Ilmari Manninen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ilmari Justus Andreas Manninen (2. syyskuuta 1894 Viipuri14. kesäkuuta 1935 Helsinki) oli tunnettu Viron ja Suomen kansallismuseoiden kehittäjä ja ahkera suomensukuisten kansojen kansatieteellisen materiaalin kerääjä ja tutkija.

Mannisen vanhemmat olivat kirkkoherra Salomon Manninen ja Elisabet Kuokkanen. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1916 ja lisensiaatiksi (tohtoriksi) 1922, väitöskirjan aiheena oli Die dämönistischen krankheiten im finnischen volksaberglauben. Naantalin kaupunginmuseon Manninen vuonna perusti 1919 ja oli sen johtajana vuoteen 1921 saakka. Hän toimi myös Naantalin yhteiskoulun johtajana 1919-1922. Manninen julkaisi jo vuonna 1917 teoksen Liperin seurakunnan historia Ruotsin vallan aikana, mutta suuntautui sitten kansatieteeseen. Vuonna 1922 häneltä ilmestyi väitöskirjan lisäksi tutkimus Pohjoisen Karjalan vanhanaikainen talous.

Samana vuonna eli vasta 28-vuotiaana Manninen valittiin myös Viron Kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum) ensimmäiseksi johtajaksi. Viroon liittyen hän julkaisi tutkimukset Eesti rahvariiete ajalugu (1927) ja Die Sachkultur Estlands I-II (1931-1933). Lisäksi hän laati 420-sivuisen yleisesityksen Soome sugu rahvad (1929), joka ilmestyi myös suomeksi ja saksaksi. Manninen oli Tarton yliopiston dosentti 1924-1927. Vuodesta 1929 lähtien hän toimi Suomen Kansallismuseon kansatieteen osaston johtajana ja ehti ennen kuolemaansa julkaista vielä suomensukuisia kansoja koskevan teossarjan kolmantena osana tutkimuksen Esineellinen kansatiede (1934). Helsingin yliopiston dosenttina Manninen toimi 1929-1935, vuosina 1929-1931 lisäksi yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen vt. professorina.

Mannisen puoliso vuodesta 1919 oli Taru Hakkarainen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ilmari Heikinheimo: Suomen elämäkerrasto. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1955. Sivu 498.