Ingeborg Norjalainen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ingeborgin virallinen sinetti vuodelta 1318.

Ingeborg Norjalainen eli Ingeborg Haakonintytär (norj. Ingebjørg Håkonsdatter, ruots. Ingeborg Håkansdotter; 130117. kesäkuuta 1361 tai 1366)[1][2][3] oli Norjan prinsessa, joka toimi Norjan holhoojahallinnon johtajana poikansa Maunu Eerikinpojan alaikäisyyden aikana vuosina 1319–1323 ja oli periaatteessa vastaavassa asemassa myös Ruotsissa vuosina 1319–1322.

Ingeborgin vanhemmat olivat Norjan kuningas Haakon V Maununpoika ja kreivitär Eufemia Rügeniläinen. Ingeborgin ollessa vasta yksivuotias hänen isänsä sopi hänen kihlaamisestaan Ruotsin kuningas Birger Maununpojan veljen Eerik Maununpojan kanssa. Haakon julisti Ingeborgin perillisekseen, jotta tämän puolisosta tulisi myös Norjan kuningas. Vuonna 1308 Haakon purki kihlaussopimuksen ja valitsi uudeksi sulhaseksi Ruotsin kruununprinssin Maunu Birgerinpojan, mutta päätti myöhemmin palata alkuperäiseen järjestelyyn. Ingeborg vihittiin vain 11-vuotiaana Eerik Maununpojan kanssa syyskuussa 1312. Liitosta syntyi kaksi lasta, vuonna 1316 poika Maunu ja seuraavana vuonna tytär Eufemia. Eerik Maununpoika murhattiin vuonna 1318.[1][2]

Kun Haakon V kuoli toukokuussa 1319 ja hänen sukunsa mieslinja sammui, Ingeborgin kolmivuotiaasta pojasta tuli Norjan kuningas. Samoihin aikoihin Birger Maununpoika poikineen syrjäytettiin vallasta, jolloin nuori Maunu Eerikinpoika valittiin myös Ruotsin kuninkaaksi ja maiden välille syntyi personaaliunioni. Ingeborg, joka oli itsekin vasta 18-vuotias, tunnustettiin poikansa holhoojaksi. Nimellisesti hänellä ei ollut sijaishallitsijan asemaa Ruotsissa, mutta hänet nimitettiin myös Ruotsin valtaneuvoston jäseneksi. Ingeborg piti omaa hovia huomenlahjaksi saamassaan Axvallin linnassa ja hallitsi henkilökohtaisena läänityksenään myös Norjan Hallantia sekä Bohusia. Vuonna 1321 hän päätti liittoutua Mecklenburgin kanssa Tanskaa vastaan ja kihlasi nelivuotiaan tyttärensä Eufemian Mecklenburgin herttuan Henrik II:n pojan Albrektin kanssa. Valtaneuvokset katsoivat Ingeborgin ylittäneen valtuutensa ryhtyessään harjoittamaan omaa ulkopolitiikkaa, joten Ruotsin valtaneuvosto päätti heinäkuussa 1322 ja Norjan valtaneuvosto helmikuussa 1323 ottaa maansa johdon omiin käsiinsä.[1][2][3] Norjassa Erling Vidkunsson asetettiin tällöin valtionhoitajaksi Ingeborgin tilalle. Vuonna 1326 Ruotsin valtaneuvosto vaati Ingeborgia palauttamaan huomenlahjansa, mutta lupasi maksaa hänelle korvauksen.[3]

Ingeborg nai vuonna 1327 Hallannin herttua Knut Porsen, joka epäsuosittuna hahmona kuitenkin myös murhattiin vuonna 1330. Heille syntyi kaksi poikaa, Håkan ja Knut, jotka kuolivat molemmat ennen äitiään vuonna 1350. Ingeborgin tyttärestä Eufemiasta tuli aikanaan kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen äiti.[1][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Anneli Mäkelä-Alitalo: Ingeborg Norjalainen (1301 - 1361) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 12.1.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b c d Ingeborg (ruotsiksi) Svenskt biografiskt lexikon (1973–1975). Viitattu 11.10.2017.
  3. a b c Nordisk familjebok (1910), s. 624–626 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 11.10.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]