Henriette Herz
| Henriette Herz | |
|---|---|
 Anton Graffin maalauksessa vuodelta 1792. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 5. syyskuuta 1764 Berliini |
| Kuollut | 22. lokakuuta 1847 Berliini |
| Puoliso | Marcus Hertz |
Henriette Herz, o.s. de Lemos (5. syyskuuta 1764 Berliini, Preussin kuningaskunta – 22. lokakuuta 1847 Berliini) oli saksalainen, juutalaistaustainen kirjallisen salongin pitäjä Berliinissä vuosina 1780–1803. Salongista tuli älymystön kokoontumispaikkaa, jossa vieraili oman aikansa oppineistoa ja taiteilijoita.[1][2]
Jo ennen Rahel Levinin (Varnhagen von Ensen) salongin avaamista Hertzin salonki oli luonut uudenlaisen seuraelämän muodon, joka oli ristiriidassa hovin ja porvarillisten seurapiirien kanssa, ja sen piirillä oli pysyvä vaikutus Berliinin kehitykseen Preussin älylliseksi pääkaupungiksi.[2]
Suku ja koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Henrietten vanhemmat olivat portugalinjuutalainen lääkäri, Berliinin juutalaisen sairaalan johtaja Benjamin de Lemos (1711–1789) ja Esther de Charleville (1742–1816).[3][1] Hänen äidinisänsä oli myös lääkäri.[2] Hänellä oli kolme sisarusta: Johanna Herz (o.s. Channa de Lemos, n. 1786–1846) joka avioitui lääkäri Simon Hertzin kansa; Brenna de Lemos (k. 1817) ja Sara Nathan, myöhemmin Sophie Natorf (o.s. de Lemos).[1] Henriette sai hyvän koulutuksen varsinkin useissa kielissä.[4]
Avioliitto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Henriette kihlattiin jo 12-vuotiaana ja hän meni vuonna 1779 juutalaisen tavan mukaan jo 15-vuotiaana[2] naimisiin häntä 17 vuotta vanhemman filosofin ja isänsä nuoremman lääkärikollega Marcus Hertzin (1747–1803) kanssa.[4][1] Tästä tuli juutalaisen sairaalan ylilääkäri vuonna 1782, sai salongissaan pitämiensä luentojen ansiosta kuningas Friedrich Wilhelm II:lta nimityksen elinkäiseksi palkatuksi filosofian professoriksi vuonna 1787 ja oli vuodesta 1785 lähtien tieteestä ja historiasta kiinnostuneen Waldeckin ja Pyrmontin ruhtinas Friedrich Karl Augustin (1743–1812) henkilääkäri.[5] Marcus Hertzin tieteellistä uraa rajoitti se, että hän oli juutalaisyhteisön jäsen, joten häntä ei kelpuutettu Preussin kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi.
Vuosien mittaan sukupolven mittainen ikäero sekä lapsettomuus aiheuttivat avioliitossa kasvavia ongelmia.[2]
Salonki 1780-1803
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Herzien kodista muodostui Preussin nuoren oppineiston kohtaamispaikka. Monet heistä saapuivat kuuntelemaan Marcus Herzin arvostettuja luentoja valikoidulle kuulijakunnalle valistuksesta ja opettajansa Immanuel Kantin filosofiasta. Paikalla järjestettiin myös esimerkiksi lääketieteeseen, kemiaan ja kokeelliseen fysiikkaan liittyviä havainnollistuksia.[4][5] Kauniina pidetty Henriette tuli tunnetuksi talon emäntänä. Hän keskusteli usein vieraiden kanssa romantiikan ajan kirjallisuudesta.[4]
Henriette Herz teki uraauurtavaa työtä perustamalla ja johtamalla yhtä Berliinin kuuluisimmista kirjallisuussalongeista vuosina 1780–1803. Aluksi hänen aviomiehensä otti vastaan korkea-arvoisia vieraita politiikan ja taiteiden alalta; Henriette piti naisten piiriä viereisessä huoneessa. Nykykirjallisuuden ystävät kokoontuivat pian kuuluisan lääkärin ja tiedemiehen nuoren, silmiinpistävän kauniin vaimon ympärille. Friedrich Gottlieb Klopstockin oodeja, Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä ja Götz von Berlichingeniä luettiin ja ne herättivät tunteita. Vapaamuurariuden ja pietismin vaikutteet johtivat niin kutsutun "Tugendbundin" (Hyveliiton) perustamiseen "ystävyyden vaalimiseksi", jossa vaihdettiin aistillisia kirjeitä ja salaisia suudelmia, ja pantti- ja paimenleikit auttoivat ennenaikaisesti aikuiseksi kasvaneita nuoria naisia heittäytymään takaisin nuoruuteensa. Naiset keskittyivät pääasiassa Goethen teoksiin Sturm und Drang -kaudelta ja tämä loi pohjan Goethe-kultille.[2]
Osallistujina olivat mm. kirjailija Franz Michael Leuchsenring (1746–1827), sisarukset kirjailija Sophie Sara Meyer von Grotthuss (1763–1828)[6] ja kirjailija Marianne Meyer von Eybenberg (1770–1812);[7][8] Therese Heyne, Sophie Schubert ja Caroline von Dacheröden (Georg Forsterin, Clemens Brentanon ja Wilhelm von Humboldtin tulevat vaimot) tulivat kirjeenvaihtajiksi. Myöhemmin piiriin liittyivät myös kreivi Alexander zu Dohna-Schlobitten (1771–1831) ja satunnaisesti myös tämän ystävä, teologi ja filosofi Friedrich Schleiermacher.[2]
Näistä kahdesta piiristä kehittyi Berliinin johtava kulttuurin ja tieteen salonki, joka tunnetaan nykykirjallisuudessa myös nimellä 'Doppelsalon' eli kaksoissalonki ja joka sijaitsi Spandauer Strassella lähellä Pyhän Marian kirkkoa. Kuuluisassa salongissa vierailivat poliitikot, tiedemiehet ja kuvataiteilijat, ja siellä vierailivat myös merkittävät kirjailijat, ja filosofit, kuten kuvanveistäjä Johann Gottfried Schadow, joka tapasi täällä myös tulevan vaimonsa Marianne Devidelsin, veljekset Alexander von Humbolt ja Wilhelm von Humboldt, Clemens Brentanon vaimo kirjailija Sophie Mereau-Brentano, Jean Paul, Ludwig Börne, salonginpitäjä Rahel Levin Varnhagen von Ense ja Friedrich Schleiermacher. Friedrich Schlegel tapasi täällä Dorothea Veitin, filosofi Moses Mendelssohnin vanhimman tyttären, josta aikanaan tuli hänen vaimonsa. Erilaiset kirjalliset liikkeet, aikakaudet ja sosiaaliset piirit kohtasivat täällä, ja Henriette Herzin ansiona oli luoda yhteyksiä ja ystävyyssuhteita monien saksalaisten ja ranskalaisten tutkijoiden, taiteilijoiden ja tiedemiesten välille.[2]
Henriette Hertzin elämä oli tyypillistä hänen sukupolvensa berliiniläisen juutalaisen elämää. Hänen irtautumisensa juutalaisen uskon turvallisuudesta edelsi vuoden 1812 poliittista emansipaatiota, vaikka kristillisen kasteen kautta kiihtyvän poliittisen assimilaation harhaluulo paljastui jo kirjailija August von Kotzebuen murhan vuonna 1819 jälkeen niin kutsutulla taantumuksellisella kaudella, jolloin astuivat voimaan Karlsbadin asetukset. Fredrik Wilhelm II:n politiikan ansiosta, joka kielsi juutalaisia edelleen harjoittamasta monia siviiliammatteja, mutta jotka osasivat silti hyödyntää ja palkita maailmanlaajuisia taloudellisia yhteyksiään, Preussin juutalaiset olivat saavuttaneet erityisen aseman kehittyvän Berliinin seurapiireissä. Heidän kodeistaan oli tullut seurustelukeskuksia, joissa erityisesti naiset, jotka olivat vapaita feodaalisen absolutistisen yhteiskuntajärjestyksen rajoituksista, saattoivat edistää liberaalin ajattelun kehitystä. Ruhtinaat, ylhäinen ja alempi aatelisto, taiteilijat, hovinäyttelijät, tutkijat ja poliitikot tapasivat näissä salongeissa. Täällä raivattiin tietä naisten henkiseen emansipaatioon.[2]
Henriette ja hänen ystävättärensä Brendel Mendelssohn eli Dorothea Veit (myöh. Schlegel, 1764–1839), Moses Mendelssohnin tytär,[9] perustivat Tugendbund-nimisen seuran, jonka muita jäseniä olivat Alexander von Humboldt, Wilhelm von Humboldt ja näyttelijä Carl von La Roche (1794–1884). Seuran jäsenet julistivat ystävyyttään ja oppineisuutta. Wilhelm von Humboldtin myöhemmät toimet juutalaisten hyväksi lienevät vähintään osittain Henriette Herzin vaikutusta. Kielitieteilijänä tunnettu Wilhelm von Humbolt ja Henrietta kävivät kirjeenvaihtoa joskus hepreaksi.[4]
1790-luvulla Henriette ystävystyi myös filosofi Friedrich Schleiermacherin kanssa.[4] Tämän saatua nimityksen saarnaajaksi Charité sairaalaan vuonna 1796 ja hänen nyt tiheiden vierailujensa jälkeen Hertzin pariskunnan luona, Tugendbundin keskusteleva seurallisuus korvautui hitaasti kypsyvällä ystävyydellä Schleiermacherin kanssa. Yhteydenpito Schleiermacheriin avasi Henrietten äidillisen ja naisellisen luonteen. Hän uskoutui tälle ahdistuksensa siitä, ettei pystynyt sukupuolensa ja juutalaisuutensa vuoksi (useat ammatit olivat juutalaisilta suljettuja) työskentelemään kenellekään. Tämä antoi ohjausta ja tukea Henrietten ajatuksille, kun tämä miehensä kuoltua vuonna 1803 jäi täysin avuttomaksi ja köyhäksi. Kymmenen vuotta myöhemmin Schleiermacherin perheessä Henriette löysi tyyneyden, joka säilyi pitkälle vanhuuteen asti, niin että köyhyydestään huolimatta hän piti viikoittaista ilmaista pöytää opiskelijoille ja auttoi maaseudulta nopeasti kasvavaan kaupunkiin tulleita työtä etsiviä tyttöjä.[2]
Henriette Herzin kotoaan emännöimä piiri muotoutui lopulta oman salonginsa kirjallisuuspiiriksi, jollaisista Berliini tuli sittemmin tunnetuksi. Niiden tyypillinen piirre olivat naispuoliset pitäjät, joita Henrietten ohella olivat esimerkiksi Rahel Varnhagen von Ense ja Sara Levi. Salongin vieraita olivat Friedrich Schlegel, Carl Gustaf von Brinkman ja Jean Paul Richter. Aikansa taiteilijat, kuten taidemaalari Anna Dorothea Therbusch ja kuvanveistäjä Johann Gottfried Shadow kuvasivat Henrietteä teoksissaan.[4] Nuori Ludwig Börne (1786–1837) asui Herzin perheen luona ja kertomansa mukaan rakastui mielipuolisesti talon emäntään.[1]
Salongin jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Henriette Hertzin salongin toiminta alkoi hiipua aviomies Marcus Herzin kuoltua vuonna 1803 vain 56-vuotiaana keuhkosairauteen. Kokonaan se päättyi vuonna 1806, kun Napoleonin joukot valtasivat Berliinin. Henriette kääntyi protestantiksi vuonna 1817. [4]
Henriette Herz oli jo viisissäkymmenissä kun tilaisuus toteuttaa elämänmittainen unelmansa tarjoutui: hän matkusti Italiaan vuonna 1817, jossa hän vietti lähes kaksi vuotta yhdessä kahden läheisen ystävänsä Dorothea Schlegelin (Friedrich von Schlegelin vaimo) ja Caroline von Humboldtin (1766–1829; Wilhelm von Humboltin vaimo) kanssa. [1]
Kaukana Saksasta, jossa hän oli kääntynyt juutalaisuudesta protestanttisuuteen ennen lähtöään, hän alkoi kirjoittaa omaelämäkertaa 1820-luvulla.[1][4] 1800-luvun alussa kukaan muu saksanjuutalainen nainen ei yrittänyt tallentaa elämäänsä tällä tavalla. Herzin teksti päättyy muutaman sivun jälkeen, kesken sanaa. Ilmeisesti J. W. Goethen omaelämäkerrallaan Tarua ja totta elämästäni (1811–1833) hioma genre oli liian pelottava. Mutta tarina ei ollut kadonnut. Palattuaan Berliiniin Henriette Herz kertoi elämäntarinansa nuorelle Julius Fürstille (1805–1873), joka yhdisti kirjoitetun ja suullisen osan muistelmiksi, jotka julkaistiin vuonna 1850.[1][4]
Hänelle ei jäänyt aviomiehensä perintönä paljoa rahaa.[1] Hän kieltäytyi menemästä uudelleen naimisiin – vaikka preussilainen aatelismies kosi häntä – ja avasi sen sijaan vuonna 1813 yksityiskoulun köyhille tytöille opettaen näille kieliä.[1] Hän osasi kreikkaa, latinaa, italiaa, espanjaa ja englantia. Vasta hänen elämänsä viimeisinä vuosina Preussin kuningas myönsi hänelle pienen eläkkeen.[1]
Henriette Hertz kuoli 83-vuotiaana Berliinissä lokakuussa 1847.[3] Hänet on haudattu Berliinin Kreuzbergissa sijaitsevalle Jerusalemin ja Uuden kirkon hautausmaa II:lle.
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huolellisesti laaditun omaelämäkertomuksensa lisäksi Henriette Herz pyrki olemaan jättämättä jälkeensä mitään kirjallisia jälkiä. Kuten hänen ystävänsä Dorothea Schlegel, hän poltti lukemattomat pitkän elämänsä aikana saamansa kirjeet, kuten Dorothea Schlegelin, Humboldtin veljesten ja Caroline von Humboldtin kirjoittamat kirjeet. Se, että monien hänen ystäviensä papereissa ei ole hänen kirjeitään, viittaa siihen, että Henriette Herz yritti myös saada takaisin kirjoittamansa kirjeet tuhotakseen ne.[1]
Julius Fürst julkaisi julkaisi hänen kirjoituksiaan vuonna 1858 teoksena Henriette Herz. Ihr Leben und ihre Erinnerungen.[4]
1990-luvulla kuitenkin löydettiin kokoelma Herzin kirjeitä yksityisestä ruotsalaisesta arkistosta. Ja nyt voimme kuulla hänen äänensä. Lähes neljäkymmentä kirjettä Preussin hovissa toimineelle Ruotsin lähettiläs Carl Gustaf von Brinckmanille (1764–1847) on säilynyt. Ne kattavat ajanjakson 1790–1835; yksi niistä oli jopa kirjoitettu englanniksi. Viimeisessä kirjeessään hän kirjoittaa: ”Tiedän, mitä ajattelet yksityiskirjeiden painamisesta – ajattelen täsmälleen samoin. Se, mikä virtaa syvimmästä sydämestä syvimmin rakastetuimpaan sydämeen, asetetaan julkisesti nähtäväksi kenelle tahansa!” Brinckmann kunnioitti luottamusta eikä julkaissut Henriette Herzin kirjeitä. Mutta valtavassa käsikirjoituskokoelmassaan hän säilytti ne huolellisesti yhdessä joidenkin tämän aviomies Marcus Hertzin kirjoittamien kirjeiden kanssa.[1]
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kirjeenvaihto Rahel Levin Varnhagenin kanssa. Teoksessa: Hahn, Barbara & Bosold, Birgit & Wein, Friederike. Edition Rahel Levin Varnhagen, vol. 5. Briefwechsel mit Jugendfreundinnen. Göttingen: Wallstein, 2021, 643-651 and 983-995.
- Fürst, Joseph. Henriette Herz. Ihr Leben und ihre Erinnerungen. Berlin: W. Hertz, 1850.
- Putzel, Max. Letters to Immanuel Bekker from Henriette Herz, S. Pobeheim and Anna Horkel. Frankfurt am Main/Bern: Lang, 1972.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l m Henriette Herz Jewish Women's Archive. 23.6.2021. Viitattu 7.9.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Deutsche Biographie: Herz, Henriette - Deutsche Biographie www.deutsche-biographie.de. Viitattu 7.9.2025. (saksaksi)
- ↑ a b Drewitz, Ingeborg: Herz, Henriette Neue Deutsche Biographie 8. Viitattu 23.4.2021. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Fred Skolnik ja Michael Berenbaum: Encyclopaedia Judaica Volume 09 Her–Int, s. 51. Thomson Gale, 2007. ISBN 978-0-02-865928-2 (englanniksi)
- ↑ a b Deutsche Biographie: Herz, Markus - Deutsche Biographie www.deutsche-biographie.de. Viitattu 7.9.2025. (saksaksi)
- ↑ Sophie Von Grotthuss Jewish Women's Archive. Viitattu 7.9.2025. (englanniksi)
- ↑ Eybenberg Marianne von – biografiA biografia.sabiado.at. Viitattu 7.9.2025. (saksaksi)
- ↑ Eybenberg, Caroline Esperance Marianne von – edition humboldt digital edition-humboldt.de. Viitattu 7.9.2025.
- ↑ Dorothea Mendelssohn Schlegel Jewish Women's Archive. Viitattu 7.9.2025. (englanniksi)
