Historiai (Polybios)

Historiai
Ἱστορίαι
Teoksen kansilehti Isaac Casaubonin laitoksesta vuodelta 1609.
Alkuperäisteos
Kirjailija	Polybios
Kieli	muinaiskreikka
Genre	historia
Julkaistu	146 eaa. jälkeen
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Historiai (m.kreik. Ἱστορίαι, ”Historiat”, lat. Historiae) on Polybioksen kirjoittama antiikin kreikkalainen historiateos. Se on hänen pääteoksensa ja koostui alun perin neljästäkymmenestä kirjasta. Teos alkoi vuodesta 220 eaa. ja päättyi vuoteen 146 eaa., jolloin Kreikka tuli Rooman valtaan. Lisäksi siihen sisältyi esityksiä muun muassa Rooman varhaisemmasta historiasta, Rooman valtiojärjestyksestä sekä maantieteestä.

Suurin osa teoksesta on kadonnut. Siitä on säilynyt kokonaisina vain viisi ensimmäistä kirjaa. Lopuista on säilynyt vain katkelmia ja otteita, joista jotkut ovat kuitenkin huomattavan laajoja, kuten kuvaus Rooman armeijasta, joka kuului kuudenteen kirjaan.

Historia

Teoksen synty

Polybios eli noin vuosina 200–118 eaa. ja toimi Akhaian liiton sotapäällikkönä kolmannessa makedonialaissodassa. Sodan jälkeen hän oli pitkään voittaneiden roomalaisten panttivankina Roomassa. Hän näyttää omistaneen itsensä historiateoksensa kirjoittamiseen ennen kaikkea sen jälkeen, kun toimi roomalaisten palveluksessa näiden valloitettua Kreikan Akhaian sodassa vuonna 146 eaa.

Polybios keräsi pitkään aineistoa historiateostaan varten. On mahdotonta sanoa, minä elämänsä ajankohtana hän teki kaikki ne matkat ulkomaille käydäkseen paikoissa, joita hänen historiassaan oli tarkoitus kuvata. Hän kertoo itse, että hän teki pitkiä ja vaarallisia matkoja Afrikkaan, Hispaniaan, Galliaan ja jopa Atlantille asti, koska näistä alueista vallitsi yleinen tietämättömyys. Suurimmassa osassa näistä maista hän vieraili oletettavasti toimiessaan Scipion palveluksessa Italian panttivankeutensa aikana. Scipio tarjosi Polybiokselle kaiken tarvittavan tuen hänen tavoitteidensa edistämiseksi. Plinius vanhempi kertoo esimerkiksi, että kolmannen puunilaissodan aikana Scipio antoi ystävänsä käyttöön laivaston, jotta tämä voisi tutkia Afrikan rannikkoa.

Polybios. Alois Düllin veistos Itävallan parlamenttitalon edustalla.

Myöhemmällä iällään Polybios vieraili myös Egyptissä. Tämän matka on täytynyt tapahtua Korintin tuhon vuonna 146 eaa. jälkeen, sillä hän oli siellä Ptolemaios VIII:n hallituskaudella, joka alkoi vasta vuonna 146 eaa. On arveltu, että Polybios seurasi Scipiota Hispaniaan vuonna 134 eaa. ja oli läsnä Numantian kukistumisessa seuraavana vuonna, sillä Cicero mainitsee, että Polybios kirjoitti historiateoksen myös Numantian sodasta.

Vaikutus

Livius ei käyttänyt Polybiosta lähteenään kuin vasta edettyään toiseen puunilaissotaan, mutta siitä eteenpäin hän seurasi tätä hyvin tarkasti, ja hänen esityksensä sodan jälkeisistä tapahtumista näyttää olevan lähinnä kreikkalaisen edeltäjänsä käännös. Myös Cicero näyttää nojautuvan Polybiokseen esittäessään roomalaisen valtiojärjestyksen teoksessaan Valtiosta (De re publica). Polybioksen historiaa jatkoivat Poseidonios ja Strabon.

Keskiajalla Polybios vajosi unohduksiin lännessä, mutta Bysantissa hänet tunnettiin. Renessanssi nosti hänet uudelleen maineeseen. Hänen teoksiaan ovat lukeneet esimerkiksi Niccolò Machiavelli, paroni Montesquieu ja Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf. Sanotaan, että Montesquieun kautta Polybioksen ajatukset välittyivät Yhdysvaltojen perustuslakiin ja siinä käytettyyn vallan kolmijako-oppiin.

Tekstilaitokset

Polybioksen säilyneiden viiden ensimmäisen kirjan editio princeps julkaistiin latinankielisenä Niccolò Perottin käännöksenä Roomassa vuonna 1473 (folio). Ensimmäinen kreikankielinen laitos käsitti kuudenteen kirjaan kuuluvan tutkielman Rooman armeijasta. Sen julkaisi Antonius de Sabio Venetsiassa (1529, 4to.), ja sen mukana oli Konstantínos Láskariksen latinankielinen käännös. Vuonna 1530 julkaistiin ensimmäisten viiden kirjan kreikankielinen teksti Hagenaussa Perottin käännöksen kanssa Obsopoeuksen (Koch) toimittamana, mutta ilman tutkielmaa armeijasta.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin löydettiin katkelmia teoksen kirjoista 6–17. Käsikirjoitus oli tuotu Korfulta, ja se julkaistiin Baselissa 1549 Herragiuksen painossa. Wolfgang Musculus käänsi katkelmat latinaksi ja korjasi Perottin käännöstä; kreikankielisen tekstin toimitti Arnold Paraxylus Arlenius. Osa katkelmista, kuten 16. kirjan kuvaus meritaistelusta, oli julkaistu jo aiemmin Bayfin teoksessa De re navali veterum (1536, uudelleen 1537).

Vuonna 1582 Ursinus julkaisi Antwerpenissä otteiston nimeltä Excerpta de legationibus (Ἐκλογαὶ περὶ πρεσβειῶν, Eklogai peri prebeiōn), joka oli laadittu Konstantinos VII:n määräyksestä 900-luvulla. Vuonna 1609 Isaac Casaubon julkaisi Pariisissa folio-laitoksen, jossa oli kaikki siihen mennessä tunnetut otteet ja uusi latinankielinen käännös. Hän ehti laatia kommentaaria vain ensimmäisen kirjan 20. lukuun saakka, joka julkaistiin 1617 (8vo.).

Vuonna 1634 Valesius julkaisi uuden osan Konstantinos VII:n otteista nimellä Excerpta de virtutibus et vitiis (Περὶ ἀρετῆς καὶ κακίας, Peri aretēs kai kakias), sisältäen katkelmia muun muassa Polybiokselta ja Diodoros Sisilialaiselta. Hän lisäsi mukaan myös muita eri lähteistä kerättyjä katkelmia. Jacobus Gronoviuksen kolminiteinen editio (Amsterdam, 1670, 8vo.) perustui Casauboniin, mutta sisälsi myös lisähuomautuksia sekä häneltä itseltään hänen poikansa Mericus Casaubonin kokoamina että Gronoviukselta. Gronoviuksen editio julkaistiin uudelleen J. A. Ernestin toimittamana Leipzigissä 1763–1764 (3 nidettä, 8vo.).

Schweighaeuserin laitos (Leipzig, 1789–1795, 8 nidettä, 8vo.) ylitti kaikki aiemmat laajuudessa ja laadussa. Sen neljä ensimmäistä nidettä sisälsivät kreikankielisen tekstin ja latinankielisen käännöksen, loput kommentaarin, hakemiston ja laajan sanaston nimeltä Lexicon Polybianum. Tämä julkaistiin uudelleen Oxfordissa 1823 (5 nidettä, ilman kommentaaria mutta sanaston kanssa).

Uusia katkelmia ei löytynyt Valesiuksen jälkeen ennen kuin Angelo Mai löysi Vatikaanin kirjastosta Konstantinos VII:n otteiston kolmannen osan Excerpta de sententiis (Περὶ γνωμῶν, Peri gnōmōn), jossa oli runsaasti Polybioksen historian katkelmia. Mai julkaisi nämä vuonna 1827 teoksessaan Scriptorum veterum nova collectio, mutta huonokuntoisen käsikirjoituksen vuoksi monet otteet ovat epäselviä. Geel (1829) ja Lucht (1830) julkaisivat korjattuja laitoksia, mutta parhaassa muodossa otteet ilmestyivät Heysen editiossa Berliinissä 1846. Immanuel Bekker julkaisi vuonna 1844 Berliinissä kaksiniteisen Polybios-edition, johon sisältyivät myös Vatikaanin katkelmat. Uusin koko teoksen kattava tekstilaitos on Teubner-editio (1882–1904).

Sisältö

Teoksen ensimmäinen sivu Isaac Casaubonin laitoksesta vuodelta 1609.

Polybioksen pääteos Historiai koostui neljästäkymmenestä kirjasta. Se alkoi vuodesta 220 eaa., ja jatkoi näin suoraan Timaioksen historiateosta Sisilian historia sekä Aratoksen historiateosta. Teos päättyi vuoteen 146 eaa., jolloin Korintti tuhottiin ja Kreikan valtiot menettivät itsenäisyytensä.

Polybioksen teoksen päämääränä oli osoittaa, millä keinoin ja millä tavoin roomalaiset alistivat muut kansat valtansa alle. Hän pitää Tykheä jumalattarena, joka ohjaa ihmisten asioita, jonka kädenjälki on aina nähtävissä kansojen historiassa ja jolle roomalaiset näin ollen ovat valtansa velkaa, mutta kiinnittää kuitenkin toistuvasti lukijan huomion niihin keinoihin, joiden avulla Tykhe antoi tälle kansalle mahdollisuuden kohota poikkeukselliseen asemaansa. Tällaisia olivat Polybioksen mukaan ensisijaisesti heidän erinomainen valtiollinen järjestelmänsä sekä se vakaus, sitkeys ja määrätietoisuus, jotka olivat tämän järjestelmän luonnollisia seurauksia.

Vaikka Rooman historia muodostaa näin Polybioksen teoksen pääaiheen, hän kuvaa samalla yhtä huolellisesti myös niiden kansojen historian, joiden kanssa Rooma oli tekemisissä. Tästä syystä hän nimittääkin teostaan ”yleiseksi” tai ”universaaliksi historiaksi” (καθολικὴ, κοινὴ ἱστορία, katholikē, koinē historia) ja mainitsee aiheen yhtenäisyyden tärkeimpänä syynä, miksi hän oli valinnut juuri tämän aikakauden esityksensä kohteeksi. Polybioksen historiateosta voitaisiinkin siksi kutsua nimellä ”Rooman vallan kasvun historia aina Kreikan itsenäisyyden kukistumiseen saakka”.

Teoksen esitys on pääasiassa ankaran kronologista, mutta katkeaa välillä pitkiin poikkeamiin. Näistä laajimpia on jo mainittu 6. kirjan osio Rooman valtiomuodosta ja armeijasta. Polybios katsoi, että Rooman valtiomuoto on paras niin kutsutuista sekamuodoista, ja omaksunut parhaat ainekset monarkiasta, oligarkiasta ja demokratiasta. 12. kirja sisältää metodologisten kysymysten käsittelyä ja aiempien historioitsijoiden arvostelua.

Yhteenveto

Kirjat	Säilynyt	Ajanjakso	Sisältö
1	kokonaan	264–237 eaa.	Johdanto Rooman historiasta: Ensimmäinen puunilaissota, palkkasoturien sota.
2	kokonaan	237–218 eaa.	Johdanto Rooman historiasta: Karthagon laajeneminen Iberiassa, Rooman–Gallian sodat ja Kleomeneen sota.
3	kokonaan	218–216 eaa.	Toinen puunilaissota, mukaan lukien Hannibal ja Alppien ylitys, Ticinuksen taistelu, Trebian taistelu, Trasimenusjärven taistelu ja Cannaen taistelu.
4	kokonaan	220 eaa.	Toinen liittolaissota.
5	kokonaan	219–217 eaa.	Toinen liittolaissota ja neljäs Syyrian sota mukaan lukien Rafian taistelu.
6	katkelmina		Rooman valtiomuodon kuvaus ja sen vertailu muihin valtiomuotoihin, erityisesti Karthagoon ja Spartaan.
7–15	katkelmina	216–202 eaa.	Toisen puunilaissodan jatko ja päätös Zaman taistelussa, ensimmäinen makedonialaissota.
16–21	katkelmina	202–188 eaa.	Viides Syyrian sota, toinen makedonialaissota ja Rooman–Syyrian sota.
22–34	katkelmina	188–149 eaa.	Sekalaisia tapahtumia, kolmas makedonialaissota ja kuudes Syyrian sota.
35–39	katkelmina	149–146 eaa.	Kolmas puunilaissota, Akhaian sota ja Akhaian liiton kukistuminen.
40	katkelmina		Kronologinen yhteenveto ja yleisiä loppupäätelmiä.

Rakenne ja suunnitelma

Ensimmäinen osa

Teos jakautui kahteen osakokonaisuuteen, jotka todennäköisesti julkaistiin eri aikoina ja yhdistettiin myöhemmin yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen osa, johon kuuluivat kirjat 1–29, kattoi pääasiassa 53 vuoden ajanjakson, alkaen toisesta puunilaissodasta, Kreikan liittolaissodasta ja Antiokhoksen ja Ptolemaioksen välisestä sodasta Aasiassa, ja päättyen Perseuksen kukistumiseen ja Makedonian valtakunnan tuhoon Pydnan taistelussa vuonna 168 eaa. Tämä oli teoksen varsinainen pääosa, ja sen suurin tavoite oli osoittaa, kuinka roomalaiset olivat tänä lyhyenä aikana valloittaneet suurimman osan tunnetusta maailmasta. Koska kreikkalaiset eivät juurikaan tunteneet Rooman varhaisempaa historiaa, Polybios esittää teoksensa kahdessa ensimmäisessä kirjassa katsauksen Rooman historiaan gallialaisten alueiden valloituksesta toiseen puunilaissotaan asti. Nämä toimivat ikään kuin johdantona varsinaiseen teokseen.

Ensimmäisen osan sisällön Polybios esittää itse seuraavalla tavalla:

»Selitettyämme ensin roomalaisten ja karthagolaisten välisen sodan syyt — sodan, jota useimmiten kutsutaan Hannibalin sodaksi — näytämme, miten tämä sotapäällikkö tunkeutui Italiaan ja järkytti Rooman valtakuntaa niin suuresti, että roomalaiset alkoivat pelätä, menettäisivätkö he pian koko kotimaansa ja hallintonsa keskuksen. Samaan aikaan heidän vihollisensa, joiden menestys oli ylittänyt kaikki toiveet, uskoivat, että Rooma kaatuisi heti, kun he vain ilmestyisivät sen porteille. Tämän jälkeen käsittelemme Filippoksen ja karthagolaisten liittoa, joka solmittiin heti sen jälkeen kun hän oli saanut päätökseen sotansa aitolialaisia vastaan ja järjestänyt Kreikan asiat. Seuraavaksi käsitellään Antiokhoksen ja Ptolemaios Filopatorin välisiä riitoja ja niiden seurauksena syttynyttä sotaa Koile-Syyrian herruudesta; samoin kuin Prusiaan ja rhodoslaisten sotaa Byzantionin kansaa vastaan, jolla pyrittiin pakottamaan nämä luopumaan tiettyjen tullien perimisestä kaikilta Mustallemerelle purjehtivilta aluksilta.

Tässä kohden pysähdymme hetkeksi tarkastelemaan Rooman hallitusmuotoa ja pyrimme osoittamaan, että juuri tämän tasavallan erityinen rakenne ja henki oli tärkein ja tehokkain keino, jonka avulla roomalaiset pystyivät valloittamaan ensin Italian ja Sisilian, alistamaan gallialaiset ja hispanialaiset valtansa alle, kukistamaan karthagolaiset ja — tämän suuren voiton jälkeen — ryhtymään toteuttamaan yleismaailmallisen herruuden hanketta. Lisäämme tähän myös lyhyen poikkeaman Hieronin valtakunnan kohtaloon Sisiliassa ja siirrymme sen jälkeen käsittelemään niitä levottomuuksia, jotka syntyivät Egyptissä Ptolemaioksen kuoleman jälkeen Filippoksen ja Antiokhoksen toimesta: näiden hallitsijoiden katalia juonia, joiden avulla he yrittivät jakaa keskenään alaikäisen kuninkaan valtakunnan, ja sitä, kuinka ensin mainittu hyökkäsi Egyptiin, Samokselle ja Kaariaan, ja jälkimmäinen Koile-Syyriaan ja Foinikiaan.

Tämän jälkeen teemme yleiskatsauksen kaikista Karthagon ja Rooman välisistä tapahtumista Hispaniassa, Sisiliassa ja Afrikassa, ja siirrämme sitten jälleen kertomuksen Kreikkaan, josta oli tullut uusien levottomuuksien näyttämö. Käytyämme ensin läpi Attaloksen ja rhodoslaisten meritaistelut kuningas Filipposta vastaan, kuvailemme seuraavaksi tätä seurannutta sotaa roomalaisten ja tämän hallitsijan välillä sekä sen syitä, vaiheita ja lopputulosta. Näiden tapahtumien jälkeen kerromme, miten aitolialaiset, suuttumuksensa ajamina, kutsuivat Antiokhoksen Aasiasta ja aiheuttivat sodan akhaialaisten ja roomalaisten välillä. Selitettyämme tämän sodan syyt ja nähtyämme Antiokhoksen saapumisen Eurooppaan, näytämme sitten, kuinka hän pakeni takaisin Kreikasta ja joutui täydellisen tappion kärsittyään luopumaan kaikista maista Taurusvuorten tältä puolen.

Seuraavaksi käsittelemme niitä voittoja, joilla roomalaiset hillitsivät kelttien röyhkeyttä, varmistivat valtansa Vähässä-Aasiassa ja vapauttivat tämän alueen kansat pelosta joutua uudelleen näiden barbaarien väkivallan ja raivon uhreiksi. Tämän jälkeen kerromme aitolialaisten ja kefallonialaisten kohtaloista sekä Eumeneen sodasta Prusiasta ja Kreikan gallialaisia vastaan; samoin kuin Ariaratheen sodasta Farnakesta vastaan. Ja pienen esityksen jälkeen Peloponnesoksen liittokaupunkien yhdistymisestä ja hallitusmuodosta — johon liittyy myös huomioita rhodoslaisten tasavallan kasvusta ja kukoistuksesta — teemme lopuksi lyhyen kertauksen kaikesta aiemmin esitetystä ja päätämme koko kertomuksen Antiokhos Epifaneen sotaretkeen Egyptiin ja sotaan Perseusta vastaan, mikä johti Makedonian valtakunnan täydelliseen tuhoon.»

Toinen osa

Makedonian valtakunnan tuhon myötä roomalaisten herruus oli ratkaistu, eikä muille kansoille maailmassa jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vastaanottaa tasavallan lait ja alistua sen valtaan. Mutta kuten Polybios toteaa, hän katsoi tarpeelliseksi jatkaa teosta toisella osalla:

»Pelkkä tarkastelu siitä, miten sodat päättyvät, ei voi koskaan antaa meille täydellistä ja kokonaisvaltaista ymmärrystä voittajista tai voitetuista, sillä monissa tapauksissa loistavimmat voitot ovat väärin käytettyinä olleet kohtalokkaita ja turmiollisia; kun taas raskaimmatkin onnettomuudet, jos ne kohdataan kestävyydellä ja rohkeudella, ovat usein muuttuneet suureksi eduksi. Tämän vuoksi on hyödyllistä tarkastella myös sitä politiikkaa, jota roomalaiset noudattivat valloitettujen maiden hallinnoinnissa, ja pohtia lisäksi, mitä valloitetut valtiot ajattelivat hallitsijoidensa toiminnasta; samalla kuvaten yksittäisten henkilöiden luonteita ja taipumuksia ja paljastaen heidän mielenlaatunsa ja aikeensa niin yksityiselämässä kuin valtiollisissakin asioissa – – Tämän historian saattamiseksi täydelliseksi ja kokonaiseksi on siis tarpeen selostaa ja selittää kunkin kansan olosuhteet siitä hetkestä alkaen, jolloin roomalaisten maailmanherruus ratkaistiin, aina uusien levottomuuksien ja sekasortojen puhkeamiseen saakka. Ja koska nämäkin olivat merkittäviä ja niihin liittyi monia poikkeuksellisia tapahtumia, ja koska itse osallistuin joidenkin niistä toteuttamiseen, toisten suunnitteluun ja olin lähes kaikissa silminnäkijänä, otan tehtäväkseni niiden täydellisen kuvaamisen ja aloitan ikään kuin uuden historian.»

Tämä toinen osa, joka muodosti eräänlaisen lisäyksen, johon kuuluivat kirjat 30–40, kattoi ajanjakson Perseuksen kukistumisesta vuonna 168 eaa. Korintin tuhoon vuonna 146 eaa. Kreikan valloituksen historia päättyi ilmeisesti kirjaan 39. Kirja 40 ulottui vielä ainakin Karthagon tuhon jälkeiseen vuoteen 145 eaa., ja sisälsi todennäköisesti myös koko teoksen kronologisen yhteenvedon.

Polybios kuvaa itse historiansa toisen osan sisältöä seuraavasti:

»Näistä tapahtumista tärkeimpiä olivat roomalaisten sotaretket keltiberejä ja vaccaealaisia vastaan; sota, jonka karthagolaiset kävivät Masinissaa, afrikkalaista kuningasta vastaan; sekä Attaloksen ja Prusiaan välinen sota Aasiassa. Näemme myös, kuinka Kappadokian kuningas Ariarathes ajettiin pois valtakunnastaan Oroferneen toimesta, jonka apuna oli Demetrios, ja kuinka hän oveluudellaan sai takaisin isältään perimänsä oikeudet. Näemme Demetrioksen, Seleukoksen pojan, joka oli hallinnut Syyriassa kaksitoista vuotta, menettävän valtakuntansa ja henkensä muiden kuninkaiden salaliiton seurauksena. Noin samaan aikaan roomalaiset vapauttivat syytöksistä ne kreikkalaiset, joita oli syytetty siitä, että he salaa olivat yllyttäneet Perseuksen sodat, ja sallivat heidän palata kotimaihinsa. Ei kulunut kauaakaan, kun samat roomalaiset aloittivat jälleen sodan karthagolaisia vastaan: aluksi tarkoituksenaan pakottaa nämä siirtämään tasavaltansa hallintokeskus toisaalle, mutta myöhemmin aikomuksenaan tuhota sekä heidän nimensä että valtionsa — syistä, jotka yritän siinä kohdassa selittää. Ja lopuksi, kun makedonialaiset näihin aikoihin rikkoivat liittonsa roomalaisten kanssa ja lakedaimonialaiset irtautuivat Peloponnesoksen liitosta, Kreikan huono onni sai samalla kertaa alkunsa ja täyttymyksensä — yhteisen vapauden menetyksessä.»

Arviointia

Polybioksen historiateos on yksi arvokkaimmista antiikin ajalta säilyneistä historiateoksista. Hän ymmärsi selvästi, millaista tietoa historioitsijalta vaaditaan, ja suoritti valmistavat tutkimuksensa selvästi äärimmäisellä tarmolla ja sinnikkyydellä. Hän ei pelkästään koonnut tarkasti ja huolellisesti niitä tapahtumia, joita aikoi kuvata, vaan tutki lisäksi roomalaista valtiojärjestystä ja teki pitkiä matkoja tutustuakseen maantieteeseen niissä maissa, joita hänen teoksensa tuli käsittelemään.

Tämän lisäksi Polybioksella oli selvästi vahva arvostelukyky, ja hän ilmaisee suurta rakkautta totuutta kohtaan. Hän pyrki käyttämään mahdollisimman suoria lähteitä ja arvostelee muita historioitsijoita siitä, että he luottivat liikaa toisiin historioitsijoihin. Tämä tekee hänestä yhden luotettavimmista antiikin aikaisista historioitsijoista. Koska Polybios oli itse ollut mukana poliittisessa toiminnassa, hän kykeni arvioimaan historian suurten toimijoiden motiiveja ja tekoja monia muita historioitsijoita paremmin.

Polybioksen teoksen keskeisin ja ainutlaatuisin piirre — se, joka erottaa sen kaikista muista antiikin aikaisista historian esityksistä — on kuitenkin sen pyrkimys opettavaisuuteen. Toisin kuin monet muut historioitsijat, Polybios ei kirjoittanut viihdyttääkseen lukijaansa tai tyydyttääkseen uteliaisuutta esimerkiksi kansojen liikkeistä tai kaupunkien perustamisesta. Sen sijaan hänen tavoitteensa oli opettaa, pyrkiä ymmärtämään tulevaisuutta menneisyyden kautta ja johtaa historian tapahtumista käytännöllisiä viisauden opetuksia. Siksi hän käytti itse teoksestaan nimitystä pragmateia (πραγματεία), ”pragmaattinen [historiankirjoitus]”, ei historia (ἱστορία). Historian arvo oli Polybioksen näkemyksen mukaan siinä opetuksessa, jota siitä voitiin ammentaa; ja pelkkää tapahtumien kertomista, vaikka kuinka elävästi kuvattuna, hän piti ”teeskentelynä” (ἀλαζονεία, alazoneia) ja ”mahtailuna” (φαντασία, fantasia).

Siksi Polybios katsoi, että historioitsijan velvollisuus oli painottaa lukijalle niitä poliittisia ja moraalisia opetuksia, joita hänen kertomansa sisälsi — eikä suinkaan jättää lukijaa vetämään omat johtopäätöksensä. Näin tapahtumien kertominen jäi hänen näkökulmastaan toissijaiseksi; ne muodostivat vain kehyksen niille poliittisille ja moraalisille pohdinnoille, jotka historioitsijan tehtävänä oli esittää. Kuitenkin vaikka Polybioksen pohdintoja leimaa syvä viisaus, ne tästä huolimatta heikentävät Polybioksen teoksen arvoa taideteoksena: niiden toistuvuus katkaisee kerronnan jatkuvuuden ja heikentää merkittävästi lukijan mielenkiintoa kuvattuja tapahtumia kohtaan. Sen sijaan että hän kertoisi tapahtumista siten, että ne itsessään sisältäisivät moraalisen opetuksensa, ja esittäisi pohdintansa kuin ohimennen, hän pysähtyy kertomuksen keskellä kiinnostavimmissa kohdissa korostamaan opetusta, joka tapahtumien tulisi lukijalle tarjota. Näin hän antaa teokselleen voimakkaan moralisoivan sävyn, joka usein haittaa lukukokemusta ja joskus käy liialliseksi.

Polybios vie joskus muutoinkin liian pitkälle sen periaatteen, että historian tarkoitus on opettaa, ei viihdyttää. Hän jättää kertomatta tai esittää hyvin lyhyesti joitakin tärkeitä tapahtumia, koska ne eivät hänen mielestään sisältäneet käytännöllistä opetusta; toisaalta hän sisällyttää teokseensa pitkiä sivupolkuja, joilla ei ole juuri yhteyttä sen pääaiheeseen, koska niillä on opettava luonne. Niinpä yksi kokonainen kirja, teoksen 6. kirja, on omistettu roomalaisen valtiojärjestyksen historialle. Samoin Polybios liittää mukaan episodeja aiheista, jotka eivät sisällä poliittisia tai moraalisia opetuksia, yksinkertaisesti siksi, että hänen maanmiehensä käsittivät kyseiset asiat väärin. Esimerkiksi 34. kirja näyttää olleen kokonaan maantiedettä käsitellyt tutkielma. Vaikka Polybios näin onnistuikin välittämään paljon arvokasta tietoa — josta on nykyisin paljon hyötyä tutkimuksen kannalta — silti tällaiset episodit huonontavat hänen teostaan taiteellisena kokonaisuutena.

Tästä huolimatta — vaikka edellä mainitut varaukset otetaan huomioon — Polybioksen suurimmat ansiot säilyvät koskemattomina. Sekä antiikin aikaiset että nykyaikaiset arvioijat ovat tunnustaneet hänen tiukan puolueettomuutensa, jota hän usein itsekin korostaa. Onkin hämmästyttävää, miten suurta puolueettomuutta hän osoittaa arvottaessaan roomalaisia — varsinkin kun otetaan huomioon hänen läheinen ystävyytensä Scipion kanssa sekä se syvä ihailu, jota hän ilmeisesti tunsi tätä poikkeuksellista kansaa kohtaan. Niinpä näemme hänen esimerkiksi luonnehtivan roomalaisten Sardinian valtausta ensimmäisen ja toisen puunilaissodan välisenä aikana oikeuden loukkaukseksi ja tuomitsevan roomalaisten sotapäälliköiden yleisen turmeltuneisuuden.

Samalla Polybios ei kuitenkaan ole yhtä puolueeton kuvatessaan Akhaian liiton historiaa; eikä ehkä voidakaan odottaa, että hän olisi unohtanut olevansa akhaialainen. Polybios epäilemättä uskoi, että Akhaian liiton laajeneminen oli olennaista Kreikan vapauden säilymiselle, ja tämä johti hänet tahtomattaankin liioittelemaan niin liiton ystävien ansioita kuin sen vihollisten virheitä. Hän kuvailee aivan liian ylistävin sanoin Aratosta, Akhaian liiton suurta sankaria, ja antaa tämän kirjoittamalle historiateokselle sellaisen puolueettomuuden leiman, jota se ei tosiasiassa ansainnut. Vastaavasti Polybios antaa täysin väärän kuvan Spartan Kleomenes III:n poliittisesta toiminnasta vain siksi, että tämä oli Aratoksen ja liiton suurin vastustaja. Samoin hän oli epäoikeudenmukainen kuvatessaan aitolialaisia.

Sen lisäksi, että Polybios osoittaa puolueellisuutta akhaialaisia kohtaan, hän ei voi myöskään unohtaa olevansa arkadialainen, ja on yhtä lailla kiivas oman maansa kunnian puolustaja. Niinpä hän esimerkiksi pitää outona, että Akhaian liitto sai nimensä akhaialaisilta, eikä sen sijaan arkadialaisilta, jotka hän rinnastaa spartalaisiin.

Polybioksen tyyli ei kestä vertailua kreikkalaisen kirjallisuuden suurten mestareiden kanssa — eikä sen voi odottaakaan kestävän. Hän eli aikana, jolloin kreikan kieli oli menettänyt paljon puhtauttaan vieraiden vaikutteiden vuoksi, eikä hän edes pyrkinyt jäljittelemään suurten attikalaisten kirjoittajien kieltä. Polybios kirjoitti kuten puhui, ja halveksi liiaksi retorisia koristuksia hyödyntääkseen niitä teoksensa tyylissä. Tällaisen ihmisen tyyli heijastaa luonnostaan hänen ajatteluaan; ja koska hänen päätarkoituksensa ei ollut viihdyttää vaan opettaa, hän ei pyrkinyt miellyttämään lukijoitaan lausevalinnoilla tai sanarakenteilla. Tästä syystä myöhemmät kreikkalaiset kriitikot suhtautuivat Polybioksen tyyliin ankarasti, ja Dionysios Halikarnassoslainen luokitteli hänen teoksensa samalle tasolle kuin Fylarkhoksen ja Duriksen, joiden teoksia ei hänen mukaansa kyennyt lukemaan loppuun asti.

Polybioksen tyylin suurin puute liittyy kuitenkin hänen mielikuvituksen puutteeseensa. Vaikuttavan kuvan luominen historiallisista tapahtumista vaatii sitä, että historioitsija on ensin itse elänyt ne elävästi mielessään. Ja Polybios — viileän rauhallinen, järkevä ja laskelmoiva — ei ainoastaan vaikuta olleen vailla mielikuvitusta, vaan myös selvästi halveksi sitä, kun näki toisten käyttävän sitä. Tämän vuoksi esimerkiksi hänen maantieteelliset kuvauksensa ovat epämääräisiä ja hahmottomia. Polybios vaikuttaa kyllä ymmärtäneen maantieteen merkityksen historiankirjoitukselle ja nähneen vaivaa hankkiakseen aiheesta tietoa, mutta silti hänen kuvauksensa ovat niin epämääräisiä, epähavainnollisia ja vajavaisia, että niitä on tuskin mahdollista ymmärtää. On huomautettu esimerkiksi, että hänen kertomuksensa gallialaisten marssista Italiaan sekä heidän ja roomalaisten myöhemmistä liikkeistä on niin epäselvä, ettei se olisi voinut olla sitä, jos hän olisi mielessään elänyt elävästi koko sotanäyttämön — jokien ja vuorijonojen keskinäiset yhteydet sekä teiden ja kuljetuimpien solien luonnollisen suunnan.

Polybios vaikuttaa näennäisen välinpitämättömältä kuvatessaan isänmaansa tuhoa ja Kreikan vapauden häviämistä. Hän pyrki vain kertomaan tapahtumat ja tekemään niistä asianmukaiset johtopäätökset; niiden kertominen elävästi tai vaikuttavasti ei ollut hänen kutsumuksensa.

Kirjallisuutta

Käännöksiä ja tekstilaitoksia

• Polybii Historiae. (Editionem a Ludovico Dindorfio curatam retractavit Theodor Büttner-Wobst. V vols. Bibliotheca Teubneriana.) Leipzig: Teubner, 1882–1904. (muinaiskreikaksi) (latinaksi)
• Polybe: Histoires. Livre I. (Texte établi, traduit et commenté par Paul Pédech. Collection Budé.) Paris: Les Belles Lettres, 1969. (muinaiskreikaksi) (ranskaksi)
• Polybe: Histoires. Livre II. (Texte établi, traduit et commenté par Paul Pédech. Collection Budé.) Paris: Les Belles Lettres, 1970. (muinaiskreikaksi) (ranskaksi)
• Polybe: Histoires. Livre XII. (Texte établi, traduit et commenté par Paul Pédech. Collection Budé.) Paris: Les Belles Lettres, 1961. (muinaiskreikaksi) (ranskaksi)
• Polybius: The Histories. (Volume I: Books 1–2. Translated by W. R. Paton. Revised by F. W. Walbank, Christian Habicht. Loeb Classical Library 128.) Cambridge, MA: Harvard University Press, 2010. (englanniksi) (muinaiskreikaksi)
• Polybius: The Histories. (Volume II: Books 3–4. Translated by W. R. Paton. Revised by F. W. Walbank, Christian Habicht. Loeb Classical Library 137.) Cambridge, MA: Harvard University Press, 2010. (englanniksi) (muinaiskreikaksi)
• Polybius: The Histories. (Volume III: Books 5–8. Translated by W. R. Paton. Revised by F. W. Walbank, Christian Habicht. Loeb Classical Library 138.) Cambridge, MA: Harvard University Press, 2011. (englanniksi) (muinaiskreikaksi)
• Polybius: The Histories. (Volume IV: Books 9–15. Translated by W. R. Paton. Revised by F. W. Walbank, Christian Habicht. Loeb Classical Library 159.) Cambridge, MA: Harvard University Press, 2011. (englanniksi) (muinaiskreikaksi)
• Polybius: The Histories. (Volume V: Books 16–27. Translated by W. R. Paton. Revised by F. W. Walbank, Christian Habicht. Loeb Classical Library 160.) Cambridge, MA: Harvard University Press, 2012. (englanniksi) (muinaiskreikaksi)
• Polybius: The Histories. (Volume VI: Books 28–39. Fragments. Edited and translated by S. Douglas Olson. Translated by W. R. Paton. Revised by F. W. Walbank, Christian Habicht. Loeb Classical Library 161.) Cambridge, MA: Harvard University Press, 2012. (englanniksi)

Muuta kirjallisuutta

• Champion, Craige: Cultural Politics in Polybius's Histories. (Hellenistic Culture and Society 41) University of California Press, 2004. ISBN 9780520929890 (englanniksi)
• Eckstein, Arthur M.: Moral Vision in the Histories of Polybius. (Hellenistic Culture and Society 16) University of California Press, 2023. ISBN 9780520914698 (englanniksi)
• Loehr, Regina M.: Emotion and Historiography in Polybius’ Histories. (Routledge Studies in Ancient History) Taylor & Francis, 2023. ISBN 9781003835110 (englanniksi)
• Miltsios, Nikos: Leadership and Leaders in Polybius. (Trends in Classics - Supplementary Volumes 145) Walter de Gruyter GmbH & Co KG, 2023. ISBN 9783111239927 (englanniksi)
• Moore, Daniel: Polybius: Experience and the Lessons of History. (Historiography of Rome and Its Empire 6) Brill, 2020. ISBN 9789004426122 (englanniksi)
• Moore, John M. & Moore, Patrick: The Manuscript Tradition of Polybius. (Cambridge Classical Studies) Cambridge University Press, 2011. ISBN 9780521057554 (englanniksi)
• Nicholson, Emma: Philip V of Macedon in Polybius' Histories: Politics, History, and Fiction. Oxford University Press, 2023. ISBN 9780192692122 (englanniksi)
• Sacks, Kenneth: Polybius on the Writing of History. (University of California publications: Classical studies 24) University of California Press, 1981. ISBN 9780520096332 (englanniksi)