Ilindenin–Preobraženien kansannousu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kartta kapinakeskuksista Etelä-Balkanilla. Kartalla Osmanien valtakunnan silloiset rajat mustalla katkoviivalla, valtioiden nykyiset rajat valkoisella.

Ilindenin–Preobraženien kansannousu eli Ilindenin kansannousu (mak. Илинденско востание, Ilindensko vostanie, bulg. Илинденско-Преображенско въстание, Ilindensko-Preobražensko vǎstanie, kreik. Εξέγερση του Ίλιντεν, Eksegersi tou Ilinden) oli Makedoniassa ja Traakiassa elo–lokakuussa 1903 järjestetty epäonnistunut kapina Osmanien valtakuntaa vastaan. Sen valmisteli ja toteutti separatistinen VMRO-järjestö. Kansannousu nojasi lähinnä Makedonian alueen kristityn slaavilaisen väestön ja Traakian bulgaarien tukeen, mutta se ei saanut tuekseen alueen muita väestöryhmiä.

Kansannousun nimi viittaa sen alkamispäivään 2. elokuuta (juliaanisen kalenterin 20. heinäkuuta), joka on ortodoksisessa kalenterissa profeetta Elian päivä (Ilinden). Lisänimi viittaa siihen, että Ilindenin kansannousua tukenut toinen samanaikainen kansannousu Traakiassa alkoi 19. (6.) elokuuta eli Kristuksen kirkastumisen päivänä (Preobraženie).[1][2]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

VMRO:n kaksi siipeä, vuonna 1893 perustettu ”sisäinen järjestö” (viralliselta nimeltään Makedonian keskusvallankumouskomitea) ja vuonna 1895 perustettu, Bulgariasta käsin toiminut ”ulkoinen järjestö” (viralliselta nimeltään Makedonian ylin komitea) olivat 1890-luvun lopulta alkaen käyneet Makedonian maaseudulla pienimuotoista sissisotaa turkkilaisia viranomaisia ja sotilaita vastaan. ”Sisäinen järjestö” halusi Makedonialle itsehallinnon, ”ulkoinen järjestö” halusi liittää sen Bulgariaan. Iskuja tekivät četoiksi kutsutut sissiryhmät. ”Ulkoisen järjestön” toiminta oli aggressiivisempaa, sillä sen strategiana oli lietsoa Makedoniassa tarpeeksi suuri sisäinen konflikti, jotta Bulgarian ja muiden ulkovaltojen olisi lähdettävä sotaan Osmanien valtakuntaa vastaan.[3]

”Ulkoinen järjestö” järjesti syyskuussa 1902 Gorna Džumajan kaupungin ympäristössä Bulgarian rajan lähellä aseellisen kapinan, jonka osmanijoukot kukistivat vain muutamassa päivässä. Kapinaa johtaneet sissit pakenivat takaisin Bulgarian puolelle, minkä jälkeen rangaistustoimet kohdistettiin VMRO:n ”sisäiseen järjestöön”, vaikka sen johtajat olivat jyrkästi vastustaneet tuhoontuomittuun kapinaan ryhtymistä. Järjestö alkoi tämän seurauksena kiihdyttää omia terrori- ja sabotaasi-iskujaan, jotka kohdistuivat kaikkiin ei-slaavilaisiin väestöryhmiin.[4]

Koko Makedonian laajuisen kansannousun järjestämisestä päätettiin VMRO:n ylimääräisessä kongressissa Salonikissa tammikuussa 1903. Päämääränä oli houkutella ulkovallat suorittamaan sotilaallinen väliintulo, joka pakottaisi Osmanien valtakunnan myöntämään Makedonialle ja Adrianopolin vilayetille samanlaisen itsehallinnon kuin Kreetalla jo oli. VMRO:n johtajista muun muassa Damjan Gruev, Boris Sarafov ja Ivan Gravnov kannattivat kansannousua, kun taas Gotse Deltšev, Hristo Tšernopeev ja Jane Sandanski vastustivat sitä liian suurisuuntaisena.[2]

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansannousu alkoi illalla 2. elokuuta 1903, jolloin kapinalliset sytyttivät merkkitulensa Monastirin kaupunkia ympäröivissä kylissä ja ottivat käyttöön vuosien aikana luodut asekätköt.[5] Kapinallisjoukkojen vahvuus oli noin 20 000 miestä, ja niitä komensivat Gruev ja Sarafov.[2] Kapina-alue ulottui etelässä Kastoriáan ja pohjoisessa Debariin. Monastirin ja Salonikin välisen rautatien katkaiseminen kuitenkin epäonnistui. Tärkein kapinallisten valtaama kaupunki oli Kruševo, jossa julistettiin perustetuksi Kruševon tasavalta.[5] Sen perustamista johti Nikola Karev. Muista kaupungeista kapinalliset saivat haltuunsa muun muassa Neveskan.[2] Kansannousua tukivat useimmat Makedonian kristityistä slaaveista ja osa valakeista, mutta sillä ei ollut juurikaan kannatusta alueen muiden väestöryhmien kuten kreikkalaisten, muslimien tai juutalaisten keskuudessa.[1]

Ilindenin kansannousuun liittyi bulgarialaisten Strandžan vuoriston alueella Traakiassa 19. elokuuta käynnistämä samanaikainen kansannousu, jonka yhteydessä julistettiin perustetuksi Strandžan tasavalta.[1] Tämän kansannousun johtajiin kuuluivat Mihail Gerdžikov, Stamat Ikonomov ja Lazar Madžarov. Tällä suunnalla kapinallisten valtaan päätyi muun muassa Ahtopolin kaupunki Mustanmeren rannalla.[2]

Kruševon tasavalta kukistui alle kahdessa viikossa, kun Bachtiar paššan komentama 5 000 miehen armeija saapui piirittämään Kruševoa. Pääosa kapinallisjoukoista pakeni Kruševosta jo ennen taistelua, mutta osmanien armeija tulitti silti kaupunkia neljä päivää kestäneellä tykkitulella ja kävi sen jälkeen ryöstelemään sitä.[5]

Ilindenin kansannousu oli kehnosti suunniteltu, ajoitettu ja johdettu. Se kukistettiin pääosin jo elokuun 1903 aikana ja lopullisesti lokakuuhun mennessä.[1][2] Euroopan muut suurvallat painostivat Bulgariaa olemaan puuttumatta tapahtumiin. Kansannousun yhteydessä on laskettu saaneen surmansa 8 816 henkeä.[1] Tukahduttamistoimien yhteydessä osmanijoukot polttivat 119 kylää ja 8 400 taloa.[5] 30 000 – 50 000 ihmistä pakeni ulkomaille, pääasiassa Bulgariaan.[5][1] VMRO:n kummankin siiven organisaatio Makedoniassa tuhoutui lähes kokonaan.[5]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilindenin kansannousun brutaalin kukistamisen herättämän paheksunnan johdosta Venäjän keisari Nikolai II ja Itävalta-Unkarin keisari Frans Joosef I hyväksyivät lokakuussa 1903 niin sanotun Mürzstegin ohjelman, jonka mukaan Makedoniassa olleet turkkilaiset santarmijoukot oli uudistettava ulkomaisten poliisiviranomaisten johdolla paikallisen väestön suojelemiseksi. Osmanien sulttaani Abd-ul-Hamid II joutui vastentahtoisesti hyväksymään ohjelman, mutta sillä ei ollut paljoakaan käytännön vaikutusta makedonialaisten oloihin.[6]

Makedonian ei-slaavilaiset väestöryhmät kokivat joutuneensa pahimmin turkkilaisten kostotoimien kohteeksi, vaikka eivät olleet edes kannattaneet kansannousua. Kapinan jälkiselvittelyt pahensivat väestöryhmien välistä etnistä konfliktia, ja joillain paikkakunnilla kreikkalaiset suorittivat kostotoimia.[5]

Bulgarian voimattomuus Ilindenin kansannousun aikana kannusti Bulgariaa vahvistamaan asemiaan Balkanilla. Tämä osittain johti Balkanin liiton muodostamiseen vuonna 1912.[1]

Muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilindenin kansannousun muistoa kunnioitetaan sekä Pohjois-Makedoniassa että Bulgariassa Osmanien valtakuntaa vastaan suunnatun kansallisen vapaustaistelun huipentumana. Molemmat maat ovat pyrkineet omimaan sen itselleen, vaikka 2000-luvulla on ehdotettu myös yhteisiä muistojuhlia. Bulgariassa perustettiin jo vuonna 1921 kansannousun muistoa vaalinut veteraanijärjestö. Myös kommunistit vetosivat Ilindenin perintöön. Makedonian sosialistisen tasavallan kansalliskokous ASNOM perustettiin 2. elokuuta 1944, tarkoituksella Ilindenin kansannousun muistopäivänä. Kansannousuun viitataan myös nykyisessä Pohjois-Makedonian kansallislaulussa ”Denes nad Makedonija”.[2]

Nykypäivän pohjoismakedonialainen historiankirjoitus yhdistää Ilindenin kansannousun makedonialaisten kansallisen identiteetin muovaamiseen ja itsenäisyyspyrkimyksiin bulgarialaisista erillisenä ryhmänä.[1] On kuitenkin hyvin kiistanalaista, oliko makedonialaisia olemassa erillisenä kansakuntana vielä 1900-luvun alussa. Makedonian alueen slaavilaiset asukkaat saattoivat kutsua itseään makedonialaisiksi viittauksena kotiseutuunsa, mutta vielä tuolloin se ei tarkoittanut julistautumista ei-bulgarialaisiksi.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Misha Glenny: The Balkans 1804–1999: Nationalism, War and the Great Powers. Granta Books, London 1999. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Richard C. Hall: War in the Balkans: An Encyclopedic History from the Fall of the Ottoman Empire to the Breakup of Yugoslavia, s. 144. ABC-CLIO 2014. Google Books (englanniksi)
  2. a b c d e f g Dimitar Bechev: Historical Dictionary of North Macedonia, s. 141–143. Rowman & Littlefield 2019. Google Books (englanniksi)
  3. Glenny 1999, s. 185, 191, 195–200.
  4. Glenny 1999, s. 200–202.
  5. a b c d e f g Glenny 1999, s. 203–206.
  6. Glenny 1999, s. 207.
  7. Glenny 1999, s. 157–158.