Helena Roerich

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Helena Roerich
Henkilötiedot
Syntynyt12. helmikuuta 1879
Pietari, Venäjä
Kuollut5. lokakuuta 1955 (76 vuotta)
Kalimpong, Intia
Koulutus ja ura
Koulukunta Elävä Etiikka, Agni-jooga
Vaikutusalueet Swami Vivekananda, Ramakrishna, Rabindranath Tagore, Helena Blavatsky
Tunnetut työt
  • Leaves of Morya's Garden I–II

Helena Ivanovna Roerich (s. Sapošnikova; ven. Елéна Ивáновна Рéрих,Jelena Ivanovna Rerih; 12. helmikuuta 1879 – 5. lokakuuta 1955) oli venäläinen teosofi,[1] kirjailija ja julkisuuden henkilö. Hän loi 1900-luvun alussa yhteistyössä kiistanalaisen[2] Masters of the Ancient Wisdom -ryhmän kanssa filosofisen opin Elävä etiikka (Agni-jooga).[3] Hän järjesti kulttuuritoimintaa Yhdysvalloissa miehensä Nikolai Roerichin kanssa. Yhdessä he osallistuivat tutkimusmatkoille vaikeapääsyisille ja vähän tutkituille alueille Keski-Aasiassa. Hän oli Intiassa sijaitsevan Institute of Himalayan Studies Urusvatin kunniapuheenjohtaja-perustaja ja yksi International Treaty for Protection of Artistic and Scientific Institutions and Historical Monuments -sopimuksen (Roerich-sopimuksen) laatijoista. Hän käänsi kaksi osaa H. P. Blavatskyn Salaisesta opista sekä valittuja Mahatmakirjeitä (Cup of the East) englannista venäjäksi.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruusvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roerich syntyi tunnetun pietarilaisen arkkitehdin Ivan Ivanovitš Sapošnikovin perheeseen.lähde?

Roerichin äiti Jekaterina Vasilijevna Saposnikova kuului vanhaan Goleništšev-Kutuzov-sukuun, joka juontaa juurensa 1200-luvun Novgorodiin. Tämän suvun merkittäviä jäseniä ovat sotamarsalkka Mihail Kutuzov, tunnettu 1800-luvun lopun runoilija Arseni Arkadievitš Goleništšev-Kutuzov ja säveltäjä Modest Musorgski.[4]

Helena Ivanovna Roerich. 1900. Pietari.

Roerich kasvoi ja koulutettiin perheensä perinteikkäässä kulttuuriympäristössä. Hän oli lapsesta saakka utelias ja itsenäinen. Hän oli lahjakas monella alalla, soitti pianoa ja osasi lukea ja kirjoittaa kolmea kieltä seitsemänvuotiaana. Hän alkoi jo hyvin varhain lukea kirjoja, jotka käsittelivät taidetta, historiaa, uskontoa ja filosofiaa.lähde?

Roerich valmistui 1895 Pietarin Mariinski-kimnaasista ja sai menestyksekkäistä opinnoistaan tunnustuksena kultamitalin. Vaikka koulutus oli korkeatasoista, Roerich usein opiskeli itsenäisesti. Hän opetteli maalaustaidetta, oli perehtynyt venäläiseen ja eurooppalaiseen kirjallisuuteen, opiskeli uskontohistoriaa ja filosofiaa ja kiinnostui intialaisista filosofeista Ramakrishnasta, Vivekanandasta ja Tagoresta.[5]

Päätettyään opintonsa kimnaasissa Roerich aloitti Pietarin yksityisessä musiikkiopistossa. Koulun johtaja I. A. Borovka oli pääkaupunkiseudun konservatorion seniori ja pianonsoiton professori. Hän oli merkittävä hahmo sen aikaisessa Pietarin musiikkikulttuurissa ja ohjasi Roerichiä henkilökohtaisesti.lähde?

Valmistumisensa jälkeen, jonka tarkoituksena oli poimia lahjakkaimmat oppilaat korkeampaa musiikkikoulutusta varten,selvennä Roerichin oli tarkoitus jatkaa opintoja Pietarin konservatoriossa. Hänen sukulaisensa kuitenkin estivät häneltä pääsyn konservatorioon pelätessään hänen kiinnostuvan vallankumouksellisista ajatuksista, joita opiskelijoiden keskuudessa esiintyi. Näin ollen Roerich jatkoi opiskelua kotona, jossa hän täydensi vieraiden kielten taitojaan ja luki laajasti.lähde?

Avioliitto ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helena Roerich (oikealla) ja hänen poikansa.

Roerich ja hänen äitinsä viettivät kesää usein Bologojessa Novgorodn alueella yhdessä tätinsä E. V. Putjatinan kanssa tämän miehen prinssi P. A. Putjatinin tilalla. Vuonna 1899 hän tapasi Bologojessa taidemaalari ja arkeologi Nikolai Konstantinovits Roerichin. He rakastuivat, ja huolimatta sukulaisten vastusteluista hän ja Nikolai avioituivat vuonna 1901 Pietarissa.lähde?

Sille paikalle Bologojeen, jossa he tapasivat ensimmäisen kerran, pystytettiin vuonna 2001 muistomerkki Rakkauden monumentti. Se sisältää lainauksen Nikolai Roerichin esseestä Yliopisto: "Tapasin Ladan, elämänkumppanini ja innoittajani Bologojessa prinssi P. A. Putyatinin tilalla. Iloa!".[6] Tämä oli kahden toisiaan rakastavan ihmisen vahva liitto. Heitä yhdisti syvä keskinäinen tunne ja yhteiset näkemykset.[7] Nikolai Roerich kirjoitti avioliitosta vanhoilla päivillään: "Ohitimme sovinnollisesti kaikki esteet. Ja esteet muuttuivat mahdollisuuksiksi. Omistin kirjani Helenalle, vaimolleni, ystävälleni, kumppanilleni ja innoittajalleni".[8] Monet Roerichin maalaukset olivat heidän yhteisen luomistyönsä tulosta. Nikolai kutsui häntä kirjoissaan nimellä "Hän, joka johtaa"[9] ja väitti, että moniin maalauksiin kuuluisi kirjoittaa kaksi signeerausta: hänen omansa ja Roerichin. "Olemme luoneet yhdessä, ja perustellusti voidaan sanoa, että teoksissa täytyy olla kaksi nimeä, naisen ja miehen."lähde?

"Helena Roerich". 1909.
Valentin Serov

Nikolailla ja Roerichillä oli kaksi lasta. Elokuussa 1902 syntyi heidän vanhempi poikansa George. Hänestä tuli myöhemmin tutkija ja orientalisti. Heidän nuorempi poikansa Svetoslav syntyi lokakuussa 1904. Hänestä tuli taidemaalari.lähde?

Roerich osallistui kaikkiin miehensä aloitteisiin ja paneutui hänen tutkimusaiheisiinsa. Vuosina 1903–1904 he matkustivat yhdessä 40 venäläisen kaupungin halki etsimässä Venäjän historian ja taiteen lähteitä. Matkoilla Roerich otti valokuvia kirkoista, arkkitehtonisista monumenteista, maalauksista ja ornamenteista. Hän hallitsi myös restauroinnin, ja yhdessä miehensä kanssa he löysivät maalikerrosten alta mestariteoksia sellaisilta taiteilijoilta kuin Rubens, Brueghel, van Dyck ja van Orley. Roerich myös keräsi taidetta ja antiikkia. Pariskunta keräsi yli 300 esineen yksityiskokoelman, jonka he myöhemmin lahjoittivat Eremitaašille. Roerich perehtyi myös arkeologiaan. Hän kävi miehensä kanssa usein kaivauksilla Novgorodissa ja Tverissä, ja he osallistuivat arkeologiseen työhön.[10]lähde?

Roerichin perhe piti häntä hengellisenä johtajanaan ja perheen perustana.[11] Vuonna 1916 perhe muutti lääkärin suosituksesta vakavan keuhkosairauden takia Sortavalaan Laatokan rannalle. Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1918, rajat Venäjälle sulkeutuivat. Vuonna 1919 perhe muutti Englantiin ja asettui asumaan Lontooseen.lähde?

Vuonna 1920 Roerich aloitti työskentelyn Elävän etiikan (Agni-joogan) parissa yhdessä nimettömien ajattelijoiden ja idän filosofien ryhmän kanssa, joka Intian hengellisen perinteen mukaisesti kutsui itseään nimellä Suuret opettajat (mahatmat).lähde?

Matkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Roerich sai vuonna 1920 kutsun kiertueelle Yhdysvaltoihin, jossa oli esillä hänen maalauksiaan, ja Roerichin perhe muutti New Yorkiin. Nikolai ja Helena Roerich järjestivät Yhdysvalloissa kulttuuritoimintaa, joka huipentui kulttuuriorganisaatioiden, esimerkiksi Nikolai Roerichin museon, The Master Institute of United Artsin, kansainvälisen taidemaalareiden yhdistyksen Cor Ardensin (Liekehtivät sydämet) ja kansainvälisen taidekeskuksen Corona Mundin (Maailman kruunu) perustamiseen.lähde?

Roerich muutti joulukuussa 1923 perheineen Intiaan. Maa oli aina kiinnostanut Roerichejä. Sen ajan venäläisten intellektuaalien keskuudessa Intian ja sen hengellisen kulttuurin palvonta ei ollut lainkaan epätavallista, ja he ajattelivat henkisen etsintänsä noudattavan intialaista hengellistä perinnettä.[12]

Helena Roerich osallistui vuosina 1924–1928 miehensä järjestämään Keski-Aasian retkikuntaan, joka matkusti vaikeapääsyisten ja vähän tutkittujen alueiden halki Intiassa, Kiinassa, Venäjän Altaissa, Mongoliassa ja Tiibetissä. Retkellä tutkittiin taidehistoriaa, arkeologiaa, kansatiedettä, historiaa, filosofiaa, taiteita, uskontoja ja maantiedettä. Aiemmin tuntemattomia vuorenhuippuja kartoitettiin, löydettiin harvinaisia käsikirjoituksia ja kerättiin rikasta kielitieteellistä aineistoa. Erityistä huomiota kiinnitettiin historiallisen yhtenäisyyden kysymykseen eri kansojen kulttuureissa.[13] Tutkimusretki tehtiin vaikeissa olosuhteissa. Matkalla kohdattiin hankalakulkuista maastoa, rosvojen hyökkäyksiä ja englantilaisten virkamiesten aiheuttamia esteitä, jotka olivat vähällä aiheutta retkikunnan jäsenten kuoleman.[14] Kun retkikunta jäi huhtikuussa 1925 Gulmargiin, Roerich alkoi kääntää englannista venäjään laajaa valikoimaa Mahatmakirjeistä, jonka hän oli julkaissut Lontoossa vuonna 1923. Hän myös kirjoitti kirjan nimeltä Chalice of the East, joka julkaistiin nimimerkillä Iskander Khanum.[15]

Roerichin käsikirjoitus Foundations of Buddhism julkaistiin vuonna 1926 Urgassa, nykyisessä Ulan-Batorissa, jossa retkikunta asui tuolloin. Kirjassa tulkitaan Buddhan opetusten perustavia filosofisia käsitteitä. Siinä puhutaan myös opetusten henkisestä perustasta, ja se osaltaan johti kiinnostuksen heräämiseen buddhalaisuutta kohtaan lännessä.lähde?

, Toinen Elävän etiikan kirjoista Yhteisö julkaistiin vuonna 1927 samassa paikassa Mongoliassa. Keski-Aasian tutkimusretken jälkeen Roerichit jäivät Intiaan Kullu-laakson Himachal Pradeshiin. Vuonna 1928 he olivat perustaneet siellä Institute of Himalayan Studies "Urusvatin" ("Aamutähden valo" sanskritiksi). Se oli suunniteltu Aasian alueiden monitahoisille opinnoille, jotka edistivät maailmankulttuuria. Yksi "Urusvatin" tehtävistä oli ihmisen psyykkissten ja fysiologisten ominaisuuksien monialainen tutkimus. Roerichistä tuli instituutin kunniapuheenjohtaja-perustaja, ja hän osallistui aktiivisesti instituutin työn organisoimiseen.[16] Taiteen tuntijana ja filosofina hän myös osallistui instituutin tutkimustyöhön.[17] Roerichin tärkein tehtävä oli perinteisen itämaisen filosofisen ajattelun opiskelu.[18]

Roerich oli haaveillut, että Kullu-laaksoon nousisi joskus tiedon kaupunki, josta tulisi kansainvälinen tiedekeskus. Myöhemmin Urusvatista tuli suuri kansainvälinen instituutti, joka yhdisti tunnettuja tutkijoita monista maista. Sen kanssa tekivät yhteistyötä muun muassa J. Bose, R. Tagore, Albert Einstein, R. Millikan, L. de Broglie, R. Magoffin, S. Gedin, S. I. Metalnikov ja N. I. Vavilov.[19]

Kullussa Roerich jatkoi työtään elämäntyönsä, Elävä etiikan, parissa. Vuonna 1929 hänen teoksensa Cryptograms of the East (On Eastern Crossroads) julkaistiin Pariisissa venäjäksi nimimerkillä Josephine Saint-Hilaire. Teos sisältää apokryfisiä legendoja ja vertauksia ihmiskunnan suurten ajattelijoiden ja opettajien, Buddhan, Kristuksen, Apollonios Tyanalaisen, Akbar Suuren ja Sergei Radonežilaisen elämästä. Roerich omisti erityisen esseen The Banner of St. Sergius of Radonezh Venäjän maan pelastajan ja puolustajan kuvalle. Esseessä hän yhdisti tietonsa historiasta ja teologiasta syvään ja kunnioittavaan rakkauteen erakkoa kohtaan. Essee oli mukana kirjassa Banner of St. Sergius of Radonezh, joka julkaistiin nimimerkillä N. Yarovskaya vuonna 1934.lähde?

Myöhempi elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla Roerich käänsi kaksi nidettä H. P. Blavatskyn pääteoksesta Salainen oppi englannista venäjäksi.lähde?

Roerichin tuotannon tärkeä osa ovat hänen kirjoittamansa kirjeet. Hän oli kirjeenvaihdossa yli 140 henkilön kanssa useilta mantereilta. Hänen kirjeenvaihtajiinsa kuului ystäviä, seuraajia, kulttuurialan työntekijöitä ja poliittisia vaikuttajia. Kirjeissään hän on vastannut lukuisiin kysymyksiin, selittänyt filosofisia ja tieteellisiä ongelmia ja Elävän etiikan periaatteita. Hän kirjoitti kosmoksen laeista, ihmiselämän merkityksestä, kulttuurin merkityksestatä ihmisen kehitykselle ja suurista opettajista.lähde?

Teoksesta Helena Roerichin kirjeet julkaistiin vuonna 1940 Riiassa kaksiosainen painos. Roerichin kirjeiden täydellisen laitoksen on julkaissut International Centre of the Roerichs, jossa hänen kirjeperintöään on säilytetty vuodesta 1990.lähde?

Mantsurian tutkimusretken aikana Roerich oli ollut kirjeenvaihdossa kansainvälisten järjestöjen kanssa ja koordinoinut tukitoimintaa Roerich-sopimukselle (International agreement for protection of artistic and scientific institutions and historical monuments). Työn johdosta Roerich-sopimuksen allekirjoitti 22 valtionpäämiestä 15. huhtikuuta 1935.lähde?

Miehensä kuoleman jälkeen tammikuussa 1948 Roerich muutti yhdessä vanhimman poikansa kanssa Delhiin ja sitten Khandalaan, Bombayn lähiöön. Siellä he odottivat Venäjältä saapuvan höyrylaivan tuovan heidän viisumnsa Venäjälle, mutta Venäjä olikin evännyt heidän viisuminsa. He asettuivat asumaan Kalimpongiin, vaikka hän jatkuvasti toivoi voivansa palata Venäjälle. Nikolai Roerichin tavoin hän ei ollut koskaan luopunut kansalaisuudesta. Hänen lukuisat hakemuksensa jäivät ilman vastausta.lähde?

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roerich kuoli 5. lokakuuta 1955. Hänen kuolinpaikalleen laamat pystyttivät valkoisen stupan, johon kaiverrettiin seuraava muistokirjoitus: "Helena Roerich, Nikolai Roerichin vaimo, ajattelija ja kirjailija, Intian vanha ystävä."[20]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roerichien mukaan nimetty pikkuplaneetta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Minor planet 4426 Roerich Aurinkokunnassa.

15. lokakuuta 1969 Krimin astrofyysisen observatorion tähtitieteilijät Nikolai Stepanovitš ja Ljudmila Tšernyh löysivät Aurinkokunnasta pikkuplaneetan. Planeetta nimettiin Roerichin perheen kunniaksi, ja sille annettiin numero 4426.[21]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

6. heinäkuuta 1978 vuorikiipeilijöiden ryhmä nousi nimettömälle vuorenhuipulle Roerich- ja Beluha-huippujen välisen solan kautta. Tämä sola ja nimetön huippu nimettiin Roerichin kunniaksi Urusvatiksi.[22]

Nikolai Roerichin kuoleman 25-vuotisjuhlallisuuksien ja Roerichin syntymän 120-vuosijuhlan aikana 9. lokakuuta 1999 perustettiin muistomerkki Roerich-museon sisäänkäynnin läheisyyteen molempien muistoksi.[23]

The International Centre of the Roerichs pani vuonna 1999 vireille vuosijuhlamitalin Helena Roerich, joka on omistettu Helena Roerichin syntymän 120-vuosijuhlalle.[24]

Roerichin mukaan nimetty taidekoulu aloitti huhtikuussa 2003 toimintansa Urusvati-instituutin rakennuksessa Intiassa.[25]

Helena Roerich -museo avattiin vuonna 2005 Crookety House -nimisessä entisessä kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa Kalinpongissa, missä Roerich oli työskennellyt viimeisten vuosiensa aikana. Museon avaaminen oli ajoitettu 50 vuotta hänen kuolemastaan.[26]

Altailaiseen kylään Ust-Koksaan perustettiin Roerichin mukaan nimetty kirjasto. Vuonna 2007 kirjastossa oli lähes 75 000 julkaisua ja sen palveluja oli käyttänyt yli 1 600 henkilöä. Vuodesta 2003 alkaen kirjasto on ollut jäsenenä Russian Library Associationissaselvennä ja yhteisöjäsenenä kansainvälisessä kirjastoalan järjestössä IFLAssa.[27]

Moskovassa perustettiin vuonna 2001 Roerichin mukaan nimetty yleishyödyllinen säätiö, joka rahoittaa Roerichin perinnön popularisointiin ja kulttuuritoiminnan kehittämiseen tähtääviä ohjelmia. Säätiö edistää toimintaa opetuksen, tieteen, kulttuurin, taiteen ja valaistumisen alalla. Yksi säätiön toimintasuunnista on eri taiteenalojen nuorien kykyjen löytäminen ja heidän auttamisensa kehittämään luovia kykyjään.[28] Säätiö perusti myös hänen mukaansa nimetyn kansainvälisen palkinnon, jolla rohkaistaan Roerichin tieteelliseen ja filosofiseen perintöön liittyvää tieteellistä tutkimusta.[29]

Nikolai Roerichin Helena Roerichille omistettuja maalauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leaves of Morya's Garden I
  • Leaves of Morya's Garden II
  • New Era Community
  • Agni Yoga
  • Infinity I
  • Infinity II
  • Hierarchy
  • Heart
  • Fiery World I
  • Fiery World II
  • Fiery World III
  • Aum
  • Brotherhood
  • Supermundane I
  • Supermundane II
  • Supermundane III
  • Supermundane IV
  • Letters of Helena Roerich, Vol. I-IX
  • On Eastern Crossroads
  • Foundations of Buddhism

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Helena Ivanovna: Roerich (born Shaposhnikova). Moscow, "Misl" Publishing, 2000. V. 1–4.
  2. ↑ Rebecca Bradley: Sinking Atlantis: Part 3, Skepticink.com
  3. ↑ Helena Ivanovna: Roerich (born Shaposhnikova), New philosophical encyclopedia. Moscow, "Misl" publishing, 2000. V. 1–4.
  4. ↑ S. Kluchnikov. Proclaimer of the fire epoch. Story and study about Helena Ivanovna Roerich. Novosibirsk, Siberia department of Detskaya literature publishing, 1991. P.10.
  5. ↑ O. K. Aunovsky, V. A. Skumin.: Светоносцы (о семье Рерихов. {{{Julkaisija}}}, 1995. ISBN 5-88167-004-3. (venäjäksi)
  6. ↑ Ivanov M. A. Roerichs and Tver region. Tver: GERS publishing. 2007. P. 33.
  7. ↑ H. I. Roerich's biography at the website of Charitable Foundation named after H. I. Roerich.
  8. ↑ N. K. Roerich. Diary leaves. Volume 2. Moscow, ICR, 2000. p. 448.
  9. ↑ L. V. Shaposhnikova. Wisdom of ages (Mudrost vekov. Moscow, International Centre of the Roerichs, 2000. P. 448. (englanniksi))
  10. ↑ S. Kluchnikov. Proclaimer of the fire epoch. Story and study about Helena Ivanovna Roerich. Novosibirsk, Siberia department of Detskaya literature publishing, 1991. P. 25.
  11. ↑ H. I. Roerich's biography at the website of International Centre-Museum named after N. K. Roerich.
  12. ↑ 14 L. V. Shaposhnikova. Wisdom of ages («Mudrost vekov», in Russian). Moscow, International Centre of the Roerichs, 2000. P. 139.
  13. ↑ Museum named after N. K. Roerich. Museum guide. Moscow, International Centre of the Roerichs, Master-Bank, 2006. P. 262.
  14. ↑ L. V. Shaposhnikova. Wisdom of ages (Mudrost vekov, in Russian). Moscow, International Centre of the Roerichs, 2000. P. 139.
  15. ↑ 18 Chalice of the East. Mahatmas Letters. Third edition. Riga-Moscow-Minsk, Ligatma-Moga-N publishing, 1995.
  16. ↑ Museum named after N. K. Roerich. Museum guide. Moscow, International Centre of the Roerichs, Master-Bank, 2006. P. 281.
  17. ↑ H. I. Roerich commemoration meeting at the Centre-Museum named after N.K. Roerich.
  18. ↑ Museum named after N. K. Roerich. Museum guide. Moscow, International Centre of the Roerichs, Master-Bank, 2006. P. 283.
  19. ↑ Museum named after N.K. Roerich. Museum guide. Moscow, International Centre of the Roerichs, Master-Bank, 2006. P. 285.
  20. ↑ Museum named after N.K. Roerich. Museum guide. Moscow, International Centre of the Roerichs, Master-Bank, 2006. P. 318, 320.
  21. ↑ Minor planet Roerich Lets protect the names and heritage of the Roerichs (Zaschitim imya I nasledie Rerikhov) (in Russian) V.3. Documents, publications, essays. Moscow, International Centre of the Roerichs, 2005. 1094 p Astronomic data of the minor planet Roerich
  22. ↑ Larichev V. E., Matochkin Ye. P. Roerich and Siberia. Novosibirsk, 1993. P. 183.
  23. ↑ Monument of N. K. and H. I. Roerichs, Website of ICR
  24. ↑ From resolution of International public and scientific conference "Jubilee Roerich's readings" Website of ICR.lähde tarkemmin?
  25. ↑ International Roerich Memorial Trust, Indialähde tarkemmin?
  26. ↑ A Museum of Helena Roerich has opened in India, Website "Podrobnosti"lähde tarkemmin?
  27. ↑ Public library named after H. I. Roerich, Altai Republic, Ust-Koksa.
  28. ↑ Charitable Foundation named after Helena Roerich found-helenaroerich.ru. Viitattu 20.6.2018.
  29. ↑ Programs found-helenaroerich.ru. Viitattu 20.6.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Helena Roerich
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helena_Roerich&oldid=22309407”