Ihmisen koronavirus NL63

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
HCoV-NL63
12985 2013 2210 MOESM6 ESM E.tif
Virusten luokittelu
Ryhmä: (+)ssRNA-virukset
Kunta: Virukset
Luokka: Pisoniviricetes
Lahko: Nidovirales
Heimo: Coronaviridae
Suku: Alphacoronavirus
Laji: HCoV-NL63

Ihmisen koronavirus NL63 eli HCoV-NL63 on maailmanlaajuisesti levinnyt ihmisiä tartuttava koronavirus. Se leviää lähinnä yskimisen ja aivastamisen kautta.[1] Yleensä se aiheuttaa flunssaa eli lieviä ylähengitystieoireita,[2] kuten yskää ja nuhaa. Noin 71 %:lla HCoV-NL63-tartuntaa potevista on myös jokin muu lieväoireinen hengitysteiden virustartunta, kuten rinovirus-, enterovirus- tai parainfluenssavirustartunta. Koska HCoV-NL63-tartunnan oireet ovat usein lievät, ei virusta vastaan ole kehitetty rokotetta. Virus voi tosin aiheuttaa hengenvaarallisenkin keuhkokuumeen eritoten vanhuksille, vauvoille tai immuunivajetta poteville.[1]

HCoV-NL63 aiheuttaa arviolta 1–10 % kaikista maailman flunssista.[1] Muita yleisiä lieväoireisia ihmisten koronaviruksia ovat HCoV-OC43, -229E ja -HKU1. Yhdessä HCoV-NL63 ja nämä muut virukset aiheuttavat 15–30 % kaikista maailman flunssista. Näistä HCoV-NL63 ja -229E ovat sukulaisuussuhteeltaan lähimpänä toisiaan.[2]

HCoV-229E tarttuu ihmissoluihin kiinnittymällä solujen pinnan ACE2-reseptoreihin.[1]

HCoV-229E nimettiin ja eristettiin ensi kerran 2003 Alankomaissa 7-kuukautiselta vauvalta otetusta nenänielunäytteestä.[3][1] HCoV-229E on ehkä peräisin jostakin lepakkolajista. Molekyylikelloajoituksen perusteella viruksen arvellaan siirtyneen ihmisiin vuosien 1190–1449 välillä.[4] Viruksella saattaa olla niin sanottu väli-isäntälaji, jonka kautta virus on levinnyt lepakoista ihmisiin. Tätä lajia ei kuitenkaan tunneta.[5]

Rakenne ja monistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HCoV-NL63 on positiivisjuosteinen RNA- eli ssRNA(+)-virus. Sen yhdestä RNA-säikeestä koostuva perimä on epäsymmetrisen (pleomorfisen) lipidikalvon sisällä, jonka halkaisija on noin 80–120 nanometriä. Perimän pituus on noin 27 500 nukleotidia. Sen 3'-päässä on poly-A-häntä ja 5'-päässä cap-rakenne. Perimän geenit koodaavat viruksen rakenteeseen kuuluvaa S-proteiinia (eng. spike), E-proteiinia (envelope), M-proteiinia (membrane) ja nukleokapsidia eli N-proteiinia. Näitä proteiineja on kussakin viruksessa monia. N-proteiinit päällystävät perimää, mutta muut edeltävistä proteiineista ovat kiinni viruksen kalvossa. Jokin viruksen ulkopinnalla olevista nuijamaisia ulokkeita muistuttavista S-proteiineista kiinnittyy viruksen tartuttaman solun pinnalla olevaan ihmisen ACE2:een, joka toimii siten viruksen reseptorina. Kiinnittymisen avulla viruksen kalvo sulautuu osaksi solukalvoa, jolloin viruksen RNA-perimä vapautuu solulimaan.[1]

Viruksen perimä koodaa myös 16:ta rakenteeseen liittymätöntä nsp-proteiinia (eng. non-structural protein), joiden geenit ovat avoin lukukehys- eli ORF-alueella (eng. open reading frame). ORF-alueet kattavat pituudeltaan noin 2/3-osaa perimästä ja niitä on kaksi: ORF1a ja ORF1b. ORF-alueiden nukleotidisekvenssit menevät osin päällekkäin. Viruksen tartuttaman solun ribosomit transloivat ORF1a:n pp1a-proteiiniketjuksi. ORF1b ja osa ORF1a:sta transloituu ribosomivälitteisesti hieman pp1a:ta pidemmäksi pp1ab-proteiiniketjuksi. Ketjut laskostuvat ja hajottavat itse itsensä proteolyysin kautta nsp-proteiineiksi, joiden toiminta riippuu nsp-proteiinista. Niistä osa esimerkiksi toimii RNA-replikaasina tai sen kofaktoreina.[1]

Replikaasi tuottaa viruksen positiivista RNA:ta mallinaan käyttäen useita negatiivisia RNA:ita. Solun ribosomit käyttävät näitä mRNA:n tapaan tuottaen (katso translaatio) niiden koodin perusteella useita S-proteiineja ja muita viruksen rakenteeseen kuuluvia proteiineja. Replikaasi tuottaa negatiivisesta RNA:sta lisää positiivisia RNA:ita. Ribosomien tuottamat rakenneproteiinit ja positiiviset RNA kokoontuvat lähelle solukalvoa. Ne kuroutuvat ulos solusta uusiksi viruksiksi ottaen samalla osan solukalvoa mukanaan lipidikuorekseen.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h DX Liu, JQ Liang, TS Fung: Human Coronavirus-229E, -OC43, -NL63, and -HKU1. Reference Module in Life Sciences, 2020. doi:10.1016/B978-0-12-809633-8.21501-X. Artikkelin verkkoversio.
  2. a b M Mesel-Lemoine et al: A human coronavirus responsible for the common cold massively kills dendritic cells but not monocytes. Journal of Virology, 2012, 86. vsk, nro 14, s. 7577–7587. PubMed:22553325. doi:10.1128/JVI.00269-12. ISSN 0022-538X. Artikkelin verkkoversio.
  3. L Hoek et al: Identification of a new human coronavirus. Nature Medicine, 2004, 10. vsk, nro 4, s. 368–373. PubMed:15034574. doi:10.1038/nm1024. ISSN 1078-8956. Artikkelin verkkoversio.
  4. J Huynh et al: Evidence supporting a zoonotic origin of human coronavirus strain NL63. Journal of Virology, 2012, 86. vsk, nro 23, s. 12816–12825. PubMed:22993147. doi:10.1128/JVI.00906-12. ISSN 0022-538X. Artikkelin verkkoversio.
  5. D Forni et al: Molecular evolution of human coronavirus genomes. Trends in Microbiology, 2017, 25. vsk, nro 1, s. 35–48. PubMed:27743750. doi:10.1016/j.tim.2016.09.001. ISSN 0966-842X. Artikkelin verkkoversio.