Koordinaatit: 59.927°N, 30.318°E

Heinätori (Pietari)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli kertoo Pietarissa sijaitsevasta aukiosta ja torialueesta. Lisää merkityksiä on erillisellä täsmennyssivulla.
Pietarin Heinätoria vuoden 1910 tienoilla.

Heinätori on aukio (ven. Сенна́я пло́щадь, Sennaja ploštšad) ja torialue (Сенно́й ры́нок, Sennoi rynok) Pietarin Amiraliteetin piirissä Venäjällä. Se sijaitsee Sadovajakadun varrella Moskovan valtakadun risteyksessä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tori syntyi vuonna 1737 Pietarin laitakaupungille paikkaan, jossa oli sallittua myydä heinää, olkia ja polttopuita.[1] Myöhemmin siellä myytiin elintarvikkeita ja erilaisia käsityötuotteita. Heinätori oli kaupungin vilkkain ja halvin kauppapaikka, joka oli kuuluisa epäjärjestyksestään ja likaisuudestaan sekä köyhälistön asuttaman ympäristön pahamaineisista kapakoista ja ilotaloista.[2] Torin ja Fontankan välillä sijaitsi ”Vjazemskin laura”, kokonaisen korttelin käsittänyt yömaja,[3] johon mahtui jopa 10 000 asukasta.[4] 1800-luvun puoliväliin saakka Heinätorilla ruoskittiin julkisesti kiinni otettuja varkaita. Vuonna 1831 tori oli koleraepidemiasta alkunsa saaneiden levottomuuksien näyttämönä.[5]

Vuosina 1753–1765 Heinätorille rakennettiin Bartolomeo Rastrellin suunnittelema neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen kirkko. Vuosina 1818–1820 rakennettu päävartio on torin vanhin alkuperäisessä asussaan säilynyt rakennus.[6][7] Vuosina 1883–1885 pystytettiin neljä metallirakenteista lasitettua kauppapaviljonkia.[8]

Dostojevskin Heinätori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinätori 1840-luvulla. Taustalla Marian kirkko.

Heinätorin värikästä elämää kuvaavat teoksissaan mm. Fjodor Dostojevski ja Vsevolod Krestovski.[2] Torin päävartiorakennus liittyy suoraan Dostojevskin elämään: kesäkuussa 1873 hän oli siellä kahden päivän ajan pidätettynä painolainsäädännön rikkomisen takia.[9]

Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen tapahtumat sijoittuvat Heinätorille ja sen lähiympäristöön. Romaanin päähenkilö Raskolnikov kuulee sattumalta torin ja K-kujan (nykyinen Grivtsovinkuja) kulmassa[10] keskustelun, josta käy ilmi että ”Lizaveta, vanhan eukon sisar ja hänen ainoa asuintoverinsa, ei olisi kotona huomenna, täsmälleen kello seitsemän aikaan...”[11] Murhan jälkeen Raskolnikov palaa vanhasta tottumuksesta ”suoraan Heinätorille, jonne aikaisemmat kävelyretket tavallisesti olivat hänet johtaneet”:

»Jo ennen kuin hän ehti Heinätorille, hänen eteensä sattui nuori, mustatukkainen posetiivinsoittaja... Hän säesti suunnilleen viidentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka oli pukeutunut vallasnaisen tapaan: vannehameeseen, pitsihuntuun ja olkihattuun, jossa helotti tulipunainen sulka; kaikki oli vanhaa ja kulunutta. Hän lauloi romanssia värähtelevällä katulaulajan äänellä... Raskolnikov pysähtyi, otti taskustaan viisi kopeekkaa ja pisti sen tytön käteen. Tyttö keskeytti heti laulunsa kaikkein tunteikkaimmassa ja korkeimmassa kohdassa, huusi posetiivinsoittajalle kimakasti: ”riittää”! ja molemmat lähtivät vaeltamaan eteenpäin...»[12]

Vanhan irstailijan Svidrigailovin Raskolnikov tapaa käveltyään Heinätorin yli -skin valtakadulle, nykyisen Moskovan prospektin alkupäähän. Kirjailija piirtää kuvan myös kulman takaa, Heinätorilta Sadovajalle johtavalta kujalta (nykyinen Brinkonkuja).[3] Viime aikoina Raskolnikovista oli tehnyt mieli kuljeksia näillä seuduilla, ”jotta tuntuisi vieläkin sietämättömämmältä”:

»Siellä oli suuri talo, täynnä kapakoita, kaikenlaisia ruokaloita ja juomaloita, joista alinomaa juoksi kadulle kevyesti pukeutuneita naisia... Toisin paikoin he olivat keräytyneet kadulle tiheiksi ryhmiksi, varsinkin kellarikerrokseen johtavien sisäänkäytävien edustalle, mistä voi parilla askeleella päästä hyvinkin hupaisiin paikkoihin... Ajotietä hoiperteli sadatellen päihtynyt sotamies, savuke suupielessä; hän aikoi ilmeisesti jonnekin, mutta näytti unohtaneen minne. Pari ryysymekkoa riiteli keskenään, ja poikittain kadulla makasi joku juopunut täysin tajuttomana. Raskolnikov pysähtyi suuren naislauman luo... Muutamat olivat yli neljänkymmenen vuoden ikäisiä, mutta joukossa oli noin seitsemäntoista vuotisiakin. Melkein kaikilla oli sinimarja silmän alla.» [13]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinätoria vuonna 2006.

Nykyään Heinätori näyttää hyvin erilaiselta kuin Dostojevskin aikana. 1930-luvulla aloitettua torin uudelleenrakentamista jatkettiin toisen maailmansodan jälkeen.[2] Vuosina 1952–1991 sen nimenä oli Rauhan aukio (площадь Мира, ploštšad Mira).[14] Myyntipaviljongit purettiin ja kauppatori siirrettiin aukion eteläpuolelle Moskovan valtakadun ja Jefimovinkadun välisen korttelin keskelle.[8] Sodan aikana vaurioituneita rakennuksia korotettiin ja niiden julkisivut rakennettiin klassismin perinteiden mukaisiksi. Marian kirkko purettiin vuonna 1963 avatun Ploštšad Mira -metroaseman tieltä (nykyään Sennaja ploštšad). Vuonna 1986 alettiin rakentaa nykyistä Sadovaja-metroasemaa.[6] 1990-luvulla seudun mainetta piti yllä epävirallinen kansantori.[14]

Heinätori kunnostettiin vuonna 2003.[14] Uusien kauppapaviljonkien ympärillä on viihtyisiä terasseja, suihkulähteitä ja muistomerkkejä. Eteläpuolen tyhjälle tontille on rakennettu nykyaikainen kauppa- ja vapaa-ajankeskus. Vuonna 2009 otettiin käyttöön kolmas metroasema Spasskaja. Vilkkaiden liikenneväylien risteyksessä sijaitsevalla aukiolla voi yhä nähdä inhimillisen elämän koko kirjon ja aistia Dostojevskin Heinätorin ilmapiiriä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravočnik, s. 571. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1.
  2. a b c Vitjazeva V.A. & Kirikov, B.M.: Leningrad: Putevoditel, s. 155. Leningrad: Lenizdat, 1987.
  3. a b Biron, Vera: Peterburg Dostojevskogo, s. 34. Leningrad: Svetša, 1990.
  4. Vitjazeva V.A. & Kirikov, B.M.: Leningrad: Putevoditel, s. 284. Leningrad: Lenizdat, 1987.
  5. Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravočnik, s. 379. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1.
  6. a b Vitjazeva V.A. & Kirikov, B.M.: Leningrad: Putevoditel, s. 155–156. Leningrad: Lenizdat, 1987.
  7. Biron, Vera: Peterburg Dostojevskogo, s. 32. Leningrad: Svetša, 1990.
  8. a b Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravočnik, s. 572. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1.
  9. Biron, Vera: Peterburg Dostojevskogo, s. 31. Leningrad: Svetša, 1990.
  10. Biron, Vera: Peterburg Dostojevskogo, s. 33. Leningrad: Svetša, 1990.
  11. Dostojevski, F.M.: Rikos ja rangaistus (suom. J.A. Hollo), s. 63. Porvoo–Helsinki: Werner Söderström, 1954.
  12. Dostojevski, F.M.: Rikos ja rangaistus (suom. J.A. Hollo), s. 150–151. Porvoo–Helsinki: Werner Söderström, 1954.
  13. Dostojevski, F.M.: Rikos ja rangaistus (suom. J.A. Hollo), s. 152. Porvoo–Helsinki: Werner Söderström, 1954.
  14. a b c Entsiklopedija Sankt-Peterburga: Sennaja ploštšad encspb.ru. Viitattu 1.10.2009. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]