Indro Montanelli

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Indro Montanelli
Indro Montanelli vuonna 1992
Indro Montanelli vuonna 1992
Henkilötiedot
Syntynyt 22. huhtikuuta 1909
Fucecchio
Kuollut 22. heinäkuuta 2001
Milano
Kansalaisuus Italia
Ammatti toimittaja, kirjailija, historoitsija
Puoliso Margarethe Colins de Tarsienne (1942-1951), Colette Rosselli (1974-1996)
Muut tiedot
Koulutus Firenzen yliopisto

Indro Montanelli (22. huhtikuuta 1909 Fucecchio22. heinäkuuta 2001 Milano) oli italialainen toimittaja ja historioitsija. Lähes 70 vuotta kestäneen uransa aikana Montanelli nousi yhdeksi Italian arvovaltaisimmista historioitsijoista, ja on todennäköisesti 1900-luvun tunnetuin italialainen toimittaja. Hänen nimensä kytketään Italiassa lähes automaattisesti Corriere della Sera -sanomalehteen, jonka näkyvin hahmo hän oli vuosikymmenien ajan, kunnes 1974 jätti sen perustaakseen oman sanomalehden Il Giornale. Montanelli oli Suomessa kirjeenvaihtajana talvisodan aikana ja loi siitä kirjoittamallaan kirjalla I cento giorni della Finlandia (1940) Italiassa pitkään säilyneen, erittäin positiivisen kuvan suomalaisista sankarikansana, joka puolustautui urheasti kimppuunsa hyökännyttä bolsevikkijättiläistä vastaan.[1]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montanellin isä, filosofian opettaja Sestilio Montanelli oli leipurin poika, joka oli saanut mahdollisuuden opiskella ja avioitua arvostetun porvarisperheen tyttären Maddalena Doddolin kanssa. Heidän poikansa etunimi Indro oli isän keksimä, hindulaisen Indra-jumaluuden italialainen maskuliinimuoto. Indro Montanellin opiskelu sujui hyvin huolimatta siitä, että hänellä jo nuorena ilmeni taipumusta masennuskausiin, joista hän kärsi koko ikänsä. Koulunkäynnin hän vei menestyksellä päätökseen vuonna 1926 ja aloitti lain opiskelemisen Firenzen yliopistossa, missä hän hakeutui fasistisen opiskelijayhdistyksen (GUF) jäseneksi. Lakitieteen opinnot Montanelli päätti menestyksekkäästi vuonna 1930, ja vain kaksi vuotta myöhemmin hän suoritti jo toisen yliopistotutkintonsa, sillä kertaa politologiassa. Vuoden 1930 kesällä ilmestyi myös Il Frontespizio -kirjallisuuslehdessä hänen ensimmäinen artikkelinsa Byron e il cattolicesimo.[1]

Fasismin palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasistien toimittajana vuoteen 1935[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montanellin lehtimiehen ura aukesi hänen fasistisen seuran valintansa ansiosta, kun hän vuonna 1933 sai mahdollisuuden kirjoittaa artikkeleita Berto Riccin kaksi vuotta aikaisemmin perustamaan «anti-kapitalistiseen ja anti-porvarilliseen» kulttuurilehteen L’Universaleen. Kahden seuraavan vuoden aikana Montanelli julkaisi lehdessä parikymmentä artikkelia, jotka eivät ainoastaan olleet kulttuuriaiheisia vaan käsittelivät myös sisä- ja ulkopoliittisia kysymyksiä. Hän kirjoitti samanaikaisesti myös Benito Mussolinin perustamaan päivälehteen Il Popolo d’Italiaan. Tämä vei hänet 5. heinäkuuta 1934 diktaattorin vastaanotolle yhdessä muiden L’Universale-lehden toimittajien kanssa. Läsnä oli myös Mussolinin silloinen lehdistötoimiston johtaja Galeazzo Ciano. Menestyksekkäästi alkanut ura yllytti nuoren Montanellin kokeilemaan myös ulkomailla toimimista. Hän muutti kesällä 1934 Pariisiin toimittamaan fasistista L’Italie nouvelle -lehteä. Yritys oli sikäli menestyksekäs, että hän sai julkaistua vielä noin 15 artikkelia. Hän sai kuitenkin potkut jo saman vuoden joulukuussa kritisoituaan joitakin Pariisin fasistijärjestöjä tavalla, joka ei lehden kustantajia miellyttänyt. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään hänen muille lehdille kirjoittamiseensa, paitsi sillä tavalla että hänelle tarjottiin palstatillaa uusissakin. Kirjoittaminen jäi kuitenkin toiselle sijalle, kun Etiopian sotaretki alkoi lähestyä. Montanelli ilmoittautui vapaaehtoiseksi kesäkuussa 1935.[1]

Montanelli Etiopiassa vuonna 1936

Etiopian sotaretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montanelli osallistui aliluutnanttina Etiopian sotaretkeen 20. Eritrean pataljoonan komentajana. Tämä yksikkö ei nimestään huolimatta ollut pataljoona, vaan ainoastaan kourallinen askarisotilaita. Hänen sotatoimensa olivat pieniä kahakoita aivan alkuvaiheessa, minkä jälkeen hän joulukuussa 1935 joutui sairaalaahoitoon tarkemmin määrittelemättömän ”trooppisen taudin” takia. Sairaalasta päästyään hänet siirrettiin puolustusvoimien lehdistö- ja propagandatoimistoon, jossa hän teki ennestään tuttua työtä fasistisen La Nuova Eritrea-päivälehden toimittajana, kunnes palasi Italiaan kesällä 1936. Montanellin tuotteliaisuutta osoittaa se, että tämän lyhyen ajan tapahtumista hän tuli julkaisseeksi kolme kirjaa vuosina 1936-38. Oman väittämänsä mukaan Montanellin asteettainen irtaantuminen fasismista alkoi näinä vuosina, Etiopian sodan aiheuttaman pettymyksen seurauksena. Tämä väite on kyseenalaistettu, koska näyttöä Montanellin irtaantumisesta ennen vuoden 1943 kesää ei juuri ole löytynyt.[1]

Espanjan sisällissodassa 1937[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotakirjeenvaihtajan rooli tuntui sopivan Montanellille paremmin kuin upseerin, ja vuoden 1937 kesällä hän matkusti Espanjaan Il Messaggero-lehden kirjeenvaihtajana. Hänen Espanjan seikkailunsa jäi Etiopian retken tavoin lyhyeksi. Syy siihen oli hänen Santanderin taistelusta kirjoittamansa artikkeli, jossa Francon liittolaisina taistelevien italialaisten vapaaehtoisten (Corpo Truppe Volontari) suoritusta ei nostettu esiin erikoisen sankarillisena, mistä ärtyi italialaisarmeijan komentaja, kenraali Ettore Bastico. Kaiken lisäksi sotakirjeenvaihtaja Montanelli ei edes ollut tapahtumapaikan lähistöllä, vaan kirjoitti jutun yli 200 kilometrin päässä Santanderista Saint-Jean-de-Luzissa, Ranskan puolella rajaa. Montanelli sai käskyn palata kotiin. Hän on jälkeenpäin väittänyt että hän myös sai käskyn välittömästi palauttaa lehdistökorttinsa ja fasistipuolueen jäsenkortin. Jälkimmäistä ei hänen mukaansa koskaan palautettu hänelle, eikä hän sitä takaisin pyytänytkään. Lehdistökortti sitä vastoin palautettiin aika pian. Montanellin väitteiden todenmukaisuus on kyseenalaistettu. Italian puolustusvoimien arkistoista ei Montanellin papereista ole löytynyt mitään mainintaa puolueesta erottamisesta, ja virallista lehdistökorttia Montanellilla ei vielä ollut 1937. Hänet rekisteröitiin ammattijournalistina vasta 1940.[1]

Kirjeenvaihtajana muilla sotanäyttämöillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montanellin erehdys Espanjassa ei itse asiassa tuottanut hänen uralleen suurta vahinkoa, koska hänellä oli mahtava suojelija, fasistihallituksen opetusministeri Giuseppe Bottai. Montanelli sai Italiaan palattuaan välittömästi uuden tehtävän ulkomailla. Hänet lähetettiin Tallinnaan, johtamaan sikäläistä Italian kulttuuri-instituuttia, joka järjesti kursseja Italian kielessä ja kulttuurissa Tallinnassa ja Tarton yliopistossa. Virossa hän myös kirjoitti valmiiksi Abessiniassa aloittamansa ensimmäisen kaunokirjallisen työnsä, lyhyen romaanin Giorno di festa (Milano 1939). Hän palasi Italiaan kesällä 1938, ja aloitti siellä 9. syyskuuta julkaistulla artikkelilla pitkän uransa Corriere della Sera-lehden toimittajana. Montanellista tuli Corrieren palveluksessa ahkera matkailija Euroopan sotanäyttämöillä, aluksi vaihtelevalla menestyksellä. Hän oli Tiranassa, mutta lähti sieltä viikkoa ennen kun Italia hyökkäsi Albaniaan 7. huhtikuuta 1939. Hän menetti siten ensimmäisen mahdollisuuden kuvata sotatapahtumia lähietäisyydeltä. Saksan aloittaessa toisen maailmansodan hyökäämällä Puolaan, Montanelli oli Berliinissä ja siinä mielessä tapahtumien keskipisteessä. Kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin, juuri ajoissa aloittaakseen uutisraportoinnin suomalaisten sankarillisesta vastarinnasta fasismin päävihollista Neuvostoliittoa vastaan. Montanellin talvisodasta kirjoittamat artikkelit varmistivat hänen asemansa Corrieren vakituisena sotakirjeenvaihtajana. Talvisodan päätyttyä Montanelli lähti Norjaan, ja oli paikalla Saksan hyökätessä 9. huhtikuuta 1940. Seuraavat vuodet hän matkusti sotanäyttämöltä toiselle, palaten myös Suomeen jatkosodan aikana. Lehtiartikkeleiden lisäksi Montanelli kirjoitti näinä vuosina kolme kirjaa sotanäyttämöistä, I cento giorni della Finlandia (1940), La lezione polacca (1942), ja Guerra nel fiordo (1942) [1]

Montanelli ja Italian ensimmäinen tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan loppu ja ideologian vaihto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan loppuvaiheissa Montanelli joutui vaikeuksiin, jäätyään syyskuussa 1943 uuden Salòn tasavallan puolelle rajaa Milanoon. Hän oli kesän aikana artikkeleissaan kritisoinut Mussolinin hallintoa tämän vangitsemisen jälkeen. Uudessa tilanteessa, saksalaisten vapautettua Mussolinin, Montanelli, jouduttuaan jo kerran pidätetyksi helmikuussa 1944, katsoi lopulta parhaaksi lähteä maanpakoon. Hänen pakonsa mahdollisti fasistien salaisen poliisin OVRA:n entinen agentti Luca Ostèria, joka oli siirtynyt saksalaisten palvelukseen. Corrieren omistajilta saamiensa lahjusten motivoimana Ostèria sai Gestapon paikallisen komentajan Theo Saevecken allekirjoittamaan väärennetyn siirtopäätöksen, jonka avulla Montanelli vapautettiin 1. elokuuta. Vain kaksi viikkoa myöhemmin, 14. elokuuta, hän saapui Sveitsiin. Siellä oleskelevat italialaiset pakolaiset suhtautuivat kuitenkin häneen erittäin varauksellisesti, pitäen häntä epäluotettavana ja hänen nopeaa muuttumistaan fasistista anti-fasistiksi epäuskottavana. Montanellille ei löytynyt paikkaa anti-fasistisista järjestöistä. Hän puolustautui italiankielisessä Illustrazione Ticinese-lehdessä, vuoden 1945 alussa julkaistulla kertomuksella Testamento di Antonio Bianchi, jonka hän myös liitti syyskuussa julkaisemaansa kirjaan Qui non riposano (Milano 1945). Kertomuksen päähenkilö Antonio Bianchi on maanpaossa elämänsä loppuvaihetta elävä mies joka kuvailee muuttumistaan vakaumuksellisesta mutta samalla kriittisestä fasistista, anti-fasistiksi joka on menettänyt uskonsa vanhaan ideologiaansa. Montanelli muotoili tällä kertomuksella oman fasismin vastaisen linjan, jonka mukaan fasisimi oli pääasiassa epäonnistunut kokeilu, jota ei kuitenkaan pitäisi demonisoimalla täysin eristää Italian historiasta. Samalla hän ilmaisi Bianchin sanoilla toivomuksen että voisi tästä lähtien jättäytyä poliittisen toiminnan ulkopuolelle, kriittisenä tarkkailijana.[1]

Montanelli (oikealla) ja kustantaja Arnoldo Mondadori keskustelussa

Montanelli ensimmäisen tasavallan vaikuttajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montanelli palasi Italiaan 22. toukokuuta 1945 ja välittömästi myös Corriere della Seran palvelukseen. Hän sai syyskuussa tehtäväkseen toimittaa lehden suosittua sunnuntailiitettä. Montanellin ja Corrieren uuden vastaavan toimittajan Mario Borsan yhteistyöstä ei kuitenkaan tullut mitään muuta kuin poliittisia erimielisyyksiä, eikä Montanelli saanut Borsan kesällä 1946 päättyneen valtakauden aikana kirjoittaa päivälehdessä muuta kuin elokuva-arvosteluja. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti kun Borsan seuraajat Guglielmo Emanuel (1946–1952) ja Mario Missiroli (1952–1961) antoivat Montanellille johtavan roolin. Hänestä tuli nopeasti Corrieren tärkein ja vaikutusvaltaisin toimittaja, jolle annettiin tärkeimmät ulkomaan tehtävät. Hänen vuonna 1949 aloittamansa tunnettujen henkilöiden haastattelusarja Incontri, saavutti suuren kansansuosion ja siitä tuli kymmenen vuotta myöhemmin myös televisio-ohjelma. Corrieren lisäksi hän kirjoitti myös artikkeleita Leo Longanesin johtamassa äärikonservatiivisessa viikkolehdessä Il Borghese. Nämä, useimmiten nimimerkeillä Adolfo Coltano ja Antonio Siberia julkaistut, poliittiset artikkelit edustivat huomattavasti Corrieren virallisesta poikkeavaa, suorastaan anti-demokraattista linjaa. Montanellin vihan, tai ehkä pikemminkin pelon, kohteena olivat erityisesti kommunistit. Vuoden 1954 kesällä Montanelli kirjoitti useita kirjeitä, joiden vastaanottaja oli Yhdysvaltain Italian suurlähettiläs Clare Boothe Luce. Näissä kirjeissä Montanelli esitti arvelun että kommunistien vaalivoitto Italiassa saattaisi johtaa vallankaappaukseen. Myös kustantaja Arnoldo Mondadori sai samana vuonna johtamassaan viikkolehdessä Epoca, vastaanottaa Montanellin avoimen kirjeen, jossa tämä ehdotti julkista «oikeudenkäyntiä» Italian porvaristoa vastaan sen osoittamasta pelkuruudesta ja heikkoudesta kommunismin uhan edessä. Tämä provokaatio aikaansai kiihkeän keskustelun Italian lehdistössä, ollen samalla osoitus siitä vaikutusvallasta jonka Montanelli jo oli saavuttanut. Ei tullut yllätyksenä kenellekkään, että Montanelli oli paikalla Budapestissa 1956, raportoiden sieltä Unkarin kansannoususta ja Neuvostoliiton hyökkäyksestä. Näistä tapahtumista Montanelli kirjoitti myös näytelmän I sogni muoiono all’alba (”Unelmat kuolevat aamunkoitteessa”, 1960), josta myöhemmin tehtiin myös saman niminen elokuva.[1]

Montanelli historioitsijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Budapestin tapahtumat aloittivat tavallaan Montanellin uran historioitsijana. Samalla kun hän siirtyi asteettain kirjoittamaan yhä enemmän menneistä asioista, ajankohtaisia kuitenkaan koskaan sikseen jättämättä, hänen asenteensa vasemmistoa kohtaan muuttui vähemmän jyrkäksi. Määritellen itsensä polittisesti lähinnä liberaalikonservatismin kannattajaksi Montanelli kuitenkin oli valmis keskustelemaan tärkeissä kysymyksissä myös vasemmiston edustajien kanssa, ainakin sellaisten jotka olivat hylänneet kommunismin sosialismin hyväksi. Käytännössä «vasemmisto» kuitenkin alkoi Montanellin ajatusmaailmassa jo politiikan keskikentältä, missä hänen suosikkipoliitikkonsa oli Italian tasavaltalaisen puolueen johtaja Ugo La Malfa. Montanellin ensimmäinen merkittävä omalla nimellä julkaistu Italian historiaa käsittelevä kirja oli vuonna 1957 painosta tullut Storia di Roma, joka käsitteli Rooman antiikin ajan historiaa. Sitä seurasi 1965 keskiajan Italiaa käsittelevä L'Italia dei secoli bui, ensimmäinen 22 kirjasta jotka muodostivat menestyksekkään sarjan Storia d'Italia, jonka viimeinen osa L'Italia dell'Ulivo: 1995-1997, ilmestyi yli 30 vuotta myöhemmin. Historioitsijana Montanelli ei saanut koskaan historian professoreiden ja dosenttien arvostusta, koska ei noudattanut mitään alan paradigmaa, vaan kirjoitti omien sääntöjensä ja omintakeisen poliittisen vakaumuksensa ohjaamana. Tulokseksi on jäänyt teos joka sisällöltään on erittäin suuressa määrin tekijänsä henkilökohtainen näkemys Italian historiasta, sisältäen tyypillisiä piirteitä joista on jopa käytetty nimeä ”montanellismi”. On esimerkiksi sanottu että Montanelli ei ollut fasisti vaan pikemminkin anti-antifasisti, ja määrätyssä mielessä myös anti-italialainen. Hän saavutti kuitenkin valtavan kansansuosion, koska kirjoitti historiasta tavalla jota yksinkertainen maanviljelijäkin saattoi ymmärtää, antaen anekdooteille ja suurten miesten pienille heikkouksille ja paheille paljon tilaa kirjojensa sivuilla.[1][2]

Keulakuva jättää laivansa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montanelli oli 1960-luvulla Corriere della Seran tärkein journalisti. Hänen menestyksekkäimpiin töihinsä kuuluvat vuosina 1963-1965 julkaistu, Italian eri alueita käsittelevä, pitkä artikkelisarja Italia sotto inchiesta («Italia tutkimuksen alaisena»), ja Venetsian pelastamiseksi vuonna 1968 aloitettu, uusien teollisuusalueiden rakentamista vastaan suunnattu onnistunut kampanja. Samanaikaisesti alkanut voimakas ulkoparlamentaaristen vasemmistoliikkeiden toiminta oli asia johon Montanelli suhtautui erittäin kriittisesti, mikä oli myös Corrieren virallinen asenne. Vasemmiston silmissä Montanellista tuli paitsi Corrieren myös taantumuksellisuuden keulakuva, vaikka hän itse asiassa näinä vuosina oli enemmänkin maltillisia uudistuksia kannattava konservatiivi, joka oli valmis myöntämään että vuoden 1968 vasemmistolaisten mielenosoittajien vaatimukset eivät olleet täysin perusteettomia. Montanelli ei toisaalta salannut inhoaan maansa runsaslukuista «radical chic»-vasemmistoa kohtaan. Näistä itse asiassa yhteiskunnan eliittiin kuuluvista «kommunisteista», joiden vasemmistolaisuus hänen mielestään oli lähinnä trendikästä näyttelemistä, Montanellin kriitikin maalitauluksi joutui ennen kaikkea journalisti Camilla Cederna. Montanellin Corrieressa 21. maaliskuuta 1972 julkaisema loukkaavasävyinen avoin kirje Cedernalle herätti suurta huomiota ja vihastusta vasemmistolaisen älymystön keskuudessa. Tämä kirje päätti myös tavallaan Montanellin kolme vuosikymmentä kestäneen johtavan aseman Corrieressa. Vähän aikaisemmin lehden vastaava toimittaja vuodesta 1968, Giovanni Spadolini, oli jättänyt tehtävänsä ja hänen tilalleen lehden johtoon nimitettiin 15.maaliskuuta Piero Ottone. Tämä merkitsi lehden linjan tietoista kääntämistä liberaalimpaan suuntaan, mikä ei ollut Montanellin mieleen. Corrieren linjaan oli nyt hänen mielestään tullut paha kallistuma vasemmalle. Tämä johti siihen että lokakuussa 1973 Montanelli jätti Corriere della Seran, perustaakseen uuden sanomalehden, vieden mukanaan monta Corrieren johtavista journalisteista. Näistä yksi oli Mario Cervi, josta tuli Montanellin tärkein toinen kirjoittaja ja avustaja Storia d'Italia-teoksen tuotannossa.[1]

Montanelli ja muuttuva Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Politiikan tekeminen pääasiana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestettyään rahoituksen ilman suurempia vaikeuksia, Montanelli, hänen vanha ystävänsä Enzo Bettiza, ja heidän kannattajansa perustivat uuden sanomalehden, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 25. kesäkuuta 1974 nimellä Il Giornale nuovo (vuodesta 1983 ainoastaan Il Giornale). Uusi lehti oli poliittiselta linjaltaan, Montanellin itsensä tavoin, sekularistinen ja jyrkästi anti-kommunistinen. Sisäpolitiikassa lehti vastusti ns. «historiallista kompromissia», ja periaatteessa kaikkea muutakin mikä olisi voinut avata kommunistipuolueelle oven maan hallitukseen. Ulkopolitiikassa NATO ja Israel nauttivat lehden varauksetonta kannatusta. On sanottu että Montanelli ehkä vasta oman lehden johdossa kehittyi politiikasta usein kirjoittavasta lehtimiehestä täysipainoiseksi poliittiseksi journalistiksi, joka pääkirjoituksissaan ei ainoastaan julkaissut kannanottoja ja kritiikkiä muiden tekemisiin, vaan ehdotti omia ratkaisuja ja poliittisia strategioita. Montanellin kirjoitusten terävin kärki oli lähes aina suunattu vasemmistoa kohti, mutta myös katolista kirkkoa vastaan sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi äänestykset avioerosta ja abortista. Vuoden 1976 vaalien lähestyessä, kommunistien suuren vaalivoiton näyttäessä täysin mahdolliselta, Montanelli kehotti kuitenkin lukijoitaan äänestämään kristillisdemokraatteja «pienemmän pahan» vaihtoehtona. Myös sosialistit olivat Montanellin ajatusmaailmassa liian vaarallisia, ja Enzo Bettizan liian avoimesti osoittama Bettino Craxin kannatus johti välirikkoon, jonka seurauksena Bettiza jätti lehden 1983.[1] Jyrkkä ja avoin anti-vasemistolaisuus oli lyijyvuosien aikana vaarallinen asenne journalistille, ja se vei myös Montanellin hengenvaaralliseen tilanteeseen. Kun hän 2. kesäkuuta 1977 oli kävellen menossa toimitukseen, hän joutui Punaisten prikaatien väijytykseen. Prikaatien iskuryhmän tavoitteena oli Montanellin onneksi ainoastaan niin sanottu «gambizzazione», eli alaraajoihin ampuminen. Äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla aseistautunut Franco Bonisoli ampui kolme luotia Montanellin oikeaan reiteen ja yhden takamukseen. Montanellilla oli käsiase taskussaan mutta hän ei yrittänyt saada sitä esille vaan keskittyi täysin hallittuun kaatumiseen saatuaan otteen vieressään olleesta aidasta.[3]

Montanelli, Berlusconi ja kommunismin jälkeinen maailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montanellin oman sanomalehden historian kulun tuli aikaa myöten määräämään ennen kaikkea Silvio Berlusconi. Hän oli jo vuonna 1977 ostanut 12% lehden omistavasta SEE-yhtiöstä, ja lisäsi myöhemmin osuuttaan asteettain. Televisio-imperiumiaan 1980-luvulla rakentava Berlusconi ja Montanelli tulivat aluksi keskenään hyvin toimeen, ollen molemmat antikommunisteja sekä NATO:n ystäviä. Il Giornale tuki ajatusta «antennin vapaudesta» ja vastusti RAI:n monopolin jatkamista. Erimielisyyksiä syntyi oikeastaan vain Montanellin hyökkäyksistä Craxia vastaan, koska tämä oli siihen aikaan Berlusconin suosiossa. Ei edes Berlusconin paljastuminen P2-vapaamuuratiloosin jäseneksi häirinnyt yhteistyötä mainittavasti. Montanellia häiritsi sitä vastoin Berliinin muurin kaatuminen 1989 ja «kommunismin loppu», koska hänen maailmankuvansa ja ajamansa politiikan linjat olivat koko sodanjälkeisen ajan perustuneet maailman kahtia jakoon, ja siihen kommunismin uhkaan jota ei yhtäkkiä enää ollutkaan. Presidentti Cossiga avasi hänelle uuden mahdollisuuden, tarjoamalla hänelle elinikäisen senaattorin asemaa, mutta Montanelli torjui ehdotuksen. Uusi vihollinen kuitenkin löytyi ennen pitkää, ja se oli entinen ystävä Berlusconi, joka oli siirtymässä mediamogulin asemasta politiikkaan. Välien katko tuli vuonna 1994, koska Montanelli ei katsonut voivansa hyväksyä lehtensä pääomistajaksi aktiivista poliitikkoa, vaikka virallinen omistaja vuodesta 1992 oli tämän veli Paolo Berlusconi. Jo 85-vuotias Montanelli jätti perustamansa lehden, ja hänen mukanaan lähtivät kaksi maan journalismin suurta tulevaisuuden lupausta, Marco Travaglio ja Beppe Severgnini. Ensimmäinen askel Montanellin muuttumisessa Berlusconin tukijasta yhdeksi tämän kovasanaisimmista kriitikoista oli lyhytikäiseksi jääneen La Voce-sanomalehden perustaminen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 22. maaliskuuta 1994, ja viimeinen 12. huhtikuuta seuraavana vuonna. La Voce-lehden poliittisten hyökkäysten maalitauluna oli ennen kaikkea Berlusconin ensimmäinen hallitus. Lehti puolusti myös Mani pulite-oikeudenkäyntien paljon kritisoituja tutkintotuomareita. Jälleen ilman omaa lehteä Montanelli palasi toukokuussa 1995 Corrieren palvelukseen, jossa uransa loppuvuodet jatkoi halveksimansa Berlusconin uuden oikeiston kritisoimista, ja tuki vuoden 1996 vaaleissa avoimesti Romano Prodia, näyttämättä kuitenkaan suurempaa innostusta. Vielä keväällä 2001, vain pari kuukautta ennen kuolemaansa, Montanelli ilmoitti aikovansa äänestää sen vuoden vaaleissa keskusta-vasemmiston vaihtoehtoa, mikä laukaisi viimeisen julkisen sanaharkan uuden oikeiston kanssa, jonka mielestä Montanellista oli tullut uuden vasemmiston «hyödyllinen idiootti». Montanelli oli kuitenkin elämänsä viimeiset vuodet enemmänkin Berlusconin ja tämän törkeäkäytöksisenä ja vähä-älyisenä pitämänsä kannattajajoukon («nomenclatura cafona») vastustaja kun jonkun muun aktiivisen poliitikon kannattaja. Montanellin suosion lisääntyminen vasemmiston puolella oli ennen kaikkea tämän kannanoton ansiota.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l Sandro Gerbi & Raffaele Liucci: Montanelli, Indro Dizionario Biografico degli Italiani. Viitattu 20.3.2019 (italiaksi).
  2. Frati, David: Storia di Roma (Kirja-arvostelu) Mangialibri. Viitattu 17.4.2019 (italiaksi).
  3. Milano, 1977: Montanelli gambizzato ai Giardini pubblici (e io c’ero) Corriere della Sera. 16.12.2017. Viitattu 13.4.2019. (italiaksi)