Säätyvaltiopäivät 1863

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Helsingin valtiopäivät 1863
Kesto 15.9.186315.4.1864[1]
Aatelissääty Johan Mauritz Nordenstam, Ritarihuone
Pappissääty Edvard Bergenheim, Ritarihuone
Porvarissääty Robert Isidor Örn, Ritarihuone
Talonpoikaissääty Aukusti Mäkipeska, Ritarihuone
Keskeisiä päätöksiä
valtiosääntö valtiopäivien kokoontuminen määrävuosin

Helsingin valtiopäivät 1863–1864 olivat Suomen autonomian ajan toiset säätyvaltiopäivät. Ne kutsuttiin koolle Venäjän keisari Aleksanteri II:n määräyksestä. Vuoden 1863 valtiopäivät käytännössä aloittivat 1900-luvun alkuun saakka jatkuneen valtiopäivien säännöllisten kokoontumisten ajan ja siten päättivät 54 vuotta – aina Porvoon valtiopäivistä asti – jatkuneen "valtioyön".

Helsingin valtiopäivien valtakirjojen tarkastus tapahtui 15.-16. syyskuuta, järjestäytymisistunnot 17. syyskuuta, ja Aleksanteri II:n suorittama valtiopäivien varsinainen avaus 18. syyskuuta 1863. 15. huhtikuuta 1864 Aleksanteri II ei pitänyt itse valtiopäivien päättäjäispuhetta, jonka luki hänen edustajanaan kenraalikuvernööri. Kenraalikuvernöörinä oli jalkaväenkenraali Platon Rokassovski, jonka viransijaisena 1864 toimi kenraaliluutnantti Johan Mauritz Nordenstam, Suomen Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana 18581882.

Valtiopäivien merkittäviä päätöksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari avasi valtiopäivät 15.–19. syyskuuta 1863 pidetyissä juhlallisuuksissa.

Valtaistuinpuheessaan keisari lupasi säädyille aloiteoikeuden kaikissa muissa paitsi perustuslakikysymyksissä eli vallanjakoa koskevissa kysymyksissä:

”Useat säännöt Suuriruhtinanmaan perustus-laeissa eivät enää ole sopivat niissä suhteissa, jotka sen yhdistys Keisarikunnan kanssa on synnyttänyt; toisissa taas ei ole tarpeellista selkeyttä ja vakavuutta. Haluten saada nämä puutteet autetuiksi, tahdon Minä valmistaa selitysten ja lisäysten ehdotuksia erinäisiin kohtiin perustus-laeissa, pantaviksi säätyjen tutkinnon alle tulevilla valtio-päivillä, jotka Minä aion kolmen vuoden kuluttua kutsua kokoon. Pysyvä sen perustus-laillisesti rajoitetun ruhtina-vallan pohjalla, jota Suomen kansan mieli-ala suosii ja joka on kasvanut maan lakien ja laitosten kanssa yhteen, tahdon minä mainituilla ehdotuksilla laajentaa sen itseveroitus-oikeuden, joka säädyillä perustuslakia myöten nyt on, kuin myös antaa säädyille takaisin sen ehdotus-oikeuden valtio-päivillä, joka heillä vanhastaan on ollut, kuitenkin pidättäen ainoastaan Itselleni oikeuden nostaa kysymystä perustus-lakien muuttamisesta.”[2]

Suomalaiset olivat toivoneet, että valtiopäivät saisivat itsenäistä päätösvaltaa keisariin nähden, mutta tämä toivomus ei toteutunut, ei edes keisarin lupaamaan aloiteoikeuden osalta, vaan valtiopäiväasiat kiersivät senaatin ja kenraalikuvernöörin kautta keisarin hyväksyttäviksi, tosin vuoteen 1898 saakka keisari vahvisti jokaisen lain siinä muodossa kuin valtiopäivät sen päättivät.

Vuoden 1863 valtiopäivät päättivät kuntien erottamisesta seurakunnasta. Tästä annettiin myöhemmin erillinen vuoden 1865 kunnallisasetus, joka edellytti kunnallishallinnon erottamista maaseutukunnissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnista 1865 tai siirtymäajan jälkeen 1866.

Valtiopäivien hyväksyivät hallitsijan esityksen useiden aatelin privilegioiden lakkauttamisesta. Näitä olivat muun muassa aatelin yksinoikeus säterien omistukseen, vapautus henkirahan maksamisesta, oikeus pitää säteritiloilla krouveja sekä oikeus eritysikohteluun kaksintaisteluja koskeneissa oikeusjutuissa.[3]

Kenraalikuvernöörin lukemassa Aleksanteri II:n valtiopäivien päätöspuheessa mainittiin mm.:"Ollessaan erottamattomasti yhdistettynä Venäjään Suomi on säilyttänyt kaikki sille luvatut oikeudet loukkaamattoninasekä nauttii jatkuvasti lakiensa suojelemana, kaikkia niitä henkisiä ja aineellisia etuja, joihin keisarikunnan voima antaa mahdollisuuden. Venäjä tarjoaa Suomen asukkaille laajan alan kauppaa ja teollisuutta, varten, ja ystävävällismielinen Venäjän kansa on useammin kuin kerran Teidän isänmaatanne kohdanneet kovat koettelemukset, osoittanut veljellistä osanottoa ja tehokasta apua. Näin ollen tulee selvän käsutyksen Suomen todellisesta parhaasta saada Teidät lujittamaa eikä suinkaan heikentää sitä yhteyttä Venäjään, joka antaa varmat takuut Teidän isänmaanne menestymisestä. [4]

Puhe kokonaisuudessaan oli lyhyt ja loppuosan kannanotto koettiin napakaksi arvosteluksi valtiopäivämiesten keskuudessa.

Talonpoikaissääty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talonpoikaissäädyn valtio­päivä­ryhmää: etu­rivissä vasemmalta Anders Gustaf Westerlund, Lars Pelkonen, Aukusti Mäkipeska, Johan Brusila ja Mikko Heikura, takarivissä Lars Määttä, Mats Holma ja Henrik Punttola.

Talonpoikaissäädyn edustajat valitsivat pitäjänkokousten valitsemien valitsijamiehet kihlakunnittain.

Puhemiehet, puhemiesneuvosto ja sihteeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhemieheksi valittiin Aukusti Mäkipeska, varapuhemiestä ei valittu. Mäkipeskan sairastuttua hänen sijaisekseen valittiin tilapäiseksi puhemieheksi Juho Brusila. Säädyn sihteeriksi valittiin Olof Johan Ekström, joka oli Vaasan läänin maasihteeri.

Puhemiesneuvostoon valittiin Karl Henrik Hagman ja Lauri Pelkonen sekä varamiehiksi Matti Kartano ja Erkki Klami. Valitsijamiehiksi valittiin Petter Abraham Akola, Juho Brusila, Matti Kartano, Erkki Klami, Johan Erik Keto, Pietari Kumpulainen, Lauri Pelkonen, Antti Puhakka, Karl Johan Slotte, Klas Stenroth, Aleksanteri Tuloisela ja Pehr Östring.

Valtiopäiväryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Säätyvaltiopäivien ajankohdat ja kokoontumispaikat Eduskunnan arkisto. Viitattu 1.8.2012.
  2. Hänen Majesteetin Keisari ALEKSANTERI IIsen, Suomen Suurruhtinan Puhe Suomen Valtio-säädyille avattaessa Valtiopäiviä Helsingin kaupungissa 18:na päiv. syyskuuta 1863 (AsK 34/1863).
  3. Johanna Aminoff-Winberg (toim.): Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 68–71. Minerva, Helsinki 2013.
  4. Juhani Armomäki: Sodan ja rauhan ajat, s. 93–94. Kosken Hl kunta, Hämeenlinna, Arvi A. Aristo Oy:n kirjapaino, 1983.
  5. http://www.nuorteneduskunta.fi/fi/ekstra-edusmiehet-kartalla
  6. Hytönen, Viljo: Talonpoikaissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809-1906, I osa, s. 42. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1923.


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]