Järjen palvonta

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Järjen palvonnan festifaaleilla pariisilainen oopperelaulajatar esitti Järjen Jumalatarta

Järjen palvonta (ransk. Culte de la Raison) oli ateistinen uskonto, joka luotiin tuhoamaan katolinen kirkko Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Uskonnon perustajina toimivat Jacques Hébert ja Pierre-Gaspard Chaumette.[1] Pariisin Nôtre-Damen katedraali julistettiin ”Järjen temppeliksi” brumaire-kuun 20. päivänä vuonna II (10. marraskuuta 1793), ja esimerkkiä seurasivat monet muut pariisilaiset kirkot. Vallankumousjohtaja Maximilien Robespierre pysäytti Järjen palvonnan leviämisen vuonna 1794 ja kehitti sen tilalle Korkeimman olennon palvonta-kultin, joka pyrki elvyttämään kristinuskon uudelleen.[2]

Uusi ajanlasku, uusi uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuun 22. päivä 1792 oli Ranskan tasavallan ensimmäisen vuoden ensimmäinen päivä. Vuosi jaettiin edelleen 12 kuukauteen, mutta kalenterista poistettiin kaikkien pyhimysten nimet, ja ne korvattiin eläinten,hedelmien, kukkien ja mineraalien nimillä. Myös kristikunnan vanhat pyhät ja kristilliset juhlat korvattiin uusilla tasavaltalaisilla juhlilla.[3]

Uuden ajanlaskun vuosipäivänä syyskuussa 1793 juhlakulkue kokoontui Bastiljin linnan raunioille, jonne oli pystytetty ”uudestisyntymisen suihkulähde”. Lähteen patsas esitti istuvaa naista, jonka rinnoista pulppusi vesisuihku kahteen alempana olevaan maljaan. Kansalliskonventin presidentti Hérault de Séchelles aloitti puheen suihkulähteelle sanoin: "Luonto! Ota vastaan Ranskan kansan vakuutukset, että se tulee aina noudattamaan sinun lakejasi..." Puheen jälkeen konventin jäsenet joivat yksitellen lähteen vettä ja jatkoivat matkaansa muun kulkueen mukana vallankumoustorille, jossa Ludvig XV:n patsas oli korvattu suurella vapaudenpatsaalla. Patsaan paljastustilaisuudessa päästettiin irti tuhansia pikkulintuja. Kunkin kaulaan oli sidottu pieni ohut levy, jossa luku "Olemme vapaat! Tehkää kuten mekin!"[4]

Ennen kuin Jacques Hébert ja hänen hebertistinsä yrittivät ottaa Ranskan talouselämän johdon käsiinsä, he ryhtyivät puhdistamaan maata kristillisyydestä. Lukuisat saarnat täydellisen jumalan­kieltämisen puolesta saivat monet ihmiset luopumaan kristinuskostaan. Eräs heistä oli Pariisin piispa Jean-Baptiste-Joseph Gobel, joka marraskuun 7. päivänä 1793 astui esiin kansalliskonventissa, luopui piispanvirastaan ja katolisesta pappeudestaan ja selitti että tulevaisuuden uskonnoksi riitti vapaus, yhdenvertaisuus ja siveys.[4] Hänen esimerkkiään seurasivat Evreux'n piispa Lindet, Toulousen protestanttinen pappi Julien ja useat muut papit.[5]

Uuden uskonnon ensimmäinen jumalanpalvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden uskonnon varsinaiset avajaiset järjestettiin Nôtre-Damen katedraalin sisäosiin rakennetussa temppelissä, jonne kokoontuivat muun muassa kaikkien Pariisin virastojen edustajat.[6] Tilaisuus alkoi valkopukuisten tyttöjen laulaessa ylistyslaulun järjen kunniaksi. Ensimmäisen lauluosuuden päättyessä ”Järjen Jumalatar” tuotiin kantotuolissa alttarille ja hän vastasi lauluun kirkkaalla sointuvalla äänellä. Suuren yleisön katsellessa hän polki jaloillaan ristiinnaulitun kuvaa.[7] Toimitusta seuranneiden lausuntaesitysten ja Marseljeesin teemaa noudattelevn lyyrisen kuvaelman jälkeen jumalatar kannettiin juhlakulkueen mukana Tuileries'hin, jossa kansalliskonventin presidentti syleili häntä ja kehotti häntä osallistumaan tuleviin keskusteluihin.[6]

Puhetilaisuudessa uuden uskon perustajat kertoivat elottomien jumalankuvien hylkäämisestä ja niiden korvaamisesta elävällä kuvalla, järjen ja luonnon mestariteoksilla. [8] Yritys järjen palvonnan voimaansaattamiseksi herätti ristiriitaisia tunteita ja monet kuulijat pitivät uuden uskonnon kiihkeimpien puolustapuhujien esityksiä liian korkealentoisina.[7]

Uskonnon leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjen palvonta ei kuitenkaan rajoittunut vain puheiden ja esitelmien pitoon eikä laulukuoroihin. Saint-Eustachen kirkko Pariisissa muutettiin järjen palvontamenojen aikana eräänlaiseksi ravintolaksi tai kabareeksi, jossa tarjoilijattaret hyväilivät kävijöitä.[9] Monipuolinen ruoka- ja juomatarjonta lisäsi uuden uskonnon suosiota.[10] Tilaisuuksien jälkipuolella nuoret puolialastomat naiset kiipesivät alttarille ja aloittivat piirileikin, joka myöhemmin jatkui kadulla. Vastaavat esitykset toistuivat maakunnissa ja kirkot joita ei oltu suljettu tai muutettu teatterisaleiksi, toimivat Järjen temppeleinä.[9]

Hebertin ja hänen kannattajiensa puheet täydellisestä jumalankieltämisestä johtivat kirkkojen yleiseen ryöstämiseen Pariisissa ja Ranskan departementeissa. Kirkkojen kulttiesineet ja pappien kaavut joutuivat kansan pilkanteon kohteiksi.[8] Historiallisesti ja taiteellisesti arvokasta kirkon omaisuutta tuhottiin suuret määrät ja messupukuihin pukeutuneet miehet ja naiset etenivät kulkueena Pariisin kaduille ja heiluttivat käsissään piispansauvaa ja ristejä.[11] Väkijoukot irrottivat useita kirkonkelloja, sillä ”taivaanisän leluja" ei enää tarvittu. Myös kellotapulien purkamista harkittiin koska niiden korkeus oli loukkaus tasa-arvoisuuden periaatteita vastaan. Vainajien arkut päätettiin peittää vain trikolorilipuin.[12]

Järjen palvonnan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolinen vallankumousjohtaja Robespierre piti järjen palvontaa naurettavana farssina, mutta oli huolestunut sen kasvavasta suosiosta kansalliskonventissa. Vaikka suurin osa ranskalaisista vietti yhä kristillisiä juhlia, Robespierre ei halunnut ottaa riskiä uuden uskonnon leviämisestä. Hän puhui puolelleen Yhteishyvän valiokunnan jäseniä ja kukisti hebertistien vallan. Järjen palvonnan luojat Hebert ja Chaumette päätyivät mestauslavalle maaliskuussa 1794. Robespierre korvasi heidän uskontonsa Korkeimman olennon palvonnalla,[13] joka toi kristinuskon takaisin.[2]

Jumalattaren henkilöllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nôtre-Damen katedraalissa esiintyneen jumalattaren identiteetistä on olemassa joitakin toisistaan eriäviä tietoja. Vanhojen katolisten lähteiden mukaan jumalattaren rooliin pakotettiin pariisilainen oopperalaulajatar ja tanssijatar Marie-Therese Davoux, joka tunnettiin taiteilijanimellä Madamoiselle Maillard.[14] Osa uudemmista lähteistä kertoo, että jumalatarta esitti kirjailija Antoine-François Momoron vaimo Sophia Momoro.[1] Katoliset lähteet eivät kiistä Momoron roolia jumalattarena, mutta hänen esiintymisensä uskotaan tapahtuneen Nôtre-Damen sijaan Saint-Sulpicen kirkossa. Näiden lähteiden mukaan Momoro pyörtyi häpeästä esityksen aikana.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous II. Werner Söderström Oy, 1962.
  • Hale, Sarahg Josepha: Woman's Record: Or, Sketches Of All Distinguished Women, From The Creation To A.d. 1868. Arranged In Four Eras, With Selections From Authoresses Of Each Era. Nabu Press, 2012. ISBN 978-1248810446. (englanniksi)
  • Hanson, Paul: Historical Dictionary of the French Revolution. Rowman and Littlefield, 2015. ISBN 978-0810878914. (englanniksi)
  • Liisberg, Bering: Ranskan vallankumous 1789-1799. Kustannusyhtiö Otava, 1906.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hanson s. 127.
  2. a b Liisberg s. 414.
  3. Liisberg s. 377–378.
  4. a b Liisberg s. 379.
  5. Aubry s. 104.
  6. a b Liisberg s. 380.
  7. a b Aubry s. 98.
  8. a b Aubry s. 105.
  9. a b Aubry s. 106.
  10. Liisberg s. 381.
  11. Liisberg s. 392.
  12. Aubry s.101.
  13. Aubry s.312.
  14. a b Hale s. 846.