Hoitotyö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lasta hoitava brittiläinen hoitaja.

Hoitotyö on terveyden- ja sairaanhoidon työtä. Hoitotyön tieto- ja taitoperusta ovat keskeisiä muun muassa ensihoitajan, sairaanhoitajan, lähihoitajan, perushoitajan (vuoteen 2008)[1] ja terveydenhoitajan työssä. Hoitotyötä säätelevät Suomessa muun muassa terveydenhuoltolaki, laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä sekä laki potilaan asemasta ja oikeuksista sekä eettiset ohjeet.[2][3][4][5]

Lain mukaan esimerkiksi diagnoosi eli taudinmääritys kuuluu lääkärin vastuualueelle, mutta pätevän sairaanhoitajan osallisuutta taudinmääritykseen ei ole laissa kielletty. Myös lääkereseptin kirjoittamisoikeutta on viime vuosina eräissä tapauksissa siirretty sairaanhoitajalle.

Hoitotyön opiskelusta Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa hoitotyötä voi opiskella ammattikorkeakoulussa. Ammattikorkeakoulusta valmistuvien tutkintonimikkeitä ovat:

Muista sosiaali- ja terveysalan AMK-koulutusohjelmista valmistuvien nimikkeitä:

Toisen asteen (vanha "kouluaste") perustutkinnosta valmistuvat lähihoitajat, jotka suuntaavat opinnoissaan viimeisen vuoden joihinkin seuraavista:

  • Lasten ja nuorten hoito ja kasvatus
  • sairaanhoito ja huolenpito
  • mielenterveys ja päihteet
  • kuntoutus
  • suun terveyden hoito
  • vanhustyö
  • vammaisten hoito
  • jalkojen hoito

Poistuneita vanhoja kouluasteen tutkintonimikkeitä ovat:

  • Perushoitaja
  • Lastenhoitaja
  • Mielenterveyshoitaja
  • Jalkojenhoitaja
  • Kuntohoitaja
  • Lääkintävahtimestari

Hoitotyötä voidaan organisoida monella tavalla. Näitä voivat olla tehtäväkeskeinen malli, ryhmätyömalli, modulaarinen malli, yhteisöllinen malli, yksilövastuinen malli tai sovellettu sekamalli. Useissa hoitotyön toimintayksiköissä toimintamallina on yksilövastuinen hoitotyö, jossa olennaisena käsitteenä on omahoitaja.lähde? Modulaarista mallia pidetään yhtenä yksilövastuisen mallin muodoista.

Hoitotyön historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa sairaanhoitajia on tarvittu siitä lähtien, kun ensimmäiset lääninsairaalat perustettiin 1700-1800-luvun vaihteessa. Hoitajat olivat silloin kouluttamattomia, mutta Elias Lönnrothin mukaan heidän oli osattava muun muassa sitoa haavoja, pumpata verta, pitää sairaat puhtaina ja ravittuina, sekä huolehtia omasta hygieniastaan mm. käsien, kasvojen ja vaatteiden pesun avulla. Tarve sairaanhoitajattarille kasvoi 1850-luvulla, kun Suomeen perustettiin ensimmäiset valtion yleiset sairaalat ja tuberkuloosi alkoi yleistyä. Aluksi diakonissalaitokset kouluttivat sairaanhoitajia. [6]

Vuonna 1877 perustettiin Suomen yhdistys haavoitettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten (v. 1919 lähtien Suomen Punainen Risti), joka nimensä mukaisesti piti päätehtävänään sotajoukkojen lääkintähuollon parantamista. Yhdistys koulutti ensimmäiset sairaanhoitajansa vuonna 1877 hoitamaan Turkin sotaan lähetettyjä Suomen Kaartin pataljoonan sotilaita, joiden luokse heidät lähetettiin ambulanssin eli siirrettävän sairaalan mukana. Suomalainen yhdistys alkoi vuonna 1880 järjestää Helsingin Kirurgisessa sairaalassa (joka valmistui vasta vuonna 1888) vuosittain kolmen kuukauden mittaisia kursseja, joilla opetettiin ensiavussa ja sairaalatyössä tarvittavia asioita, mm. ihmisruumiin rakenteesta, sairaiden huolenpidosta, lääkkeiden käytöstä, haavojen hoitamisesta ja kuppaamisesta.[7] Kolmannen kuukauden aikana kurssilaiset osallistuivat itsekin hoitotyöhön. Pian kurssit vakiintuivat puolen vuoden mittaisiksi. [6]

Sairaanhoitajakoulutus alkoi siirtyä vuodesta 1892 lähtien vähän kerrassaan valtion viranomaisten vastuulle, ja alan naiset alkoivat uudistaa hoitoalaa. 1898 perustettiin Suomen sairaanhoitajataryhdistys (Sjuksköterskeföreningen i Finland), jonka johtoon vuonna 1905 valittu Sophie Mannerheim oli saanut koulutuksensa Nightingalen sairaanhoitajakoulussa Lontoossa. 1900-luvun alussa sairaanhoitajan koulutuksen uudistamisesta käytiin kiivasta keskustelua. Helsingin kaupungin sairaanhoitajakoulu aloitti toimintansa Marian sairaalassa vuonna 1909, ja vuoteen 1925 mennessä sairaanhoitajan koulutukseen oli lisätty jo sisä- ja lastentautien, silmä-, korva-, nenä- ja kurkkutautien, gynegologian, ihotautien sekä mielisairaanhoidon opetusta. Koulutuksesta oli tullut kolmen vuoden mittainen jakso, jonka aikana opiskelija pystyi valitsemaan oman erikoisalansa. Neljän kuukauden valmistavan koulutuksen jälkeen oppilaan tuli palvella vähintään kaksi vuotta lääketieteen erikoisalojen sairaaloissa. Sairaanhoitajien muodollisen koulutuksen alkaminen mahdollisti sairaanhoitajan uran säätyläisperheiden ja sivistyneistön tyttärille, sillä vasta silloin "sairasten hoitaja" irrotettiin palvelijattarien ryhmästä. [6] Suomen sairaanhoitajaliitto perustettiin vuonna 1925.[8]

Hoitotyön kehityksen kuluessa ovat ammattinimikkeet vaihtuneet. Esimerkiksi terveydenhuollon nimikkeistä ovat poistuneet alilääkäri, apuhoitaja ja sairaala-apulainen. Tilalle on tullut nimikkeitä muun muassa erikoistumisaloittain. Sairaanhoitajiksi palkattiin pitkään vain naisia (koulutuksella ei ollut niin paljon väliä kuin luonteella ja sukupuolellalähde?). Nimike "sairaanhoitajatar" on jäänyt pois käytöstä niin kuin moni muukin sukupuolittunut ammattinimi.

Hoitotyön opetus ei ole uusi alue. Vuodesta 1944 alkaen toiminut Venny Snellmanille nimetty Sairaanhoitajien koulutussäätiö SHKS julkaisi tasokasta oppikirjamateriaalia.[9] Jo sitä ennen WSOY julkaisi Suomen sairaanhoitajataryhdistyksen toimittamaa toistakymmenosaista Sairaanhoitajattarien oppikirjaa. Professori Harald(?) Fabritiuksen kirjoittama ensimmäinen osa käsitteli ihmisruumiin anatomiaa ja fysiologiaa ja apteekkari Ella Erikssonin laatima toinen osa lääkeaineoppia. Kolmas osa, jonka kirjoittivat Sophie Mannerheim ja Ellen Nylander ja jonka Nylander ja Olga Lackström osittain uudistivat vuonna 1930, käsitteli laajasti itse hoitotyötä ja sairaanhoitajan roolia. Karolina Eskelinin neljäs osa käsitteli gynekologista sairaanhoitoa, professori Birger Runebergin viides osa kirurgiaa ja Gösta Beckerin kuudes osa sisätautioppia sekä seitsemäs Oskar von Hellensin kirjoittama osa terveydenhoito-oppia, kaikkia sairaanhoitajan näkökulmasta.[10]

Taustoja nykyaikaiselle hoitotyölle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sophie Mannerheimin aikana ei ollut vielä vakiintunutta hoitotiedettä metodologisine oppeineen, mutta hygieniaan perustuva pohja oli luotu. Sairaanhoitajattarien oppikirjan osassa III "Käytännöllisiä ohjeita ja sairashoidollisia toimenpiteitä" on seikkaperäisesti ja selkeästi esitetty esitetty muun muassa sairaanhoitajan käyttämät otteet, potilaan hyvinvointia edistävät toimenpiteet, taudinoireiden tarkkaaminen ja havaintojen teko, erilaisten lääkemuotojen annostelu ja runsaasti hoitoon ja tutkimukseen liittyviä toimenpiteitä. Erikseen on luku kirurgisesta sairaanhoidosta ja myös kuvitettu osio sidoksista sekä kuolevien hyvästä hoidosta. Nylanderin ja Lackmanin uudistetussa painoksessa vuodelta 1930 on uutena sairaalaterveydenhuolto; toisaalta osio "Kylvyt, kieteet ja pyyhkeet" on jätetty pois. Mielenkiintoinen on myös osio "Sairaanhoitajaksi aikovalle asetettavat vaatimukset" hoitajan henkilökohtaista hygieniaa myöten: Esimerkiksi "Hiukset ... on pestävä ainakin kerran, mutta mieluiten kahdesti kuussa" — Hiuksia ei toisaalta vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tarvinnut pestä kovin usein, koska ilma ei ollut vielä saastunutta. Lisäksi muodissa olleitten pitkien hiusten peseminen on työlästä ja vaatii paljon kuumaa vettä, jota oli vaikea lämmittää tuona aikana — ja "Hampaat pestään aamuin illoin mieluimmin käyttäen hammastahnaa tai pulveria. Monet käyttävät tavallista liitujauhetta; se tekee hampaat valkoisiksi ja on sitä paitsi halpaa." Käsienhoito-osio on lähellä nykyaikaista. Lisäksi kehotetaan hoitajatarta kääntymään suhteellisen herkästi lääkärin puoleen, mikäli epäilee olevansa sairaana, vaikka hoitajattarelle itselleen sairaana olo onkin "usein vastenmielistä". Osiossa on myös tarkat kaluston ja eri astioiden puhdistusohjeet. Tahranpoistosta on myös pari sivua.[11]

Florence Nightingale -lupaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Yhdysvaltojen Michiganissa, mutta myös joissakin muissakin sairaaloissa sairaanhoitajilta on vaadittu juhlallinen Florence Nightingale -lupaus, joka vastannee jossain määrin lääkärien Hippokrateen valaa.[12][13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ http://www.valvira.fi/luvat/ammattioikeudet (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ Terveydenhuoltolaki (30.12.2010/1326) Finlex.
  3. ↑ Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä (28.6.1994/559) Finlex.
  4. ↑ Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) Finlex.
  5. ↑ Sairaanhoitajan eettiset ohjeet 28.9.1996. Sairaanhoitajaliitto. Arkistoitu 3.7.2014. Viitattu 11.8.2014.
  6. ↑ a b c Nea Pakkasvirta: Hoitotyön kehittyminen eri aikakausina 2012. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Viitattu 6.8.2019.
  7. ↑ Punaisen Ristin historia: 1880-luku Suomen Punainen Risti. Viitattu 6.8.2019.
  8. ↑ Sairaanhoitajaliitto sairaanhoitajat.fi. Viitattu 6.8.2019.
  9. ↑ Sairaanhoitajien koulutussäätiö – Stiftelsen för sjuksköterskeutbildningen shks.fi. Viitattu 11.11.2014.
  10. ↑ Eri tekijät: Sairaanhoitajattarien oppikirja I – VI. Porvoo/Helsinki: Suomen sairaanhoitajataryhdistys/WSOY, 1921–1933.
  11. ↑ S. Mannerheim, E. Nylander, O. Lackström: Sairaanhoitajattarien oppikirja osa III. Kolmas painos. Helsinki: Suomen sairaanhoitajataryhdistys/WSOY, 1930.
  12. ↑ Lystra E. Gletter (alkuperäinen 1893): Florence Nightingale Pledge NursingWorld. American Nurses Association. Arkistoitu 21.8.2016. Viitattu 11.11.2014.
  13. ↑ Sophie Mannerhaim, Ellen Nylander, Olga Lackström: Sairaanhoitajattarien oppikirja III 3. painos, s. 22. Helsinki: WSOY, 1930.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Westergård, A., Rautava-Nurmi, H., Henttonen, T., Ojala, M. ja Vuorinen, S.: Hoitotyön taidot ja toiminnot. Sanoma Pro Oy, 2012. ISBN 9789526302751.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hoitotyö.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hoitotyö&oldid=22226796”