Historialliset saunatyypit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Historialliset saunatyypit ovat suomalaisen saunan ominaisuuksiltaan alueellisesti omintakeisia historiallisia rakennustyyppejä.

Suomalaisen kulttuurin saunarakennus on historialtaan ja ilmenemismuodoiltaan tiiviisti liittynyt asumiskulttuuriin, elinkeinoihin ja paikallisiin rakennustapoihin. Vakiintunut maataloustila vaati saunalle eri toimintoja kuin liikkuva kaskenpolttajaperhekunta tai yksittäinen erämies. Historiallisia saunarakennusten tyyppejä tunnetaan useita.[1]

Alueelliset saunatyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämäläis-satakuntalainen sauna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämäläis-satakuntalainen saunarakennus on korkea, sisäkorkeus voi olla kolmisen metriä. Lauteet on nostettu korkealle orsiin tukeutuvien juurakoiden varaan. Lauteitten alle jäi lähes pari metriä korkea pesu- ja työskentelytila. Sauna on monikäyttötila, siellä on kylvetty, pesty pyykkiä, kuivattu maltaita, synnytetty ja parannettu sairaita, tehty saippuaa ja viinaa. Sauna on ollut jokapäiväisessä käytössä.[2]

Keski-Suomen pohjoisosan sauna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keiteleen vesistöalueen rannoilla kehittyi erityinen saunatyyppi, jossa lauteet kannatettiin kahdella pituussuuntaisella orrella tai poikkiorrella ja juurakoilla. Orsien varaan rakennettiin erilliset mallasparvi ja laude. Aluella sallittiin aikoinaan viinanpoltto laillisena, ja usein rakennettiin erillinen mallassauna (mallaspirtti), jota ei käytetty kylpemiseen. Kylpysauna oli erillinen, usein kyllä mallassaunan vieressä katoksella yhdistettynä.[2]

Savolais-karjalainen sauna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savokarjalainen saunatyyppi on kylpysauna, taloustöitä on tehty saunassa vähemmän kuin Suomenniemen länsiosissa. Maltaat on kuivattu saunassa erityisissä irrallisissa laatikoissa. Saunarakennukseen saattoi yhdistyä maalattiainen kota puhdetöitä varten. Saunan ominaispiirre on kiukaan ja lauteen sijainti samalla seinällä. Savossa lauteet olivat usein kaksi vastakkain tai U:n muotoisia.[2]

Itäkarjalainen sauna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomensukuisten karjalaisten asuttamalla alueella saunat olivat yksinkertaisia kylpysaunoja. Itä-Karjalassa on säilynyt aikojaan koko itäisellä murrealueella vallinnut saunatyyppi, jossa on vaikutteita Bysantin kylpykulttuurista. Saunoissa oli syvä neliömäinen laude, hirsillä tuettu kylpylavo, jolla maattiin tai istuttiin kylvettäessä. Lavolla saatettiin käyttää myös irrallisia penkkejä tai puupölkkyjä istuimina. Alueella on ollut runsaasti saunoja, joissa on paikallisia muunnoksia perustyypistä. Rakennustekniikaltaan saunat edustavat itäistä rakennuskulttuuria.[2]

Eteläpohjanmaalainen sauna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Pohjanmaan historiallisissa saunoissa kiuas on poikkeuksellisesti tulipesän aukko kohti peräseinää. Ratkaisu vaikuttaa epäkäytännölliseltä, mutta on arveltu että saunatyypissä alun perin puut on syötetty peräseinässä aikoinaan olleesta seinäluukusta pitkinä pätkimättöminä rankoina. Kun sahat yleistyivät työkaluina olisi luukku jäänyt tarpeettomaksi. Saunatyyppi on korkea, kolmekin metriä, ja sille ovat tyypillisiä kiinteät seinän läpi rakennetut lauteet ja harjarakenteinen sisäkatto. Oven vieressä oli poikkiorsia. Kattona on olkikatto.[3][2]

Alueen pappiloissa mallassauna oli usein erillinen. Paikoittain alueella oli yhteiskäyttöisiä saunoja esimerkiksi mäkitupalaisten käyttöön.[2]

Varsinaissuomalainen sauna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaissuomalainen saunatyyppi on läntisessä Suomessa tyypillinen orsisauna. Seiniin tukeutuvat orret kannattelevat mallaslavoa eli parvea, jossa sekä kuivattiin maltaat että kylvettiin. Parven viereen saatettiin rakentaa myös erillinen tolppa- tai orsirakenteinen kylpylavo. Alueen saunat ovat kuitenkin hyvin erikokoisia ja sisäjärjestykseltään vaihtelevia.[2]

Turpassaunat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun eteläpuolella Limingassa ja Tyrnävällä saunoja rakennettiin turppaista[4] , nurmikedon juurikerroksesta leikatuista harkkomaisista paloista. Noin nelikymmensenttiset turppaat ladottiin riviin ja päällekkäin. Joka neljänteen tai viidenteen kerrokseen asetettiin jäykisteeksi rima tai lauta. Puurakenteiset ovi, pienet ikkunat ja katto tukeutuivat turpasladontaan.[5]

Muut alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahvenanmaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahvenanmaalaisista saunoista on vain vähän historiatietoja. Alueella on ollut käytössä sekä erillisiä mallastukseen tai savustukseen tarkoitettuja rakennuksia että monikäyttöisiä kylpy- ja mallassaunoja. Saunarakennukset ovat olleet pitkään seiniltään suoriksi veistettyjä ja ruokokattoisia, päädyssä usein katos.[2]

Uusimaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudellamaalla yhdistyy eri saunanrakennusperinteitä, eikä maakunnalle tyypillistä saunaa voi määrittää. Yhtenäisiä piirteitä ovat peräseinän laude ja ovelle suuntautuva kiuas.[2]

Pohjois-Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Suomen saunat jakauvat kahteen tyyppiin. Jokivarsien vauraampi asutus rakensi länsisuomalaistyyppisiä saunoja, korkeita monikäyttöisiä saunoja joissa lauteet sijoitettiin pohjalaisittain peräseinälle ja kiukaan suu kohti peräseinää. Pohjoisemmaksi mentäessä saunat pienenivät ja mataloituivat. Pohjoisemmassa tunturilapin saamelaisväestöllä ei alun perin ole ollut saunoja, vaan saunomiskulttuuri on levinnyt alueelle etelästä tulleen väestön myötä.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keränen, Pentti: Tuulimaa, Limingan kotiseutukirja, s. 107–111. Jyväskylä: Gummerus, 2003. ISBN 952-91-5927-7.
  • Rakennustieto Oy: RT 91-10430 Sauna 1 Perustietoja saunasta. Rakennustietosäätiö, 1990.
  • Vuolle-Apiala, Risto: Savusauna ennen ja nyt. Multikustannus Oy, 2009. ISBN 978-952-468-180-3.
  • Vuolle-Apiala, Risto: Savusauna. Multikustannus Oy, 2005. ISBN 952-468-090-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rakennustieto Oy: RT 91-10430 Sauna 1 Perustietoja saunasta. Rakennustietosäätiö, 1990.
  2. a b c d e f g h i Vuolle-Apiala 2009, s. 30-49
  3. Vuolle-Apiala 2005, s. 13-21
  4. Vuolle-Apiala 2009, s. 49
  5. Keränen 2003, s.107-111
  6. Vuolle-Apiala 2009, s. 48