Hinkmar
Hinkmar (ransk. Hincmar; n. 806 – 21. joulukuuta 882 Épernay) oli Reimsin arkkipiispa vuosina 845–882. Hän oli karolingiajan Ranskan vaikutusvaltaisin kirkonmies ja tärkeä poliittinen neuvonantaja.[1] Hän puolusti uhmakkaasti omaa valtaansa sekä alaisiaan piispoja että toisinaan myös paavia vastaan ja tuki uskollisesti frankkien kuningasta.[2]
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hinkmar syntyi mahdollisesti vuoden 806 aikoihin jossain nykyisen Pohjois-Ranskan alueella ja opiskeli Saint-Denisin luostarissa.[1] Hän oli 820-luvulla useita vuosia Saint-Denisin apotin Hilduinin seurana keisari Ludvig Hurskaan hovissa Aachenissa. Hän oli myös epäsuosioon joutuneen Hilduinin mukana maanpaossa Corveyn luostarissa Saksissa vuosina 830–833, mutta palasi sitten Saint-Denisiin.[2] Hinkmar nimitettiin vuonna 834 Ludvig Hurskaan kuninkaalliseksi neuvonantajaksi. Hän jatkoi tässä tehtävässä myös Ludvigia seuranneen frankkien kuninkaan, vuonna 840 valtaan nousseen Kaarle Kaljupään aikana.[1]
Hinkmar nimitettiin Reimsin arkkipiispaksi erotetun Ebon tilalle vuonna 845 ja hän aloitti pian arkkihiippakunnassaan merkittävät uudelleenjärjestelyt, muun muassa kumoten edeltäjänsä suorittamat pappisvihkimykset ja nimitykset. Kaarle Kaljupäätä vastustanut keisari Lothar I yritti kyseenalaistaa Hinkmarin toimet, mutta Soissonsissa vuonna 853 kokoontunut konsiili hyväksyi ne ja paavi Benedictus III vahvisti tämän vuonna 855.[1]
Hinkmar kävi pitkään valtakamppailua alaisuudessaan toimineita piispoja vastaan, joista monet olivat hänen edeltäjänsä Ebon tukijoita. Kyseiset piispat käyttivät kiistassa aseenaan väärinä dekretaaleina tunnettua asiakirjakokoelmaa, joka esiintyy tässä yhteydessä ensimmäisen kerran historiassa. Hinkmar oli ensimmäisiä, jotka kyseenalaistivat sen aitouden. Omien valtaoikeuksiensa puolustukseksi hän kirjoitti teoksen Opusculum LV capitulorum, jossa hän ei tosin suoraan julistanut dekretaaleja väärennökseksi. Kun Hinkmar yritti vuonna 863 erottaa Soissonsin piispa Rothadin, joka ei tunnustanut hänen ylivaltaansa, paavi Nikolaus I kumosi eron vedoten dekretaaleihin, jotka saivat näin lisää arvovaltaa. Hinkmar koetteli valtaansa uudelleen erottamalla vuonna 871 oman veljenpoikansa, Laonin piispa Hinkmarin, joka kuitenkin palautettiin virkaansa vuonna 878.[2][1]
Hinkmar oli kuningas Kaarle Kaljupään uskollinen tukija keisaria vastaan. Kun Lothar I:n seuraaja Lothar II vuonna 860 yritti erota vaimostaan, Hinkmar kirjoitti aiheesta tiukkasävyisen kirjoituksen De divortio Lotharii et Teutbergae (”Lotharin ja Teutbergan avioerosta”). Lothar II:n kuoltua Hinkmar tuki Kaarlea uudeksi keisariksi paavi Hadrianus II:n vastustuksesta huolimatta. Hän ei myöskään hyväksynyt sitä, että paavi nimitti vuonna 876 hänen ohitseen itselleen legaatin Saksan ja Gallian alueelle.[1]
Maallisten valtakiistojen ohella Hinkmar kävi pitkän teologisen kiistan orbaisilaisen munkki Gottschalkin kanssa, ensin predestinaatio-opista ja sitten pyhän kolminaisuuden opista. Ensimmäisessä kiistassa Hinkmar kannatti perinteistä näkemystä, jonka mukaan Jumalan kaikkitietävyys ei tarkoittanut predestinaatiota eikä Jumala siten tuomitse syntisiä etukäteen kadotukseen. Hinkmarin ja Gottschalkin kiistaa puitiin konsiileissa Quiercyssä 853 ja Tuzeyssä 860.[1]
Hinkmar kuoli vuonna 882 ollessaan Épernayssa paossa normannien sotaretkeltä.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||
