Itsekriminointisuoja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Itsekriminointisuoja eli myötävaikuttamattomuusperiaate on rikoksesta epäillyn tai syytteessä olevan suojaksi tarkoitettu käytäntö, joka tarkoittaa, että häntä ei saa pakottaa eikä painostaa omalla toiminnallaan edistämään syyllisyytensä selvittämistä. Toisin sanoen ihmisoikeussopimukset takaavat, ettei ihmisen tarvitse todistaa itseään vastaan. Käytännön tarkoituksena on suojata syytettyä tai epäiltyä viranomaisen pakottamista vastaan.[1] Käytännössä suoja vaikuttaa jo ennen kuin henkilö on virallisesti epäiltynä tai syytettynä. Ketään ei voida siis rangaista siitä, ettei ole aktiivisesti edesauttanut joutumistaan epäillyksi tai syytetyksi.

Suoja koskee vain aktiivista toimimista. Itsekriminointisuoja ei vaikuta siihen, että henkilön tulee passiivisesti alistua siihen, että viranomaiset hankkivat näyttöä häntä vastaan. Tämä tarkoittaa muun muassa alistumista erilaisiin tutkimuksiin esimerkiksi DNA-näytteen tai sormenjälkien ottamiseksi.[2]

Käsite on peräisin kanonisesta oikeudesta 1100-luvulta, jolloin katolisen kirkon oikeusoppineet kehittivät suojaa koskevan opin. Opin mukaan rikoksesta syytetyllä ei ollut velvollisuutta auttaa itsensä tuomitsemisessa. Hän ei ollut velvollinen luovuttamaan tuomioistuimelle asiakirjoja, joita voitiin käyttää häntä vastaan, eikä hänen tarvinnut nimetä itseään vastaan puhuvia todistajia. Näytön hankkiminen jäi näin ollen syyttäjän tehtäväksi.[3]

Kirkon oikeusoppineet loivat opillaan syytetylle tietyn oikeusturvan takaavan oikeudenkäyntimenettelyn, johon liittyi näytön vähimmäisvaatimukset. Pyrkimyksenä oli edistää yhteiskuntarauhaa vähentämällä turhia oikeusjuttuja. Näin rikosjutuilta alettiin vaatia melko vankkoja perusteita. Vähitellen kirkon opit levisivät myös maalliseen oikeuteen. Itsekriminointisuojan merkitys väheni Manner-Euroopassa 1500- ja 1600-luvuilla. Sen sijaan esimerkiksi englantilainen luonnonoikeusfilosofi Thomas Hobbes ja italialainen rikosoikeusfilosofi Cesare Beccaria vastustivat kehitystä pitäessään syytetyn pakottamista itsekriminointiin luonnonoikeuden vastaisena.[3]

Itsekriminointisuoja omaksuttiin 1800-luvulla eurooppalaisten valtioiden rikosprosessijärjestyksiin romaanis-germaanisessa oikeudessa, johon Suomenkin oikeusjärjestys perustuu. Englantilaisessa common law -oikeudessa itsekriminointisuoja säilyi keskiajan jälkeenkin ja omaksuttiin myös osaksi Yhdysvaltain oikeutta. Suojan merkitys kasvoi erityisesti 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa lakimiesten alkaessa yleisemmin hoitaa syytettyjen puolustamista. Suojaa on alettu käyttää maailmanlaajuisesti ihmisoikeussopimusten myötä. Nykyaikaisissa oikeusvaltioissa suoja mielletään yksilön turvaksi valtion mielivaltaa vastaan. Itsekriminointisuoja sisältyy vuonna 1966 syntyneeseen kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen. Euroopan ihmisoikeussopimus ei mainitse suojaa suoraan, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tulkinnut sopimusta siten, että suoja sisältyy oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukseen.[3]

Suomessa korkein oikeus purki Kari Uotia koskevan 17.4.2009 annetun tuomion sen jälkeen, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli antanut ratkaisun tapauksessa Marttinen vs. Suomi.[1][4]

Suomessa on tehty lakiesitys itsekriminointisuojan murtamisesta. Lakiesityksessä rikoksen tunnustaminen voi lieventää rangaistusta, joten itsekriminoinnista kieltäytyvää rangaistaan suuremmalla rangaistuksella. [5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b KKO:2009:80 20.10.2009. Korkein oikeus. Viitattu 1.11.2009.
  2. Antti Tapanila, Itsekriminointisuoja tiedonanto- ja toimimisvelvollisuuden rajoitteena, Defensor Legis 5/2010, s. 569.
  3. a b c Heikki Pihlajamäki: Syytetty ei ole länsimaissa syyttäjän avustaja, Turun Sanomat 4.11.2009 s. 2.
  4. Petri Sajari: KKO:n presidentti:Keväällä tehtiin väärät johtopäätökset. Helsingin Sanomat, 31.10.2009, s. D2.
  5. http://www.hs.fi/kotimaa/Rikoksen+tunnustaminen+voi+pian+lievent%C3%A4%C3%A4+rangaistusta/a1369878642092