Helsingin suomalaistuminen

Helsingin suomalaistuminen oli prosessi, jossa enemmistöltään ruotsinkielinen kaupunki muuttui monietniseksi metropoliksi, jossa suomi on sekä enemmistökieli että lingua franca. Tärkeimmät syyt muutokseen olivat suomalaisten muuttoliike alueelle sekä ruotsinkielisen yläluokan suomalaistuminen.

Ennen 1800-lukua

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin vuonna 1550 Uudenmaan maakuntaan nimellä Helsingfors. Tuohon aikaan Suomi oli kiinteästi osa Ruotsia ja ympäröivä alue oli pääosin ruotsinkielinen. Alueen asukkaat polveutuivat ruotsalaisista uudisasukkaista, jotka olivat muuttaneet alueelle 1200- ja 1300-luvuilla ja vähitellen assimiloivat siellä asuneet suomalaiset, joista osa muutti pohjoiseen välttääkseen verojen maksamisen Ruotsin kuninkaalle. Espoon ja Helsingin pitäjän seurakunnat olivat tuohon aikaan todennäköisesti kaksikielisiä, ja ihmiset puhuivat tasaisesti suomea ja ruotsia. Muutaman vuoden kuluttua Helsingin kaupunginoikeuksien antamisesta kuningas määräsi Tammisaaren, Porvoon, Ulvilan ja Rauman porvarit muuttamaan vastaperustettuun kaupunkiin.

Kielitieteilijä Heikki Paunosen tutkimukset osoittavat, että kaupungin alkuaikoina suomenkieliset siirtyivät ajan myötä käyttämään ruotsin kieltä. Tuolloin suomen kielellä oli merkitystä julkisessa elämässä, ja vasta myöhempinä vuosisatoina sen merkitys väheni ja se vajosi yksinomaan talonpoikien kieleksi. Kaupungin viranomaisten vuonna 1697 antamassa asiakirjassa todetaan, että suurin osa asukkaista osasi suomen kieltä ja että he käyttivät sitä laajasti kaupankäynnissä sekä pappien ja jopa tuomarien keskuudessa. Ruotsinkielisillä virkamiehillä oli myös muodollinen vaatimus suomen kielen tuntemisesta, mutta se ei aina toteutunut käytännössä.

Suuri Pohjan sota ja siihen liittyvä väestön siirtyminen aiheuttivat ruotsin kielen voimistumisen. Vuosien 1727 ja 1736 raportit kertovat suomen- ja ruotsinkielisten yhtä suuresta määrästä. Ruotsin kielen voimistumiseen vaikutti myös Ruotsin 1500-luvun politiikka, joka vahvisti tämän kielen hallitsevaa asemaa hallinnossa, oikeuslaitoksessa ja kulttuurissa. Viaporin rakentaminen vuodesta 1748 lähtien nopeutti prosessia merkittävästi. Suuren varuskunnan perustaminen, joka koostui pääasiassa Ruotsista lähetetyistä sotilaista, johti ruotsin kielen hallitsevan aseman vahvistumiseen. Tuohon aikaan suomea puhui enää vain suhteellisen pieni vähemmistö, joka myös osasi valtion virallista kieltä ruotsia. Vuonna 1788 kyseenalaistettiin suomenkielisten palveluiden tarve, koska kaupungin viranomaiset totesivat, että käytännössä kaikki kaupunkilaiset osasivat ruotsia.

1800-luku

Vuonna 1812 Helsingistä tuli Suomen uusi pääkaupunki. Tästä alkoi kaupungin taloudellinen ja kulttuurinen kehitys. Tuohon aikaan ruotsin valta-asema oli vahvimmillaan, koska sitä suosivat entisestä pääkaupungista Turusta muuttaneet virkamiehet, tutkijat ja ylemmän luokan edustajat. Myös keskiluokka puhui lähinnä ruotsia, ja jopa palvelijoiden ja palkkatyöntekijöiden joukossa sitä käytettiin laajasti, kun taas suomea puhuivat ainoastaan yhteiskunnan alimmat luokat. Tuon ajan asiakirjoissa mainitaan, että noin vuonna 1850 älymystöön kuului vain muutama suomenkielinen perhe. Vaikka Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, julkaiseminen vuonna 1835 merkitsi käännekohtaa suomalaisten kansallistunteelle, se ei aluksi heikentänyt ruotsin asemaa julkisessa elämässä. Kaupungin väestö kasvoi ja sinne muutti ihmisiä, mutta muuttajat tulivat pääosin ympäröivistä ruotsinkielisistä kunnista. Vuosien 1820-1852 rekistereiden mukaan kolme neljäsosaa kaupunkiin muuttaneista asukkaista tuli ruotsinkielisistä kunnista. Kaupunkiin muuttaneet suomalaiset oppivat nopeasti enemmistön kielen ja ottivat yleensä ruotsalaiset nimet. Seka-avioliitoista syntyneet lapset ilmoittautuivat yleensä ruotsinkielisiin seurakuntiin ja kouluihin, ja he puhuivat ruotsia äidinkielenään. Aikakauden lähteissä mainitaan, että monet kaupunkilaiset häpesivät puhua suomea ja käyttivät ruotsia julkisessa elämässä, koska sillä oli korkea arvovalta ja sitä pidettiin tunnusmerkkinä sosiaaliselle kehitykselle.

Suomi kuului Venäjään, joten kaupungissa oli myös paljon venäläisiä, joilla oli tärkeitä hallinnollisia tehtäviä. Koko 1800-luvun ajan kaupungissa oli myös pieni saksalainen vähemmistö; saksalaisia oli erityisen paljon aatelisten keskuudessa. Hiukan oli myös puolalaisia, jotka olivat pääasiassa tsaarin armeijassa palvelevia sotilaita. Väestönkasvun myötä näiden vähemmistöjen osuus laski vähitellen.

J. V. Snellmanin johtamien fennomaanien vaatimukset johtivat suomenkielisen lehdistön kehittämiseen ja nostivat suomen kielen tasa-arvoiseen asemaan ruotsin rinnalla. Helsingin yliopistossa käytiin kiihkeitä kiistoja suomen kielen asemasta. Vuonna 1863 suomen kieli sai tasa-arvoisen aseman ruotsin rinnalla. Sitä alettiin käyttää tuomioistuimissa, virastoissa sekä keski- ja korkea-asteen koulutuksessa. Suomalainen kirjallisuus ja lehdistö kehittyivät nopeasti, ja ruotsinkielisessä yläluokassa kansallinen tietoisuus alkoi herätä. Yläluokka alkoi opetella suomen kieltä ja siirtyi vähitellen käyttämään sitä arkielämässä. Tästä seurasi myös nimien suomalaistaminen.

Teollisuuden asteittainen kehitys sai entistä enemmän suomenkielisiä talonpoikia muuttamaan alueelle muualta maasta. Seurauksena oli tarve perustaa heille suomenkielisiä kouluja ja muita palveluita. Suomea puhuivat edelleen vain yhteiskunnan alimmat luokat; vuoden 1870 tilastojen mukaan vain 6% aatelisista, 25% porvareista ja 34% työväenluokasta puhui suomea, ja suomenkielisen väestön osuus oli 25,9% väestöstä. Suomenkielisten prosenttiosuus kuitenkin kasvoi tasaisesti, ja vuonna 1890 suomenkielisistä tuli enemmistö. Erityisesti suomenkieliset hallitsivat työväenluokan asuttamaa Kallion aluetta ja kaupungin laitamia, mutta esim. Kruununhaassa ja keskustassa ruotsinkieliset olivat edelleen enemmistö. Vuonna 1880 kaupungin laitamilla suomea puhui noin 50% väestöstä, keskustassa 25%. Myös kaksikielisten osuus väestöstä kasvoi, ja tämä suuntaus vahvistui 1900-luvun alussa. Ruotsinkielisten keskuudessa suomen osaaminen yleistyi, ja vuonna 1930 jo 82% osasi suomea.

Jatkuva sekoittuminen ja vuorovaikutus kahden kieliryhmän välillä johti 1890-luvulla stadin slangin syntyyn. Alun perin sen sanoista noin kolme neljäsosaa oli ruotsin kielestä, mutta myöhemmin siihen otettiin sanoja suomen murteista, 1900-luvun loppupuolella pääosin englannista, 2000-luvulla maahanmuuttajien myötä myös arabiasta ja somalista.

1900-luku ja nykyaika

1900-luvun alussa suomi hallitsi jo kaikilla julkisen elämän aloilla, ja seuraavat vuosikymmenet vähensivät entisestään ruotsin merkitystä. Aluksi suomen puhumista pidettiin isänmaallisena velvollisuutena ja kansallisen kehityksen osoituksena, ja myöhemmin näin tehtiin myös käytännöllisistä syistä, koska se hallitsi jo kaikkia sosiaalisia ryhmiä.

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 eduskunta virallisesti vahvisti suomen ja ruotsin tasa-arvon julkisessa elämässä, mikä taattiin kaksi vuotta myöhemmin hyväksytyssä perustuslaissa. Suomen itsenäistyminen sai lähes kaikki venäläiset ja puolalaiset muuttamaan pois kaupungista, jonka jälkeen kaupungissa asui lähes yksinomaan suomalaisia ja ruotsalaisia.

Toisen maailmansodan jälkeen Helsinki ja sen ympärillä olevat Espoo, Vantaa ja Kauniainen alkoivat muodostua metropoliksi, johon liittyi nopea väestönkasvu ja suomalaistuminen kaupungin ympäristössä sekä koko Suomen etelärannikolla. 1950-luvulla alettiin luoda suomalaisia vastineita alueen ruotsinkielisille paikannimille. Väestörakenteen muutokset olivat joillain alueilla niin voimakkaita, että vaikka melkein 90% väestöstä puhui 1800-luvun lopulla ruotsia, 100 vuotta myöhemmin sitä puhui enää alle 10%.

1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Helsinkiin on alkanut virrata ihmisiä ulkomailta. Näistä venäläisten ja virolaisten osuus on suurin, mutta muuttajia tulee myös Euroopan ulkopuolelta. Muihin Euroopan pääkaupunkeihin verrattuna ulkomaalaisten prosenttiosuus on edelleen yksi pienimmistä. Suurin osa muuttajista oppii vähitellen hallitsevan suomen kielen sekä pienessä määrin myös ruotsia. Nykyisin ruotsinkielisten osuus Helsingin väestöstä on enää 5,9 prosenttia.

Ruotsinkielisten osuus Helsingin väestöstä

1560	1700	1750	1780	1820	1850	1870	1880	1890	1900	1920	1930	1950	1960	1970	1980	1990	2000	2010
<40%	noin 40%	noin 50%	noin 60%	noin 80%	noin 70%	57,0%	52,7%	45,6%	42,5%	33,2%	28,5%	19,0%	14,4%	10,6%	9,3%	7,7%	6,5%	6,0%