Hevosajoneuvo

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hevosajoneuvo on hevosvoimalla kulkeva ajoneuvo, jolla kuljetetaan tavaraa tai ihmisiä. Yleisimmät hevosajoneuvot ovat hevosen vetämät pyörien varassa kulkevat kärryt, rattaat sekä vaunut, ja jalasten varassa kulkevat reet. Muita tyyppejä ovat muiden muassa maata vasten laahaavat purilaat sekä hevoskantotuolit.

Purilaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atsina-intiaaneja kulkemassa uudelle leiripaikalle ratsain. Hevosille on sälytetty poikkipuupurilaat.
Pääartikkeli: Purilaat

Vanhimmat tunnetut hevosajoneuvot ovat purilaat eli renttuut, jotka keksittiin esihistoriallisella ajalla. Yksinkertaisimmillaan purilaat koostuvat kahdesta pitkästä korennosta, jotka sidotaan päistään hevosen selän päälle. Lasti kiinnitetään maata vasten laahaaviin päihin, joiden välissä voi olla poikkipuita tai esimerkiksi nahka. Kehittyneemmissä purilaissa voidaan korennot kiinnittää valjaisiin aisojen tavoin ja niiden väliin kiinnittää ajajalle istuin.

Purilaiden etuja ovat yksinkertainen ja helppovalmisteinen rakenne, keveys, sekä hyvä ja tasainen kulkevuus tiettömässäkin maastossa. Yksinkertaisimpien purilaiden osia voidaan ajon päätyttyä käyttää hyödyksi monissa muissa tarpeissa esimerkiksi leirin laatimisessa. Purilaiden pieni kantopinta ei sovellu upottavassa lumessa kulkemiseen.

Reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkimpaleita kuljetetaan hevosparin vetämällä parirekilavalla.
Pääartikkeli: Reki

Reki on maata vasten laahattava ajoneuvo, jonka kantopinta jakautuu pitkien jalasten myötä purilaita laajemmalle. Reki kulkee lumella ja erityisesti jäällä verrattain kevyesti, ja se kulkee alkeellisilla teillä ja poluilla pyörällisiä vaunuja luotettavammin. Reki voi olla yksinkertaisimmillaan vain jalasten päälle kiinnitetty lava tai muutama poikkipuu, tai siihen voi kuulua vaunujen tavoin istuimia, koppia, seinämiä ja katoksia.

Pyörä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylimys metsästää leijonia kuljettajan ohjaamilla kaksipyöräisillä hevosvaunuilla. Piirros Assurnasirpal II:n (9. vuosisata eaa.) palatsista.

Pyörälliset ajoneuvot keksittiin Mesopotamian korkeakulttuurissa nykyisen Irakin alueelta. Aasien tai härkien vetämät vaunut mahdollistivat aiempaa pidemmät matkat, nopeamman liikkuvuuden, ja tehokkaamman kuljetuksen. Hevosten vetämiä kaksipyöräisiä vaunuja alettiin käyttää jonkin verran myöhemmin ja niitä käytettiin myös sotilaallisesti. Muinaista rintaremmivaljastusta paremmin hevosille soveltuvien sila- ja länkivaljastusten keksimisen myötä hevosvetoisista ajoneuvoista tuli entistä käyttökelpoisemmat.

Itämerensuomalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rattaat, kärryt, vankkurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rattaat on tunnettu itämerensuomalaisten keskuudessa 1000 vuotta eaa. Kyseessä oli kahdella umpipyörällä varustetut kärryt, joita oli käytössä vielä 1920-luvulla Laatokan Karjalassa. Vaikka ratas tunnettiin, kesällä liikkuminen tapahtui pääasiassa jokia pitkin veneellä. Toinen kulkumuoto oli poron, hevosen tai härän vetämä reki, huonot tiet ja upottavat suot teki reen kesälläkin ratasta paremmaksi. 1500-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, kansa kutsui inhoamiaan paikallisia ratsusotilaita "sontaryyttäreiksi". Nämä kun olivat lähteneet sotaan suoraan sontarattaiden edestä.

Työkäytössä 1930-luvulle asti rattaista tärkeimmät olivat rekirattaat, kuormarattaat, lantarattaat, rehurattaat ja kaksiakseliset vankkurit. Matkustamiseen, asioimiseen ja kirkossa käyntiin ajoneuvot oli kiesit eli kirkkokärryt, ajelurattaat, trillat ja vaunut sekä jahtikärryt ja -vaunut. Ajelurattaat tulivat 1700-luvulla ensin säätyläisten käyttöön ja 1800-luvulla ne alkoivat yleistyä myös talonpojilla. Rattaat olivat puupyöräisiä ja usein jousettomia. Kirkkokärryissä puujousitus teki ajamisesta miellyttävämmän ja myöhemmin teräsjousituksen yleistyessä, alkoi myös hevosajokalujen varsinainen sarjatuotanto.

Itäinen ja läntinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reki kehittyi purilaista jalaksilla kulkevaksi kulkuneuvoksi, nyt siihen voitiin jo lastata suuriakin kuormia. Lumen määrä ja pysyvyys sekä maasto vaikutti alueellisesti omaleimaisten rekityyppien kehitykseen. Raja kulkee suunnilleen Kymijoki - Kokkola linjalla, tämän vuoksi reet jaotellaan itäiseen ja läntiseen rekeen.

Itäinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-itäsuomalainen reki oli korkeasepäinen, kaustoja kannattavia kaplaita oli 3 - 4 paria. Niitä yhdisti ja kannatti poikittaiset pajut, vitsoilla niihin sidotiin säleistä liisteet kuorman pohjaksi. Koivuinen kainalovitsa kiinnitettiin jalasten käyrään kärkeen ja sidottiiin ensimmäiseen kaplaaseen saverikon viereen, kiinnitys esti jalasten käyrää kärkeä oikenemasta. Aisa pistettiin vahvasta närelenkistä solmittuun saverikkoon. Kun rekeen vielä kiinnitettiin irrotettavat laidat, saatiin resla eli ajelureki.

Läntinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsisuomalainen reki oli matalakärkinen ja rakenteeltaan jäykkä. Vahvat jalakset veistettiin koivun tai kuusen juurakoista. Matalat veistonokat mahdollistivat kaustojen ulottamisen kärkiin asti. Ketarat eli kaplaat tehtiin irrallisista kappaleista mutta jalaksiin saatettiin myös jättää oksantapit ketaroiksi. Yläpäästä ketarat kiinnitettiin poikkipuihin ja niiden päälle tehtiin laudasta kuormataso. Näppärimmät valmisti irrotettavan kehikon istuimineen, jolloin työreestä saatiin korppu- eli ajelureki.

Kumpikin reki oli muutettavissa käyttötarkoituksen muuttuessa heinän ajosta halkojen, lannan ja rehun kuljetukseen. Jo esihistoriallisista ajoista alkaen kummassakin rekityypissä käytettiin anturoissa tallaa, se veistettiin havupuun kovasta lylystä ja kiinnitettiin anturaan puunauloilla. Talla suojasi anturaa kun ajettiin sulalla kelillä ja kesällä ajettaessa karkealla alustalla. 1800-luvulla rekiä alettiin raudoittaa ja samalla talla vaihtui lattaraudaksi. Itäistä rekeä ajettiin saverikkoaisoilla, läntinen kulki myös kakkula-aisoilla.

Itäinen ja läntinen parireki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raskaaseen metsä- ja rahtiajoon tarvittiin enemmän kantavuutta ja notkeampaa ohjattavuutta. Parireki saatiin liittämällä kaksi rekeä peräkkäin, tukkirekenä malli levisi länsisuomesta sisämaahan päin ja parireestäkin kehittyi joustava itäinen ja jäykkä läntinen tyyppi. Alun perin parireki oli kehitetty tukinajoa varten mutta sitä sovellettiin myös lannan, rehujen ja halkojen kuljetukseen. Ennen "rekka" tarkoitti parireen päälle laitettua kuljetuslavaa, myös kippilavoja ja laukaistavia pohjia niissä oli.

Pohjois-itäsuomalainen parireki oli pitkä, rautaa vain jalasten anturoissa ja kiinnityspulteissa. Ketjulla ristiin kytkemällä etu- ja takareki yhteen, saatiin aikaan ”nelijalasohjaus” jolloin takimmainen reki seurasi joustavasti ”kuin hai laivaa” etummaista rekeä. Takimmaista rekeä nimitettiin häntyriksi.

Työtehoseura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työtehoseura kehitti sodan aikana saverikko- ja kakkulaparireestä standardityypit. Työn tuloksena tärkeimpiä olivat jalasten raideleveyden vakiointi, kummankin tyypin jalasväli oli 61 cm. Liikkuva pankko helpotti yhdessä luokkavaljaan kanssa kuorman irrotusta ja liikkeelle lähtöä. Pankko toimii eräänlaisena nykäisylaitteena, vetäen kuorman liikkeelle ja kuorma massallaan veti jalakset mukaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]