Ijma

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Imaami Shafi'in hauta Kairossa

Ijmāʿ (Arab. إجماع‎) (lausuttuna "idzmaa") on arabiankielinen käsite, joka tarkoittaa yksimielisyyttä islamilaisen lain tulkinnassa.

Islamilaisen lain klassinen teoria katsoo, että Jumalan laki eli šaria perustuu neljään asiaan: Koraaniin, profeetan sunnaan, joka löytyy haditheista, uskovien yhteisön yksimielisyyteen sekä analogian (qiyas) käyttöön.[1] Koraani pyhänä kirjana ja profeetan elämäntapa eli sunna koottuna haditheihin vastaavat rakenteeltaan juutalaisia esikuvia. Juutalaisuudessa laki perustuu Mooseksen kirjoittamaan pyhään kirjaan (Toora) ja Mooseksen sunnaan, joka on kirjattu halakha -kirjallisuuteen. Yksimielisyyden periaate ja analogiapäätelmät lakilähteinä on mahdollisesti saatu roomalaisesta oikeudesta.[2]

Itsenäinen järkeily eli ijtihad[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisen lain kehityksen alkuvaiheessa 700-luvun lopulla ja 800-luvun alussa uskonoppineet sovelsivat periaatetta nimeltä ijtihad. Se tuli samasta sanakannasta kuin jihad ja tarkoitti "kamppailua". Ijtihad tarkoitti omaa päättelyä, jonka nojalla tultiin johonkin henkilökohtaiseen käsitykseen (ray) Jumalan lain sisällöstä. Henkilö, joka näin toimi oli mujtahid. Ennen kuin Muhammedin sunnasta kertovat hadith -kokoelmat oli koottu, uskonoppineet joutuivat nojautumaan Koraaniin ja paikallisten muslimiyhteisöjen näkemyksiin.

Islamilaisessa lainsäädännössä alkoi 700-luvun lopulta alkaen syntyä lakikoulukuntia. Ne keräytyivät jonkin kuuluisan imaamin opetusten ympärille ja sitoutuivat hänen nimiinsä pantuihin teoksiin. Tämä kehitys alkoi merkitä vähittäistä luopumista ijtihad -periaatteesta. Kun jostain asiasta oli saavutettu yksimielisyys, se poistui keskustelusta ja siirtyi vakiintuneiden totuuksien joukkoon, sillä uskovien yhteisö kokonaisuudessaan ei voinut erehtyä. Sellaisena yksimielisyys voi ohittaa jopa Koraanin sanat. [3] Imaami Shafi'i (767–820) alkoi näkyvästi korostaa sitä, että ijtihadin sijaan oli alettava luottaa vain menneisyyden suuriin oppineisiin.[4] Hän kuitenkin arvosteli medinalaista ja irakilaista lakikoulua siitä, että nämä hyväksyivät lähinnä vain omien oppineidensa yksimielisen mielipiteen. Koulukuntien hajaannuksesta tuli kuitenkin pysyvä ja myös Shafi'i lopulta taipui siihen.[5]

Järjen porttien sulkeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

800-luvun puolivälistä lähtien vakiintui asteittain oppi "järjen porttien sulkeutumisesta", joka tarkoitti sitä, että enää ei ollut henkilökohtaista oikeutta tehdä lain sisältöä koskevia päätöksiä. Šarian sisältö oli kiinnitetty, eivätkä uskonoppineetkaan voineet tehdä enempää kuin selittää, soveltaa ja äärimmillään tulkita sitä. Käsitteellä taklid alettiin kuvata sitä, että olemassa olevien koulukuntien sekä auktoriteettien ajatukset hyväksytään kysymättä. Henkilö, joka oli oikeutettu itsenäiseen järkeilyyn, oli mujtahid, kun taas henkilö jota sitoi taklid, oli mukallid. Taklid merkitsi, että henkilö ei voinut itsenäisesti tulkita pyhiä kirjoituksia, kuten Koraania, vaan hänen täytyi kääntyä olemassa olevien koulukuntien puoleen, joita tulkinnassa sitoi ijma eli yksimielisyyden periaate. Koulukuntien opetuksia ei löytänyt vanhojen auktoriteettien mielipiteistä, vaan koulukunnan yleisestä mielipiteestä. Nämä löytyvät keskiaikaisista šariakäsikirjoista, ja myöhemmät teokset saavat arvovaltansa niihin viittaamalla. [6] Esimerkki tällaisesta keskiaikaisesta šariakäsikirjasta on al-Misrin Reliance of the Traveller.

Kaksitoistašiialainen suuntaus on katsonut, että oppineiden yksimielisyyden taustalla vaikutti aina myös kätkeytynyt imaami, ja vasta hänen vaikutuksensa teki johtopäätöksestä erehtymättömän.[3]

Myöhempiä tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkut oppineet ovat katsoneet, mujtahidit eivät ole kadonneet. Tällainen oli huomattava hanbali-oppinut Ibn Taymiyyah (k. 1328). Wahhabistit omaksuivat hänen lakiteoriansa, mukaan lukien taklidin torjumisen, mutta ovat samalla silti hyväksyneet ilman muutoksia hanbali-koulukunnan lakisäännökset. 1700-luvulla syntyi reformistisia suuntauksia, kuten salafistit, jotka vaativat paluuta alkuperäiseen ja puhtaaseen islamiin. 1800-luvulla syntyi modernistisia liikkeitä, jotka samoin torjuivat taklidin. Kumpikaan suuntaus ei kuitenkaan tuottanut muutoksia positiiviseen oikeuteen, joka ilmeni šariassa. [7]

Islamin moderneissa kehittelyissä 1900-luvulla on syntynyt ajatuksia, joiden mukaan laintulkinnan tulee vastata myös yhteisön tarpeita. Yksimielisyys voisi tällöin tarkoittaa myös parlamentaarisia käytäntöjä.[3]

Fatwa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisessa maailmassa ei ole samanlaista kirkollista hierarkiaa kuin kristinuskossa, vaikka šiialaisuudessa uskonoppineista käytetäänkin erilaisia nimiä kuten ajatollah tai suurajatollah heidän arvostuksen mukaan. Uskonoppineet, kuten imaamit tai muftit, ovat niitä, joilla on valta tulkita Koraania ja sunnaa ja opastaa uskovia. Imaamin ja muslimiyhteisön välillä vallitsee molemminpuolinen luottamusside: moskeijan imaamin tehtävään valitaan henkilö, jonka uskonnolliseen näkemykseen yhteisö luottaa, ja vastaavasti imaami tulkitsee moskeijassa islamin sisältöä uskoville.

Imaamien tulkinnat ja muftien antamat kirjalliset lausunnot eli fatwat tekevät selväksi islamin kannan eri asioihin. Vaikka islamissa vallitsee periaatteellinen yksimielisyys uskon sisällöstä, fatwat ovat usein keskenään ristiriidassa. Neuvona on tällöin valita sellainen imaami, johon itse luottaa uskon tulkinnoissa. [8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Schacht, Joseph: An Introduction to Islamic Law, Clarendon Press, 1970,

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Joseph Schacht: The Origins of Muhammadan Jurisprudence, s. 1. Clarendon Press, 1950. ISBN 0-19-825357-5.
  2. Schacht, 1950, s. 83, 99
  3. a b c Hallaq, Wael B. and Sukidi: Consensus The Oxford Encyclopedia of the Islamic World. Oxford Islamic Studies Online. Feb 11, 2020.
  4. Schacht, 1982, s. 70
  5. Schacht, 1950, s. 82
  6. Schacht, 1982, s. 71
  7. Schact, 1982, s. 72–73
  8. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja, s. 161. Otava, 2004.