Hirvenhiihtäjät

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hirvenhiihtäjät, ensipainoksen kansi.
R. W. Ekman: Kohtaus Hirvenhiihtäjistä, 1845.

Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne, 1832) on Johan Ludvig Runebergin kirjoittama yhdeksän laulua käsittävä heksametrirunoelma, joka kuvaa kansanelämää. Sen aiheena on hirvenajo, johon kietoutuu myös kosiotarina. Itse tapahtumilla ei kuitenkaan ole itsenäistä merkitystä. Ne muodostavat kuvauksen kehykset.[1]

Teos on osa niin kutsuttua suomalaista sarjaa, joka käsittää kolme eeposta: Hirvenhiihtäjät, Hanna ja Jouluilta. Runeberg oli Suomea kuvanneiden joukossa ensimmäinen, joka jäsensi maan esteettisesti ja kokonaisvaltaisesti.[2]

Hirvenhiihtäjät ammentaa idyllin traditiosta. Sille on ominaista paikan yhteisyys ja rajoittuminen muutamiin elämän peruselementteihin. Runeberg kuvaa talonpoikaisten pirttien elämää ja yhteisön monenkirjavaa väkeä kerjäläisistä loisiin, piikoihin ja laukkuryssiin. Kukin henkilöistä edustaa jotakin yleistä ideaa, joka esitetään epiteettinä (”toimekas Anna” ja ”mielevä Pekka”).[3][4]

Ihanteellisina ominaisuuksina mainitaan alamaisuus, nöyryys, vaatimattomuus, työteliäisyys ja omillaan toimeen tuleminen. Nämä ominaisuudet tukivat pyrkimystä vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen säilyttämiseen, joka oli keskeinen 1830-luvun rauhaa ja kuria korostavassa ilmapiirissä. Hirvenhiihtäjien ihanteilla oli kirjallisuudessa useita vastineita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura esimerkiksi julkaisi moralisoivan romaanin Kultala, joka oli sovitettu sveitsiläisen Heinrich Zschokken alkutekstistä. Siinä osoitettiin, että työ ja uskollisuus tekevät elämästä kultalan, eivät suinkaan vaatimiset, vallankumoukset ja kapinointi.[5]

Hirvenhiihtäjien vallitsevana vaikutelmana on levollisuus ja sopusointu. Ihmiset elävät viattomuuden tilassa, missä he ovat saavuttaneet keskinäisen harmonian ja sisäisen rauhan. Välitöntä luontosuhdetta kuvaa se, että luonnonilmiöillä ja ihmiselämän tapahtumilla on sama rytmi ja sama kieli.[1]

Runebergin heksametriepiikka on lähellä arkikieltä. Jos säkeet kirjoitettaisiin peräkkäin ilman mittaa lauseiden ajatussisältöjen mukaisesti, kerronta muuttuisi miltei realistiseksi proosaksi.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet : Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. E-kirja. Painettu väitöskirja: Rantanen Päivi, Suolatut säkeet, SKS, Helsinki 1997. ISBN 951-717-947-2. Ellibs, Turku, 2007. ISBN 978-952-99867-3-6 (PDF). kirja www:ssä.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kannisto s. 174
  2. Kannisto s. 159
  3. a b Kannisto s.175
  4. Klinge, Matti: Runeberg, Johan Ludvig (1804–1877) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 20.11.2015.
  5. Kannisto s. 176