James Elgin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lordi Elgin.

James Bruce, Elginin 8. jaarli, Kincardinen 12. jaarli (20. heinäkuuta 1811 Lontoo20. marraskuuta 1863 Dharamsala, Intia)[1] oli brittiläinen siirtomaahallinnon virkamies, joka toimi 1847–1854 Kanadan provinssin kenraalikuvernöörinä ja 1862–1863 Intian varakuninkaana.

James Elginin isä oli diplomaattina ja taideryöstäjänä tunnettu Thomas Bruce, Elginin 7. jaarli.[2] Elgin valittiin 1841 Southamptonista parlamentin alahuoneeseen toryjen liberaalisiiven edustajana, mutta jo samana vuonna hän siirtyi ylähuoneeseen perittyään isänsä skottilaisen päärinarvon. Elgin toimi 1842–1847 Jamaikan kuvernöörinä ja pyrki kehittämään sokeriruo’on viljelyä.[1][2]

Tultuaan 1847 Kanadan provinssin kenraalikuvernööriksi Elgin sai tehtäväkseen toteuttaa maassa itsehallinnon sekä parlamentaarisen ”vastuullisen hallituksen”, joita hänen appensa lordi Durham oli suositellut vuonna 1839 laatimassaan kuuluisassa raportissa. Elgin tuki vuonna 1849 Kanadan uuden hallituksen esittämää Rebellion Losses Actia, jonka mukaan kansalaisille korvattaisiin kaikki vuoden 1837 kapinan aiheuttamat taloudelliset menetykset. Kiistelty laki nostatti voimakkaan toryjen vastarinnan Kanadassa ja johti 25. huhtikuuta 1849 levottomuuksiin, joiden yhteydessä väkijoukko kivitti Elginiä ja Montréalin parlamenttitalo sytytettiin tuleen. Elgin onnistui kuitenkin kuvernöörikaudellaan säilyttämään hyvän yhteistyösuhteen Kanadan hallitusten kanssa ja hän neuvotteli vuonna 1854 Yhdysvaltain ja Kanadan provinssin välisen vastavuoroisuussopimuksen.[1][2] Hän myös kehitti Kanadan koululaitosta ja lakkautti seigneurial-maanomistusjärjestelmän. Hän sai 1849 Elginin paronin arvon ja nimityksen valtakunnanneuvoston (privy council) jäseneksi.[1]

Elgin toimi Britannian erikoislähettiläänä Kiinassa vuosina 1857–1859 ja 1860–1861 järjestelemässä maiden välisen sodan päättämistä. Ollessaan ensimmäisellä kerralla matkalla Kiinaan Intian kautta hän lainasi sotilassaattueensa kenraalikuvernööri Charles Canningin käyttöön sepoy-kapinan kukistamisessa. Kun neuvottelut Kiinan kanssa takkuilivat, Elgin pakkotti sotilaallisella painostuksella Kiinan allekirjoittamaan briteille edullisen Tianjinin rauhansopimuksen. Hän vieraili 1858 myös Japanissa ja neuvotteli kauppasopimuksen, joka avasi Japanin satamat eurooppalaisille kauppalaivoille. Kaukoidän komennustensa välillä Elgin toimi 1859–1860 postiministerinä Palmerstonin hallituksessa. Kiinan kieltäydyttyä ratifioimasta Tianjinin rauhansopimusta sota puhkesi uudestaan 1860. Elgin lähetettiin takaisin Kiinaan, ja hän pääsi ranskalaisten joukkojen avulla Pekingiin, jolloin Kiinan hallituksen oli ratifioitava Pekingin rauhansopimus ja tunnustettava ulkovaltojen edustus pääkaupungissaan. Tällä komennuksella Elginin alaiset joukot myös ryöstivät Pekingin Kesäpalatsin.[2][1]

Elgin nimitettiin keväällä 1862 Canningin seuraajana Intian varakuninkaaksi. Tarmokkaasta alusta huolimatta hänen voimansa ehtyivät pian ja hän kuoli seuraavana vuonna. Hänen poikansa Victor Elgin toimi samassa virassa vuosina 1894–1899.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e James Bruce, 8th earl of Elgin (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.9.2013.
  2. a b c d e Nordisk familjebok (1905), s. 320–321 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 28.9.2013.