Hypokalemia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hypokalemia tarkoittaa epänormaalin alhaista kaliumpitoisuutta veressä. Aikuisilla ihmisillä hypokalemiana voidaan pitää tilaa, jossa kaliumia on alle 3.4 millimoolia per litra veriseerumia (mmol/l) eli alle 13.3 milligrammaa per desilitra (mg/dl). Aikuisilla normaali seerumin kaliumpitoisuus on noin 3.5–5.0 mmol/l (13.7–19.5 mg/dl).[1]

Lievä hypokalemia usein oireeton. Vakavan hypokalemian (kaliumpitoisuus seerumissa on alle 2.5 mmol/l) oireina voi olla lihasheikkous, krampit, ummetus, rytmihäiriö, rabdomyolyysi, sydänhalvaus tai hengityskatko.[1]

Diureetit eräitä yleisimpiä hypokalemian aiheuttajia, vaikka monia muitakin syitä on. Noin 80 prosenttia diureetteja käyttävistä alkaa potea lievää hypokalemiaa. Noin 20 prosenttia sairaalapotilaista potee hypokalemiaa, mutta vain noin 4–5 prosentilla se on terveyden kannalta merkittävää.[1]

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuisilla ihmisillä hypokalemiaa voidaan pitää[1]

  • lievänä, jos kaliumia on veriseerumissa alle 3.4 mmol/l (<13.3 mg/dl)
  • keskivakavana, jos pitoisuus on alle 2.9 mmol/l (<11.3 mg/dl)
  • vakavana, jos pitoisuus on alle 2.5 mmol/l (<9.8 mg/dl)

Lievä ja keskivakava hypokalemia ovat usein oireettomia, mutta eritoten vanhuksilla, tiettyjä sydänsairauksia ja munuaissairauksia potevilla voi ilmetä oireita.[1]

Vakavan hypokalemian munuaisiin liittyviä oireita voivat olla asidoosi, rabdomyolyysi tai harvemmin munuaisongelmat, kuten munuaistulehdus ja vesitystauti. Hermostoon liittyviä oireita voivat olla krampit, lihasheikkous tai alaraajoista alkava välillinen halvaus. Sydämeen liittyviä oireita oivat olla rytmihäiriö, sydänhalvaus tai sydänkäyrän muutokset, kuten U-aaltojen muutokset, T-aaltojen madaltuminen tai ST-välin muutokset. Muita oireita voivat olla ummetus, suolihalvaus ja hengityskatko. Edeltävät oireet parantuvat usein täysin normaalien kaliumpitoisuuksien palautuessa.[1]

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaliumin suolistollinen imeytymishäiriö voi johtaa hypokalemiaan ja tätä voivat aiheuttaa esimerkiksi jatkuva ripuli, toistuva oksentelu (esimerkiksi bulimia), adenomatoottinen (eng. villous) paksusuolen syöpä tai bentoniittisaven syönti.[1]

Kaliumin siirtyminen solujen sisälle voi johtaa hypokalemiaan ja tätä voivat aiheuttaa esimerkiksi insuliinin tai sen johdannaisten lääkekäyttö, tyreotoksikoosia aiheuttava runsas kilpirauhasen liikatoiminta tai hypokaleeminen periodinen paralyysi.[1]

Kaliumin poistuminen munuaisten kautta voi johtaa hypokalemiaan ja tätä voivat aiheuttaa esimerkiksi Cushingin oireyhtymä, primäärinen hyperaldosteronismi, harvinaiset reniiniä erittävät kasvaimet, Bartter-oireyhtymä (Henlen lingon epämuodostuma), Gitelman-oireyhtymä (distaalisen kiemuratiehyen epämuodostuma), Liddlen oireyhtymä, Fanconin oireyhtymä, hypomagnesemia, CYP11B1:n vajaatoiminta, CYP17A1:n vajaatoiminta, Geller-oireyhtymä (mineralokortikoidireseptorin toimintaa tehostava mutaatio) ja glukokortikoidiresistenssi (glukokortikoidireseptorin toimintaa heikentävä mutaatio).[1]

Hypokalemialle altistavia aineita ovat muun muassa diureetit (lisäävät kaliumin menetystä virtsaan), lakritsihappo (lisää kaliumin menetystä virtsaan), laksatiivit (ripulin takia), amfoterisiini B, karbenisilliini, penisilliini (suurina annoksina), teofylliini ja β2-agonistit (esimerkiksi salbutamoli ja terbutaliini).[1]

Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hypokalemian hoitoon kuuluvat kaliumin menetyksen esto, menetetyn määrän palauttaminen kaliumlisin ja hypokalemiaa aiheuttavan tekijän poisto tai parantaminen. Lievän tai keskivakavan hypokalemian (2.5–3.5 mmol/l kaliumia veriseerumissa) korjaamiseen voivat riittää suun kautta annetut kaliumlisät. Ainakin vakavan hypokalemian (alle 2.5 mmol/l) korjaaminen voi vaatia kaliumia sisältävän infuusion ja tämän antamisen jälkeen tulee seurata muun muassa potilaan sydänkäyrää ja seerumin kaliumpitoisuuksia tulee mitata. 1 mmol/l kaliumpitoisuuden lasku seerumissa vastaa noin 200–400 mmol (780–1 560 g) kaliumin menetystä. Munuaisten vajaatoimintaa potevilla liian nopeasti annetut kaliumlisät voivat kuitenkin kohottaa veren kaliumpitoisuuksia liikaa (katso hyperkalemia).[1]

Jos potilaan sairashistoriasta, lääkityksestä tai oireista ei ilmene selkeää syytä hypokalemialle, voidaan virtsaan erittyvän kaliumpitoisuuden avulla määrittää, että onko syy kaliumin menetykselle esimerkiksi ruuansulatuselimisto- tai munuaisperäinen. Suuri virtsan kaliumpitoisuus kertoo munuaisperäisestä ongelmasta, jolloin voidaan mitata verenpaine. Korkea verenpaine voi kertoa hormoniperäisestä syystä, jolloin voidaan mitata vaikkapa aldosteronin ja reniinin pitoisuuksia verestä. Korkea aldosteronipitoisuus voi kertoa esimerkiksi primäärisestä hyperaldosteronismista, jonka syy voidaan määrittää tarkemmin muilla keinoin ja hoitaa sopivalla tavalla.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l E Kardalas et al: Hypokalemia: a clinical update. Endocrine Connections, 2018, 7. vsk, nro 4, s. R135–R146. PubMed:29540487. doi:10.1530/EC-18-0109. ISSN 2049-3614. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]