Hengitysääni
Hengitysääni on keuhkojen eri osien värähtelyn tuottamaa ääntä, jota voidaan kuunnella eli auskultoida stetoskoopilla tai muulla ääntä vahvistavalla menetelmällä eri kohdista rintakehää tai ilman apuvälinettä. Hengitysäänten määrittäminen antaa keuhkoista tärkeää tietoa monien sairauksien diagnostiikkaan, mutta keuhkoauskultaatiolöydös on kuitenkin harvoin yksinään riittävä diagnoosin asettamiseksi ja hoidon valitsemiseksi (eli diagnostinen).[1]
Normaalisti keuhkojen alueelta kuullaan stetoskoopilla auskultoiden selvästi kuuluva sisäänhengitysääni ja hyvin heikosti kuuluva uloshengitysääni. Henkitorven eli trakean alueelta uloshengitysääni on sisäänhengitysääntä voimakkaampi, jolloin tällaista hengitysääntä kutsutaan trakeaaliseksi. Suurten keuhkoputkien eli bronkusten alueelta rintalastan yläosan molemmilta puolilta kuullaan normaalissa tilanteessa yhtäsuuret sisään- ja uloshengitysäänet, jolloin tällaista hengitysääntä kutsutaan bronkiaaliseksi. Normaali hengitysääni kuuluu symmetrisesti ilman sivuääniä, kuten matala- tai korkeataajuista vinkunaa, matala- (karkeaa) tai korkeataajuista (hienojakoista) rahinaa tai hankausääntä.[1]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Hengitysäänen hiljentyminen johtuu äänenkulun estymisestä esim. nesteen, ilmattomuuden (atelektaasi), ilmarinnan, keuhkoahtaumataudin tai lihavuuden seurauksena. Hengitysäänten voimistuminen taas aiheutuu keuhkokudoksen tiheyden kasvusta esim. keuhkokuumeen seurauksena.[1]
Hengitysäänen matala- tai korkeataajuinen vinkuna aiheutuu henkitorven ahtaumasta tai sulkeutumassa olevien ilmateiden värähtelystä. Sisäänhengitykseen painottuvaa henkitorvesta tulevaa vinkunaa kutsutaan stridoriksi. Korvin kuultavaa vinkunaa voivat aiheuttaa muun muassa kasvaimet, astma, keuhkoahtaumatauti, vaikea sydämen vajaatoiminta ja keuhkopöhö. Hengitysäänen karkeat tai hienojakoiset rahinat aiheutuvat sulkeutuneiden ilmateiden aukeamisäänistä esim. keuhkofibroosin, sydämen vajaatoiminnan tai keuhkokuumeen aikana. Hankausäänet johtuvat karhentuneiden keuhkopussilehtien hankauksesta esim. pleurafibroosin seurauksena.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Marjukka Myllärniemi ja Annette Kainu: ”Keuhkopotilaan status”, Potilaan tutkiminen. Kustannus Oy Duodecim, 2020. ISBN 978-951-656-803-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.12.2020). Suomi