Jammu Siltavuori

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Veikko Siltavuori
Pidätyskuva 1989
Pidätyskuva 1989
Syntynyt 29. lokakuuta 1926
Vaasa
Kuollut 9. maaliskuuta 2012 (85 vuotta)
Kuopio
Kansallisuus Suomen lippu Suomi
Lempinimet Jammu-setä

Antti Veikko Ilmari Siltavuori, lempinimeltään Jammu-setä tai Jammu Siltavuori (29. lokakuuta 1926 Vaasa9. maaliskuuta 2012[1] Kuopio) oli suomalainen rikollinen, joka tuli tunnetuksi kahden kahdeksanvuotiaan tytön murhaamisesta ja ruumiiden polttamisesta maaliskuussa 1989. Sitä ennen hän oli viimeistään 1950-luvulta lähtien syyllistynyt useisiin alaikäisten tyttöjen raiskauksiin. Niiden lisäksi hänet oli tuomittu muista siveellisyysrikoksista, omaisuusrikoksista sekä murhayrityksestä, ja hän istui elinkautistuomiota jo 1960-luvulla, mutta hänet armahdettiin myöhemmin.

Aikaisempi elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Siltavuoren varhaisemmista vaiheista on julkisuudessa niukasti tietoa. Siltavuoren lapsuus oli vaikea, mikä johtui muun muassa hänen isänsä alkoholismista. Isä myös pahoinpiteli Siltavuorta. Alakouluaikoina Siltavuorta kutsuttiin pilkkanimellä ”Näätä”, mikä johtui hänen haisevista vaatteistaan. Pohjolan poliisi kertoo 1991 -kirjan mukaan Siltavuori vaurastui myöhemmin perittyään ison omaisuuden. Murhatessaan Hopiavuoren ja Pirisen hän oli nuhjuisuudestaan huolimatta varsin varakas mies.

Hymy-lehdessä 3/1966 haastateltiin hänen entistä vaimoaan, ja artikkelissa kerrottiin seuraava:

»Vajaa puoli vuotta sitten, marraskuun lopulla 1965, karkasi Turun keskusvankilasta eli Kakolasta eräs sen vaarallisimpina pidetyistä asukkaista, nimittäin omaisuus- ja siveellisyysrikoksista sekä murhayrityksistä elinkaudekseen kuritushuoneeseen tuomittu Veikko Siltavuori. Vajaan kahden viikon kuluttua hänet saatiin pidätetyksi Hyvinkäällä. (Hänet armahdettiin myöhemmin.)»

Kaksoismurha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Siltavuori houkutteli (hän itse väitti tyttöjen tulleen hänen houkuttelemattaan) 3. maaliskuuta 1989 autoonsa 8-vuotiaat, 1980 syntyneet[2] Päivi-Maria Hopiavuoren ja Tanja Johanna Pirisen näiden kotipihalta Helsingin Myllypurosta. Siltavuoren aikaisemmin kyydittämät tytöt olivat olleet enimmäkseen jo sen ikäisiä, että varakas Siltavuori saattoi näille rahaa antamalla saada nämä lupaamaan, etteivät kerro olleensa Siltavuoren kyydissä. Kyydittäessään Hopiavuorta ja Piristä Siltavuori jälleen yritti päästä tytöistä eroon siten, etteivät tytöt kertoisi olleensa hänen kyydissään, mutta tällä kertaa tuollainen Siltavuoren aikaisemmin käyttämä sopimusmenettely ei ollut mahdollinen, koska tytöt olivat niin pieniä.[3]

Siltavuori ajoi kesämökilleen Vihtiin, missä murhasi Päivi-Maria Hopiavuoren kuristamalla. Sen sijaan Johanna Pirisen hän murhasi tappavalla annoksella pentobarbitaali-unilääkettä;[4] tämä selvisi palojätettä tutkittaessa.[5] Murhattuaan tytöt Siltavuori poltti heidän ruumiinsa, pakkasi palojäänteet peräkonttiin ja ajoi takaisin Helsinkiin.

Hopiavuoren äiti huolestui, kun tytöistä ei ollut kuulunut mitään iltaan mennessä, ja soitti hälytyskeskukseen noin kello 22.46.

Poliisi sai silminnäkijävihjeitä, joiden mukaan tytöt oli nähty vanhan miehen seurassa (Siltavuori oli tuolloin 62-vuotias mutta näytti huomattavasti vanhemmalta[6]). Rikospoliisin väkivaltatoimiston suorittamien sisäisten tutkimusten ja arkistojen penkomisen perusteella joukko poliisin tutkijoita lähetettiin 5. maaliskuuta tutkimaan Siltavuoren asuntoa, joka sijaitsi pari kilometriä katoamispaikasta Kauppakartanonkadulla Itäkeskuksessa.

Pohjolan poliisi kertoo 1991 -kirjassa on myös valokuva Siltavuoren jääkaapista, josta löytyi kaiken kaikkiaan 300 suklaalevyä. Poliisi epäili, että Siltavuori käytti suklaalevyjä lasten houkuttelemiseen, vaikka Siltavuori itse väitti sairastavansa diabetesta ja säilyttävänsä suklaalevyjä verensokerin liiallisen laskun varalta. Asunnossa oli myös paljon lapsille tarkoitettuja videoita.[7]

Poliisit tutkivat samalla Siltavuoren omistaman auton, jonka tavaratilasta löytyi epämääräistä, eloperäiseltä näyttänyttä tuhkaa ja palojätettä.

»– Mitä tämä on, paikalla ollut ylikonstaapeli kysyi Siltavuorelta.
– Lihaa, Siltavuori vastasi.
– Ovatko tytöt tässä?
– Kyllä, Siltavuori vastasi, ja hänet pidätettiin.»
(Suora lainaus poliisin kuulustelupöytäkirjasta.[6])

Molemmat ruumiit olivat tyttöjen. Tyttöjen iät voitiin suunnilleen päätellä puhkeamattomista ja puhjenneista hampaista. Merkkejä siitä, että tytöt olisi raiskattu, ei ruumiista löytynyt.[8] Siltavuori oli kertomansa mukaan surmannut tytöt, asettanut heidän ruumiinsa tynnyreihin, valellut ne bensiinillä ja sytyttänyt palamaan. Siltavuoren mökkinaapurit olivat luulleet, että tämä poltti mökkinsä pihalla roskia. Toisen tytön vaatteiden kuituja löytyi Siltavuoren alushousuista.

Tapaus johti laajaan mediajulkisuuteen, jonka aikana Siltavuoresta kirjoitettiin satoja yleisönosastokirjoituksia. Rikosposti-lehden huhtikuun 1991 numerossa julkaistiin Siltavuoren haastattelu, jossa hän sanoi olevansa Suomen vihatuin ihminen. Hänelle vaadittiin rangaistukseksi muun muassa kuolemantuomiota tai kastraatiota. Suuri medianäkyvyys aiheutti myös vihanpurkauksia, jotka johtivat Siltavuoreksi epäiltyjen, täysin sivullisten henkilöiden häirintään ja jopa pahoinpitelyyn. Kirkkonummelainen teollinen muotoilija Antti Siltavuori joutui puhelinterrorin kohteeksi nimensä vuoksi, ja helsinkiläisessä ravintolassa pahoinpideltiin vanha mies, koska tämä mies muistutti ulkonäöltään Jammua.[9]

Mielenosoittajien kylteissä luki muun muassa seuraava: "Seksuaalirikollinen ei parane vankilassa. Asiantuntijat pakkohoidon kannalla."[10]

Poliisit saivat tutkimuksissaan selville, että Siltavuori oli vuokrannut Mieslahden kylästä, Paltamon kunnasta, Kainuusta maatilan ja rakentanut sinne kalteri-ikkunoita, sellejä ja pieniä käymälöitä. Päivi-Maria Hopiavuori ja Tanja Johanna Pirinen tosin eivät tutkimusten perusteella joutuneet tähän vankilaan, eikä poliisilla ollut täyttä selvyyttä siitä, oliko vankila rakennettu lapsiuhreja varten. Tilan tuvassa sijaitsi myös suuri leivinuuni, jota mahdollisesti käytettiin kremaatiossa. Tutkimukset eivät kuitenkaan tukeneet tätä käsitystä.

Siltavuoren ollessa tutkintavankeudessa Vaasan vankilassa elokuussa 1989 eräs hänen vankitoverinsa löi häntä päähän raskaalla jakkaralla, jolloin Siltavuori menetti tajuntansa ja sai päähänsä runsaasti verta vuotavan haavan. Pahoinpitelijä tuomittiin entisen rangaistuksensa lisäksi kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen ja maksamaan Siltavuorelle 750 markan korvaukset kivusta ja särystä. Siltavuoren nostama kanne murhayrityksestä sen sijaan hylättiin.[11]

Tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Siltavuori tuomittiin 14. joulukuuta 1989 Helsingin raastuvanoikeudessa kahdesta täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä murhasta, kahdesta lapsenryöstöstä ja muista rikoksista yhteensä 15 vuodeksi vankeuteen ja eristettäväksi pakkolaitokseen vaarallisena rikoksenuusijana. Lisäksi Siltavuori velvoitettiin maksamaan Hopiavuoren ja Pirisen yksinhuoltajaäideille korvauksia henkisestä kärsimyksestä noin 200 000 markkaa (noin 47 500 euroa) ja lisäksi työansiomenetyksistä, hautauskuluista ynnä muusta yhteensä 100 000 markkaa (noin 23 700 euroa). Tuohon aikaan Suomen laki ei tuntenut käsitettä ”korvaus henkisistä kärsimyksistä” (kyseinen laki tuli voimaan vasta vuonna 1991), mutta raastuvanoikeus katsoi Hopiavuoren ja Pirisen äitien kärsimyksen olleen niin kohtuuton, että tällaisille korvauksille oli edellytystä. Korvausten ja oikeudenkäyntikulujen vuoksi Siltavuori joutui myymään kesämökkinsä, jonka pihassa oli tytöt surmannut.

Helsingin hovioikeus ei muuttanut raastuvanoikeuden tuomiota 28. kesäkuuta 1990.

Korkein oikeus antoi Siltavuoren puolustukselle luvan valittaa pakkolaitoseristämisestä ja vahingonkorvauksista. Itse teon osalta valitukset eivät siis olleet mahdollisia. Korkein oikeus kumosi lokakuussa 1991 pakkolaitoslausuman ja vahingonkorvaukset, jolloin Siltavuoren tuomioksi jäi 15 vuotta vankeutta. Korkein oikeus perusteli vahingonkorvausten kumoamista sillä, että vahingonkorvausvaatimus ei perustunut tekohetkellä voimassa olleeseen lakiin. Pakkolaitostuomion kumoamista perusteltiin sillä, että Siltavuori ei ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana syyllistynyt muuhun törkeää väkivaltaisuutta tai erityistä vaarallisuutta toisen hengelle tai terveydelle osoittavaan rikokseen, että häntä tarvitsisi eristää pakkolaitokseen.[12]

Pahoin palaneista tyttöjen ruumiista ei kyetty löytämään seksuaalirikokseen viittaavia todisteita. Myöskään Siltavuori itse ei sellaista myöntänyt. Oikeus ei siksi todennut Siltavuoren syyllistyneen lapseen kohdistuvaan haureuteen (nyk. lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö).

Vankilassa Siltavuori joutui taustansa vuoksi useiden väkivaltaisten hyökkäysten kohteeksi. Kerran eräs toinen vanki pääsi livahtamaan sisään Siltavuoren selliin ja heitti tätä tuolilla päähän.

Ehdonalainen vapaus ja pakkohoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoritettuaan tuomiostaan 11 vuotta Siltavuori pääsi 31. tammikuuta 2000 tarkasti vartioituun ehdonalaiseen, josta hänet kuitenkin lähes heti siirrettiin tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon Kuopion Niuvanniemen oikeuspsykiatriseen sairaalaan.

Vuodenvaihteessa 2007 Siltavuorta hoitavat lääkärit ja Kuopion hallinto-oikeus päättivät jatkaa pakkohoitoa hallinto-oikeuden todettua, että vapautuessaan Siltavuori olisi vakavasti vaarantanut muiden henkilöiden terveyttä ja turvallisuutta.[13]

Niuvanniemen sairaalalähteiden mukaan Siltavuori joutui murhayrityksen kohteeksi, kun hänet kaadettiin ja hän loukkaantui vakavasti. Siltavuoren lonkka murtui pahoin ja se jouduttiin leikkaamaan. Leikkauksen johdosta Siltavuori menetti kävelykykynsä ja joutui liikkumaan pyörätuolilla.[14]

Siltavuori kuoli Niuvanniemessä maaliskuussa 2012. Ennen kuolemaansa hän oli vaikeasti dementoitunut.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pohjolan poliisi kertoo 1991 (Artikkeli: Myllypuron lapsenryöstöt ja lapsenmurhat)
  • Markkula, Hannes: Kuusi suomalaista murhaa (1996)
  • Markkula, Hannes, 1991: Suomalainen murha 1953-1990 (ISBN 951-96267-0-0)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Helsingin maistraatti: Ote väestötietojärjestelmästä henkilömatrikkelia varten 28.11.2012. Siltavuori, Antti Veikko Ilmari. — Otteen mukaan Siltavuori oli kirjoilla Helsingissä kuolemaansa saakka.
    Mitä missä milloin 2013, s. 421. Helsinki: Otava. (Tässä lähteessä on virheellinen kuolinpäivä 10. maaliskuuta.)
  2. Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa
  3. Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa
  4. http://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/1991/19910146
  5. http://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/murharyhma-lehti--jammu-sedan-kumisaappaat-jaivat-askarruttamaan-poliisia/2052044
    Markkula, Hannes: Kuusi suomalaista murhaa.
  6. a b Markkula, Hannes: Suomalainen murha 1953–1990: Jammu ja Myllypuron lapsisurmat (1999)
  7. Sipilä, Jarkko: Murharyhmä-lehti: Jammu-sedän kumisaappaat jäivät askarruttamaan poliisia MTV3 Uutiset. 9.5.2012. Viitattu 18.12.2013.
  8. Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa
  9. Kuusi suomalaista murhaa.
  10. Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa.
  11. Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa, s. 130–131.
  12. Korkeimman oikeuden päätös 21.10.1991 (KKO 1991:146).
  13. Ilta-Sanomat 18.1.2007: Oikeus: ”Jammu” on yhä riski
  14. Alibi-lehti 3/2008: Jammu yritettiin surmata
  15. Lahtonen, Mika: Juuri nyt: Jammu-setä kuoli Alibi. 11.3.2012. Viitattu 11.3.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Jammu Siltavuori -sitaatteja.

Kuvia aiheesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]