Jangtsenbaraali

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jangtsenbaraali
-
-
Uhanalaisuusluokitus

Erittäin uhanalainen [1]

Erittäin uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Nautaeläimet Bovidae
Alaheimo: Vuohet Caprinae
Suku: Baraalit Pseudois
Laji: schaeferi
Kaksiosainen nimi

Pseudois schaeferi
(Haltenorth, 1963)

Katso myös

  Jangtsenbaraali Wikispeciesissä
  Jangtsenbaraali Commonsissa

Jangtsenbaraali (Pseudois schaeferi)[2] on keskiaasialainen, Kiinassa elävä vuohien alaheimon sorkkaeläinlaji. Sitä pidetään erittäin uhanalaisena lajina.

Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jangtsenbaraali on luokiteltu vaihdellen joko omaksi lajikseen[3][4] tai baraalin alalajiksi (P. nayaur schaeferi). Esimerkiksi Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto luokittelee sen baraalin alalajiksi molekyyligenettisten tutkimusten perusteella.[1]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jangtsenbaraali on tavallista baraalia pienempi. Urokset painavat 28-35 kg ja naaraat 25 kg. Ruumiin pituus on 106-140 cm ja säkäkorkeus 50-80 cm. Lajin turkki on talvisin hopeanharmaa ja kesäisin ruskeanharmaa. Vatsan ja ruumiin karvoitusta erottaa ohut musta raita. Ruumiin alapuoli ja jalkojen sisäosat ovat valkoisia. Uroksilla ja naarailla kasvaa sarvet, jotka ovat tavallisen baraalin sarvia paljon pienemmät. Uroksen sarvet ovat suhteessa naarasiin paksummat ja ne kaartuvat sen sivuille. Naarailla on pienet suorat sarvet.[4]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jangtsenbaraalia tavataan Kiinassa osissa Sichuanin ja Yunnanin maakuntia sekä Tiibetin autonomisella alueella. Levinneisyysalue käsittää melko kapean alueen Jinshajiangin laaksossa Jangtsen yläjuoksulla.[1]

Lajin elinympäristö on vaikeakulkuista maastoa jyrkillä kalloilla 2 700 – 3 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Kasvillisuus seudulla on harvaa. Lajia erottaa sen sukulaisen baraalin elinalueesta tammimetsävyöhyke, jota yksilöt eivät ilmeisesti ylitä. Niitä saattaa kuitenkin ajoittain esiintyä lähimetsissä ja metsäaukeilla.[1]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jangtsenbaraalit esiintyvät nykyisin tavallisesti alle 15 yksilön laumoissa. Aiemmin yleisiä olivat 10–36 yksilön laumat. Urokset voivat muodostaa pelkästään uroksia käsittäviä ryhmiä tai liikkua naaraiden kanssa samassa ryhmässä.[1] Jangtsenbaraalit ovat yleensä aktiivisimmillaan aamuisin ja myöhään iltapäivällä. Keskipäivän ne viettävät lepäillen.[4]

Jangtsenbaraali syö pääasiassa ruohoja, mutta myös muita kasveja. Kaikkiaan sen ruokavalioon on todettu kuuluvan yli 20 eri kasvilajia, joihin lukeutuvat heinät, esimerkiksi harjasheinälaji Pennisetum flaccidum ja Setarica glauca, sekä mähkälaji nuoramähkä (Selaginella sanguinolenta).[1]

Lajia saalistavat leopardi, vuorisusi, susi ja suuret petolinnut.[1] Luonteeltaan jangtsenbaraalit ovat hyvin varovaisia, ja niitä on vaikea havaita luonnossa.[4]

Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on luokitellut jangtsenbaraalin erittäin uhanalaiseksi (ala)lajiksi. Kannan oli arvioitu vähentyneen 50 % 21 vuoden aikana. Kannan koosta on kuitenkin toisistaan poikkeavia arvioita, joiden mukaan kannan koko olisi 7 000 tai vain muutama sata yksilöä. Huomattavia uhkia lajille ovat elinympäristön tuhoutuminen ja metsästys.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Huffman, B. & Harris, R.: Pseudois schaeferi IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 19.2.2020. (englanniksi)
  2. Jangtsenbaraali – Pseudois schaeferi Laji.fi Suomen Lajitietokeskus. Viitattu 11.8.2020.
  3. Pseudois schaeferi Wilson & Reeder - Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 19.2.2020. (englanniksi)
  4. a b c d José R. Castelló: Bovids of the World : Antelopes, Gazelles, Cattle, Goats, Sheep, and Relatives, s. 316-317. Princeton University Press, 2016. ISBN 978-0-691-16717-6. (englanniksi)