Hevosasevelvollisuus Suomessa

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hevosasevelvollisuus Suomessa tarkoitti hevosten ja niiden omistajien velvollisuutta osallistua sotatoimiin.

Säännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosasevelvollisuudesta säädettiin Suomessa laki vuonna 1922.[L 1][L 2]

Yleiset säännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun valtakunnan sotavoima oli muuta tarkoitusta kuin harjoituksia varten määrätty asetettavaksi liikekannalle, sotalaitoksen tarpeisiin kelpaavien hevosten ja ajoneuvojen omistajat olivat velvollisia tarpeen vaatiessa luovuttamaan hevosia ja ajoneuvoja sotalaitokselle valtion varoista maksettavaa korvausta vastaan.[1]

Hevosasevelvollisuudesta vapautetut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuttamisvelvollisuudesta oli vapautettu tasavallan presidentti hänen yksityisessä käytössään oleviin hevosiin ja ajoneuvoihin nähden; vieraan maan lähettiläs ja lähetystöön kuuluva henkilö sekä vieraan maan ammattikonsuli; sotaväen harjoituksiin vuokrattujen hevosten omistajat; postinkuljettajat niihin hevosiin nähden, jotka postinkuljettamista varten tarvitaan; kestikievaritalojen, kyytiasemien ja kyytipysäkkien isännät sekä kyytiurakoitsijat heidän lainmukaisen kyytivelvollisuutensa täyttämiseen tarvitsemiinsa hevosiin ja ajoneuvoihin nähden; valtio ja kunnat järjestys-, palo- ja puhtaanapitolaitoksiaan varten tarvitsemiinsa hevosiin ja ajoneuvoihin nähden; sekä ne henkilöt, jotka omistivat ainoastaan yhden heidän elinkeinolleen välttämättömän hevosen.[1]

Hevosten määrä ja luettelot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvosto määräsi jo rauhan aikana sen hevosmäärän, joka puolustuslaitoksen ennestään käytettävinä olevien hevosten lisäksi tarvittiin liikekannallepanon sattuessa. Tämän määrän valtioneuvosto jakoi kuntien kesken hankittavaksi virallisen tilaston mukaan kunnissa ja koko maassa olevien kolme vuotta täyttäneiden hevosten välisessä suhteessa. Valtioneuvostolla oli myös valta määrätä, että jostain valtakunnan osasta sai ottaa enemmän hevosia kuin jakoperusteen mukaan tulisi. Tällainen jako tuli toimittaa vähintään joka kuudes vuosi.[1]

Kuntien oli jätettävä valtioneuvostolle vuosittain laaditut luokitellut luettelot kaikista kunnassa olevista sotakelpoisista hevosista ja ajoneuvoista. Valtioneuvoston tuli vuosittain näiden tietojen perusteella ilmoittaa kunnille, montako kuhunkin luokkaan kuuluvaa hevosta kunnan oli liikekannallepanon sattuessa tuotava sitä varten määrättyyn paikkaan.[1]

Kuntien tuli valtioneuvoston määräyksestä toimitetun tarkastuksen perusteella laatia erottamisluettelot erikseen siitä määrästä hevosia, mikä liikekannallepanon sattuessa ilmoituksen mukaan oli kunnasta tuotava tarjottavaksi. Näiden erottamisluetteloiden laatimista varten sotakelpoisten hevosten omistajat olivat velvollisia ilmoitettuina aikoina tuomaan hevosensa kuntien määräämiin tarkastuspaikkoihin.[1]

Hevosten luovuttaminen sotavoimille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun määräys liikekannallepanosta oli annettu, tuli maalaiskunnissa kunnallislautakuntien ja kaupunkikunnissa sekä kauppaloissa maistraattien tai järjestysoikeuksien huolehtia siitä, että asianomaiset hevosten omistajat määräaikana tuovat viimeksi laadittuihin erottamisluetteloihin merkityt ja heidän hallussaan vielä olevat hevoset sitä varten määrättyyn paikkaan.[1]

Sotavoimille luovutettavan hevosen tuli olla hyvässä kengässä ja varustettuna vahvoilla päitsillä marhamintoineen, ja hevosen mukana piti toimittaa kolmen päivän rehu.[1]

Ottolautakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvosto jakoi valtakunnan yhden tai useamman kunnan käsittäviin hevosottoalueisiin. Kutakin aluetta varten perustettiin ottolautakunta, jonka tehtävänä oli, sotavoimaa liikekannalle asetettaessa, tutkia tarjottavaksi tuotujen hevosten sopivuus sotatarkoituksiin sekä päättää, mitkä tuoduista hevosista, liikekannallepanoa varten säädetyn lukumäärän saavuttamiseksi, oli luovutettava sotavoimien tarpeisiin.[1]

Ottolautakunnan muodosti kolme jäsentä. Yhden jäsenen nimittivät sotilasviranomaiset jo rauhan aikana, ja maaherra nimitti toisen jäsenen. Kolmantena jäsenenä toimi erikseen kutakin kuntaa varten nimitetty luovutusvelvollinen hevosen omistaja aina oman kuntansa hevosia tutkittaessa. Jokaiselle ottolautakunnan jäsenelle määrättiin myös varamies.[1]

Tarjolle tuoduista hevosista otettiin ensiksi tarpeellinen määrä sotakelpoisia ratsuhevosiksi soveltuvia hevosia ja sen jälkeen vapaaehtoisesti luovutettaviksi tarjotut ja hyväksytyt vetohevoset. Jotta ottoalueelta luovutettavien hevosten säädetty lukumäärä olisi saavutettu, otettiin muut hevoset sotakelpoisten hevosten kesken toimitettavan arvonnan perusteella. Jos sotakelpoisten ratsuhevosten ja vapaaehtoisesti luovutettaviksi tarjottujen hevosten lukumäärä oli suurempi kuin ottoalueelta luovutettavien hevosten määrä, otettiin hevosista ainoastaan sotatarkoituksiin sopivimmat.[1]

Korvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siitä päivästä alkaen, kun sotavoimien liikekannalle asettamisesta oli kunnassa kuulutettu, ei viimeksi laadittuihin erottamisluetteloihin merkittyjä hevosia liikekannallepanon kestäessä saanut myydä, lahjoittaa tai vaihtaa, ennen kuin ottolautakunta oli ne tarkastuksensa perusteella ilmoittanut sotatarkoituksiin kelpaamattomiksi taikka kunnallislautakunta, maistraatti tai järjestysoikeus oli antanut siihen luvan.[1]

Valtion oli lunastettava tarvittavat hevoset ottolautakunnan arvioimaan hintaan sekä mukaan luovutetut tarpeet ja rehut. Valtioneuvosto määräsi kulloinkin käypiä hintoja vastaavat luokkarajahinnat, eikä hinta saanut nousta näitä rajahintoja korkeammaksi. Ottotilaisuudessa vapaaehtoisesti luovutettaviksi tarjotuista hevosista suoritettiin 10 %:n korotus määrätylle hinnalle.[1]

Korvaukseksi hevosten tuomisesta ottopaikalle suoritettiin sotilaskyydityksestä annetussa laissa säädetty kyytimaksu. Samanlainen korvaus oli ottopaikkaan tuomisesta suoritettava myös niille hevosten omistajille, jotka määräyksen mukaan olivat tuoneet hevosensa ottopaikalle, mutta joiden hevosia ei ollut otettu sotatarkoituksiin.[1]

Hevosten ja niiden yhteydessä luovutettujen tarpeiden lunastushinnat suoritettiin ottopaikalla joko käteisellä tai šekillä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Hakkila, Esko (toim.): ”Hevosasevelvollisuus”, Lakiasiain käsikirja, s. 189–191. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.

Lakiviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laki hevosten ja ajoneuvojen ottamisesta sotavoiman tarpeisiin sodan aikana. (Annettu 11. marraskuuta 1922)
  2. Asetus hevosten ja ajoneuvojen ottamisesta sotavoiman tarpeisiin sodan aikana annetun lain täytäntöönpanosta. (Annettu 11. tammikuuta 1924)