Japaninorava

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Japaninorava
Japanese Squirrel edit2.jpg
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Jyrsijät Rodentia
Heimo: Oravat Sciuridae
Suku: Sciurus
Laji: lis
Kaksiosainen nimi

Sciurus lis
Temminck, 1844

Levinneisyyskartta
Levinneisyyskartta
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Japaninorava Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Japaninorava Commonsissa

Japaninorava (Sciurus lis) on Japanin Honshūn ja Shikokun saarilla tavattava orava. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orava pähkinä suussaan Inokashiran eläintarhalla.
Oksalla Kamakurassa.

Japaninoravien ruumiin pituus on 160–220 mm ja hännän pituus 130–170 mm. Painoa niillä on 250–310 g. Turkki on selkäpuolelta punertavanruskea. Kylkien ja lantion seudulla voi olla oranssin sävyisiä laikkuja. Vatsapuoli on valkoinen. Silmien ympärillä voi olla valkoinen tai kellertävä rengas. Talvisin turkki on kesää harmaampi. Häntä on samanvärinen, kuin turkin selkäpuoli.[2]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japaninoravaa tavataan nimensä mukaisesti Japanissa Honshūn ja Shikokun pääasaarilla. Se on yleinen etenkin Honshūn kaakkoisosissa ja harvinainen sen länsiosissa. Lajia on esiintynyt Awajilla, jolta ei kuitenkaan tunneta tuoreita havaintoja. Epäselvempää on, onko lajia tavattu historiallisesti Kyūshūlla.[1]

Lajin elinympäristö käsittää primaarisia ja sekundaarisia[1] mänty- ja sekametsiä[2] alangoilla ja ylängöillä.[1]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japaninorava on päiväeläin ja se on aktiivinen koko vuoden. Ravinnonhaussa se liikkuu usein puissa ja maassa. Täysikasvuiset yksilöt elävät yleensä yksin. Talvisin on mahdollista, että samassa pesässä on useampia aikuisia. Ne liikkuvat kotialueella, jonka koko uroksilla on 4–30 hehtaaria ja naarailla 4–17 hehtaaria. Alueet saattavat olla eri yksilöillä hieman päälekkäisiä.[2]

Japaninoravat lisääntyvät kahdella kaudella helmi-maaliskuussa, sekä touko-kesäkuussa. Naaras on vastaanottavainen vain yhtenä päivänä lisääntymisaikana, jolloin sitä seuraavat usein useammat urokset. Tiineys kestää 39–40 päivää ja poikaset syntyvät lehdistä rakennetussa pesässä tai pesäkolossa. Poikasia on kerrallaan 2–6. Emo imettää muutaman viikon ajan ja pian vieroituksen jälkeen poikaset hajaantuvat muille alueille. Vuosittainen kuolleisuus on arviolta 63 %.[2]

Japaninoravat käyttävät ravinnokseen enimmäkseen kasvisperäistä ravintoa. Ne syövät esimerkiksi sieniä, versoja, kukkia ja hedelmiä. Ne voviat syödä myös hyönteisiä ja sieniä. Mahdollisuuksien mukaan ne kätkevät hitaasti pilaantuvaa ravintoa, kuten pähkinöitä, useisiin eri paikkoihin talvea varten. Japaninoravan petoeläimiä ovat esimerkiksi näädät, kettu, petolinnut, varikset, sekä kesykissat ja koirat.[2]

Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt japaninoravan elinvoimaiseksi lajiksi. Sitä tavataan suhteellisen laajalla alueella ja suurimmalla osasta siitä sitä pidetään yleisenä.[1]

Lajilla ei uskota olevan huomattavampia uhkia. Ajoittain kannat saattavat kärsiä mäntypuiden kuolemista ulkomaisten puutautien takia. Tavallista oravaa (Sciurus vulgaris) on esiintynyt vieaslajina Tokion seudulla 1990-luvulta lähtien, mutta sen vaikutuksia japaninoravaan ei tunneta kunnolla.[1]

Japaninoravaa on aikanaan metsästetty, mutta metsästys on ollut kiellettyä vuodesta 1994 lähtien.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Cassola, F.: Sciurus lis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020.3. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 13.1.2021. (englanniksi)
  2. a b c d e f Richard W. Thorington, Jr., John L. Koprowski, Michael A. Steele ja James F. Whatton: Squirrels of the World, s. 58-59. Johns Hopkins University Press, 2012. ISBN 978-1-4214-0469-1. (englanniksi)