Hymy (lehti)
| Hymy | |
|---|---|
 |
|
| Lehtityyppi | aikakauslehti |
| Aihealue | viihde, juorut, uutiset |
| Kustantaja | Otavamedia Oy |
| Julkaisija | Otavamedia |
| Levikki | 56 255 (2014)[1] |
| Perustettu | 1959 |
| Päätoimittaja | Erkki Meriluoto |
| Sitoutuneisuus | sitoutumaton |
| Kotikunta | Helsinki |
| Kotimaa | Suomi |
| Sivukoko | 217 × 297 mm |
| Ilmestymistiheys | 12 vuodessa |
| Kieli | suomi |
| Aiheesta muualla | |
| Hymy | |
Hymy (virallisesti Hymy!) on suomalainen aikakauslehti.
Lehden perusti vuonna 1959 Urpo Lahtinen, joka antoi sille silloisen vaimonsa nimen. Hymy oli aluksi kilttinä pidetty nuortenlehti, mutta se muuttui nopeasti sensaatiolehdeksi.[2] Varsinkin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla lehden linja oli populistinen.[3]
Hymyn pitkäaikaisin päätoimittaja on Esko Tulusto, joka johti lehteä 19 vuotta aina vuoteen 2009.[4] Huhtikuusta 2023 alkaen lehden päätoimittajana on toiminut Erkki Meriluoto.[5]
Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toimittaja Laura Kososen luonnehdinnan mukaan Hymy-lehti aloitti 1960-luvun lopulla suomalaisella mediakentällä uudenlaisen journalistisen tyylin, joka on jatkunut 2000-luvulle saakka. Aikakauslehdet olivat suhtautuneet 1950-luvulle saakka haastateltaviinsa kunnioittavasti ja tiettyä etäisyyttä pitäen.1960-luvulle tultaessa käytäntö alkoi murtua, mutta vasta Hymy rikkoi sen lopullisesti. Kustantaja Urpo Lahtisen esikuvana olivat brittiläiset juorulehdet, ja niiden innoittamana hän muokkasi Hymystä sensaatiohakuisen yleisaikakauslehden, joka otti asiakseen paljastaa säälimättä vallanpitäjien väärinkäytökset ja kohahduttaa julkkis- ja seksijutuillaan. Hymy oli suomalainen uranuurtaja käytännössä, jossa ei kunnioitettu sen enempää julkisuuden henkilöiden kuin rivikansalaistenkaan yksityisyyttä. Varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla useat Hymyn kohuartikkelien kohdehenkilöt nostivat kunnianloukkausjuttuja.[3]
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hymyn ensimmäinen numero ilmestyi 19. syyskuuta 1959, ja sen kansikuvassa oli tuon ajan kohuttu ranskalainen näyttelijä Brigitte Bardot. Julkaisun lajityyppi nuorisolehtenä tuotiin julki pääkirjoituksessa, jossa sanottiin nuorten olevan sorretussa asemassa ja ennen kaikkea vailla vaikutusvaltaa ja luvattiin Hymyn korjaavan ongelman. Ensimmäisessä numerossa oli muun muassa nuoren taiteilijan Kimmo Kaivannon haastattelu, jonka päätteeksi todettiin, että "hänestä kuulemme vielä".[6]
Suosion huippu rakennemuutoksen Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lehti saavutti suosionsa huipun 1960-luvun lopussa suomalaisen yhteiskunnan suuren rakennemuutoksen siivittämänä. Suurilta osin pientiloihin perustunut maatalousyhteiskunta kaupungistui nopeasti, ja suurten ikäluokkien saavuttaessa täysi-ikäisyyden perinteiset arvot – koti, uskonto ja isänmaa – kumottiin tai ainakin kyseenalaistettiin. Maatalouden koneellistuminen ja peltojen ”paketointi” synnytti maaltapaon, kun varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäseuduilta muutettiin etelän lähiöihin. Hymyn parhaan menestyksen kanssa samoihin vuosiin ajoittuivat ja samoista juurista kumpusivat poliittisen protestiliikkeen, Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun Puolueen ja epäsovinnaisena protestilaulajana mainetta saavuttaneen Irwin Goodmanin suosion nousu. SMP:n kannatus huipentui suurvoittoon vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Hymy, SMP ja Goodman edustivat kukin ns. tavallisen kansan protestia eliittiä sekä presidentti Urho Kekkosen ja Keskustan K-linjan vallankäyttöä vastaan. Myös jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin johtanut Hannu Salaman estoton romaani Juhannustanssit ja vuoden 1969 alussa tapahtunut keskioluen vapauttaminen järkyttivät yhteiskunnan perinteisiä arvoja.[7][8]
Hymy käsitteli etenkin poliitikkoja tavalla, joka käytti hyväkseen eliitin ja kansan välistä jännitettä. Eliitin edustajat ja sellaisina pidetyt pyrittiin keinoja kaihtamatta saattamaan naurunalaisiksi, mitä kuvasi, että Hymy järjesti lukijaäänestyksen ”vuoden epäsuosituimmasta suomalaisesta”. Hymyn artikkelien sankareita puolestaan olivat yhteiskunnan laitamilla eläneen ”unohdetun kansan” edustajat, jotka olivat lehden mukaan jääneet rakennemuutoksen jalkoihin. Vuoden 1970 alussa toimittaja Veikko Ennala aloitti sarjan ”Kirjeitä henkilöille”. Sarjan kirjoitukset olivat kursailemattomia ja ivallisia kirjeitä julkisuuden henkilöille, joita Ennala puhutteli suoraan. Ensimmäisen ”kirjeensä” tammikuun 1970 Hymyssä Ennala osoitti SMP:n puheenjohtajalle Veikko Vennamolle.[3] Myös vuoden 1952 Miss Universumiksi valittu Armi Kuusela pudotettiin jalustalta, jolle hänet oli parikymmentä vuotta aiemmin nostettu. Hymyn kirjoittelu Filippiineille muuttaneen Kuuselan ja hänen puolisonsa Virgilio Hilarion ylellisestä elämästä räikeänä vastakohtana tavallisten filippiiniläisten köyhyydelle ja heidän suhteistaan maan itsevaltaiseen presidenttiin Ferdinand Marcosiin johti osaltaan siihen, että Kuusela vetäytyi sittemmin julkisuudesta eikä enää antanut haastatteluja.[9]
Myös liikenneturvallisuuden puolesta kampanjoinut Tapaturmantorjunta ry:n liikennejaos (Talja) ja sen seuraaja Liikenneturva joutuivat Hymyn kirjoittelun kohteiksi. Kun tieliikenteessä kuolleiden määrä oli 1950-luvulta lähtien vuosi vuodelta kohonnut ja nousu näytti 1970-luvun alussa vain jatkuvan, Hymy leimasi Taljan täysin turhaksi järjestöksi, jonka henkilökunta oli tehtäväänsä sopimatonta. Esimerkiksi Hymyn numerossa 7/1970 julkaistu Taljaa koskeva artikkeli oli otsikoitu ”Tappajakansaa ammattitaidottoman liikenneturvallisuusjärjestön ansiosta”.[10]
Yhdeksi Hymyn brändiksi ovat muodostuneet suomalaisten julkisuuden henkilöiden rohkeat poseeraukset lehden sivuilla. Lehdessä on esiintynyt ilman vaatteita esimerkiksi Aarne Tarkas vähän ennen kuolemaansa, ja SMP:n kulta-aikana 1970-luvulla lehdessä poseerasi alastomana sontakasan päällä suomalainen pientilan emäntä artikkelissa ”Mökinakka alastonmallina”. Vuonna 1967 Veikko Ennala julkaisi Hymyssä haastattelusarjan, jossa helsinkiläinen seurapiirirouva Annikki Ant-Wuorinen kertoi estottomasti omasta sukupuolielämästään.[11]
Lehden päätoimittajana toimi sen suurimman menestyksen vuosina 1960- ja 1970-luvuilla Jorma K. Virtanen. Lehden suosioon vaikuttivat suomalaisista julkisuuden henkilöistä, kuten Olliver Hawkista, Irwin Goodmanista, Jörn Donnerista ja Monsieur Mossesta tehdyt sensaatiojutut ja Veikko Ennalan pakinat. Vakiosisältöä olivat myös huimapäisen toimittajan Matti Jämsän tempaukset ja seuramatkailun kehittäjän, Keihäsmatkat Oy:n toimitusjohtajan Kalevi Keihäsen, kuulumiset.[12] Hymyn juttujen – erityisesti vuoden 1973 ensimmäisessä numerossa julkaistun ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka” -nimisen artikkelin – arveltiin myös edesauttaneen kirjailija Timo K. Mukan ennenaikaista kuolemaa, mikä johti muutoksiin lehdistöä ja yksityisen suojaa koskevassa lainsäädännössä (niin sanottu Lex Hymy).[13]
Tilastotietoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suosituin Hymy oli joulukuun 1968 numero, jonka lähestulkoon loppuunmyyty painos oli 520 000 kappaletta. Lehti oli 1970-luvun alussa Suomen suurin aikakauslehti; vuonna 1970 sillä oli 2,3 miljoonaa lukijaa ja se tavoitti 61 prosenttia Suomen yli 12-vuotiaista. 23 vuotta myöhemmin 1993 se ei enää mahtunut 10 suurimman joukkoon.[14] Rautatiekirjakaupan irtonumeromyynnissä Hymy oli vuonna 1963 sijalla 21, vuonna 1973 sijalla 5 ja vuonna 1983 sijalla 9.[15]
Hymyn kustantajana oli alun perin Urpo Lahtisen perustama ja johtama Lehtimiehet Oy, joka myytiin Yhtyneet Kuvalehdet Oy:lle vuonna 1988.[12] Julkaisija ja kustantaja on nykyisin Otavamedia Oy. Hymyn levikki vuonna 2014 oli 56 625 kpl (LT 2014).
Nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
2000-luvun julkisuuden henkilöistä lehdessä ovat poseeranneet muun muassa Marika Fingerroos, Johanna Tukiainen, Martina Aitolehti, Hannele Lauri ja useat Big Brother -julkkikset, esimerkiksi vuoden 2012 kilpailija Sarah Nousiainen.[11]
Maaliskuussa 2008 lehdessä julkaistu juttu ulkoministeri Ilkka Kanervan ja tanssija Johanna Tukiaisen tekstiviestivaihdosta johti kuukauden piinallisen mediamyllytyksen jälkeen ulkoministerin erottamiseen.
Päätoimittajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Eero Kyllijoki 1959–1960[16]
- Kauko Toivonen 1960–1964[16]
- Erkki Kanerva 1964–1965[16]
- Urpo Lahtinen 1965–1970[16]
- Antero Laine 1970–1972[16]
- Veikko Koski 1973–1975[16]
- Kari Vanhapiha 1975–1978[16]
- Jussi Niininen 1978–1984[16]
- Raimo Vesa 1984–1986[16]
- Raimo Toivonen 1986–1989[16]
- Ismo Valkki 1989–1990[16]
- Esko Tulusto 1990[16]–2009[4]
- Sami Lotila 2009–2011[4]
- Mika Lahtonen 2011–2023[17]
- Erkki Meriluoto 2023-
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Levikkitilasto 2014 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Kotro, Arno & Lyytinen, Jaakko: Hengaajan käsikirja, s. 55. Helsinki: Like Kustannus Oy, 2004.
- ↑ a b c Kosonen, Laura: Hymy-lehti loi suomalaiset juorumarkkinat 24.2.2006. Journal.fi.
- ↑ a b c Hymyn päätoimittaja vaihtuu Yle Uutiset. 26.3.2009. Viitattu 25/11/2017.
- ↑ Kohupäätoimittaja Mika Lahtonen syrjään Hymy-lehden johdosta www.iltalehti.fi. Viitattu 8.4.2023.
- ↑ Erkki Kanerva, Jukka Kuusisto, Rauno Männistö ja Olli Tasanen: Lehtimiesten legenda, s. 7. Tampere: Art Urpo, 2012.
- ↑ Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 406. Helsinki: Otava, 1986.
- ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 250. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Anne-Maria Latikka: Puoli vuosisataa: Mitä Missä Milloin -juhlakirja, s. 112. Helsinki: Otava, 1999.
- ↑ Esko Salovaara: Talja – Liikenneturva ry 1935–1973, s. 196. Helsinki: Liikenneturva, 1976.
- ↑ a b Lehtimiesten legenda, s. 13.
- ↑ a b Juha Veli Jokinen: Lehti-imperiumin luojaparin värikäs rakkaus. Iltalehti 3. marraskuuta 2017, Viikonvaihde s. 8–9. Alma Media.
- ↑ Erno Paasilinna: Timo K. Mukka - legenda jo eläessään, s. 250. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974.
- ↑ Erämetsä, Harri: ”Joukkoviestimien käyttö”, Joukkoviestintä Suomessa, s. 30. Nordenstreng, Kaarle & Wiio, Osmo A. (toim.). Weilin + Göös, 1994. ISBN 951-35-5899-1.
- ↑ Kastemaa, Matti J.: Rautakirjalla on puolensa, s. 50–51. Tilasto perustuu heinä–syyskuun myyntiin kunakin vuonna. Porvoo: Rautakirja, 1985.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Karlsson, Risto: Kansikuva uusiksi. Kuusikymmentä vuotta elämää ja ihmisiä Yhtyneissä Kuvalehdissä, s. 385. Yhtyneet Kuvalehdet, 1996. ISBN 951-9435-65-4.
- ↑ Alibin Lahtonen komentaa myös Hymyä Markkinointi & Mainonta. 26.5.2011. Viitattu 25/11/2017.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hymyn kotisivut
- Lehtisensaatioiden uhrit Hannu Karpon vuonna 1979 tekemä kriittinen TV-dokumentti Hymy-lehden sensaatiojournalismista. YLEn Elävä Arkisto. Viitattu 2.6.2011.
- Laura Kosonen: ”Haistakaa paska koko valtiovalta” – Hymy-lehti poliittisen ja journalistisen populismin leikkauspisteessa 1960-1970-lukujen taitteessa. Journalistiikan pro gradu -tutkielma 2005, Jyväskylän yliopisto.