Haussmannin kaupunkiuudistus Pariisissa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Boulevard Haussmann
Napoleon III antaa paroni Haussmannille varmennettavaksi päätöksen alueliitoksesta, jonka mukaan 11 kuntaa (Auteuil, Passy, Batignolles, Montmartre, La Chapelle, La Villette, Belleville, Charonne, Bercy, Vaugirard ja Grenelle)[1] liitettiin Pariisiin vuonna 1860

Hausmannin kaupunkiuudistus oli Pariisissa vuosina 1852–1870 Napoleon III:n määräyksestä prefekti Georges Eugène Haussmannin johdolla suoritettu kaupungin laajakantoinen modernisointihanke, joka lyhyessä ajassa muutti perusteellisesti Pariisin kaupunkikuvan.

Muutokset koskivat kaupunkisuunnittelun kaikki aloja, ja niiden kohteeksi joutui sekä Pariisin vanha keskikaupunki että sen uudemmat laita-alueet. Pariisiin rakennettiin joukko uusia bulevardeja ja muita katuja, joiden tieltä purettiin suuri määrä vanhaa rakennuskantaa. Samalla annettiin uusien rakennusten julkisivuja koskevia määräyksiä ja rakennettiin myös joukko uusia julkisia rakennuksia. Kaupunkiin muodostettiin myös monia uusia aukioita ja viheralueita, ja Pariisiin rakennettiin lisäksi nykyaikainen vesijohto- ja viemäriverkosto. Hankkeeseen liittyi myös vuoden 1860 alueliitos, jossa Pariisiin liitettiin joukko naapurikuntia, ja niiden alueelle ryhdittiin rakentamaan laajoja asunto- ja teollisuusalueita.

Hanke sai monilta aikalaisiltaan osakseen ankaraan arvostelua suurten kustannusten vuoksi ja koska se pitkälti eriytti eri yhteiskuntaluokat eri asuinalueille. Kuitenkin uudistusta jatkettiin eräiltä keskeneräisiksi jääneiltä osiltaan vielä sen jälkeenkin, kun Napoleon III oli menettänyt valtansa ja Ranskan kolmas tasavalta perustettiin. Nykyisin Pariisin asemakaava on suurelta osaltaan Haussmannin aikaisten suunnitelmien mukainen. Myöhemminkin kaupunkisuunnittelussa on laajalti seurattu Haussmannin hankkeen periaatteita. Niistä luovuttiin joksikin ajaksi 1900-luvulla, mutta niihin on palattu, kun sodanjälkeinen suunnittelu sai vuorostaan osakseen arvostelua.

Pariisi ennen Haussmannin uudistuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Île de la Cité ja sen läheisyydessä olevat alueet ennen Haussmannin aikaista uudisrakentamista. Vagondyn kartta vuodelta 1771.
Île de la Cité Haussmannin uudelleen rakentamana. Punainen = uudet kadut, vaaleansininen = uudet aukiot, tummansininen = uudet rakennukset.

Pariisin keskusta oli vielä 1800-luvun puolivälissä pitkälti sen kaltainen kuin miksi se oli keskiajalla rakennettu. Kaupunkin väestön kasvu kuitenkin oli varsinkin 1700-luvulla ja 1800-luvulla suuresti kasvattanut sen keskeisten osien asukastiheyttä varsinkin alueella, joka jäi Kaarle V:n aikaisten, Ludvig XIII:n aikana osittain laajennettujen rajojen sisään. Kapeat kadut vaikeuttivat liikennettä. Autoja silloin ei tosin vielä ollut, mutta jatkuvasti kasvanut hevos­liikennekin saattoi ruuhkauttaa kadut pahanpäiväisesti. Vuonna 1851 Pariisissa oli 60 269 vaunua, ja kaikkien katujen yhteenlaskettu pituus oli noin 500 kilometriä.[2]), ja vanhoissa rakennuksissa asui yhä enemmän ihmisiä, minkä vuoksi asumisahtaus oli omiaan aiheuttamaan terveydellisiä haittoja. Ajan käsityksen mukaan katujen kapeus ja talojen korkeus yhdessä haittasivat ilmanvaihtoa, ja tauteja aiheuttavien miasmojen oletettiin tällaisissa oloissa leviävän erityisen heposti. Varakkaat luokat pyrkivät yhä suuremmassa määrin muuttamaan pois keskikaupungilta, ja he asettuivat varsinkin Pariisin läntisille ja pohjoisille laita-alueille. Täten keskikaupungista oli tullut yhä selvemmin köyhälistön aluetta ja samalla poliittisesti vaarallista, mikä olikin yhtenä syynä kaupungin perusteelliselle uudelleenrakentamiselle.

Varhaisemmat modernisointihankkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1608 kuningas Henrik IV:n määräyksestä rakennettiin uusi katu Rue Dauphine, joka johti Pont-Neufiltä Filip Augustin aikaiselle kaupunginmuurille saakka, Bucin portille, ja sitä kautta Saint-Germainin kylään. Vaikka toimenpide ei ollut luonteeltaan täysin julkinen ja vaikka uusi katu kulkikin puutarhojen kautta, Rue Dauphine oli kuitenkin Pariisin ensimmäinen suora ja moderni katu.

1600-luvulla Pariisin ympärille rakennettiin kuninkaiden määräyksestä useita puurivien reunustamia suoria teitä, joista useimmat alun perin sijaitsivat selvästi kaupungin ulkopuolella, mutta jotka kaupungin laajetessa ovat jääneet sen sisään puistokaduiksi. Ainoa keskikaupungille vanhojen korttelien läpi raivattu uusi katu oli vuonna 1689 rakennettu Rue du Roule, joka johti Pont-Neufiltä halleille.[3].

1700-luvulla viranomaiset aloivat pitää Pariisin keskustan kortteleiden raivaamista välttämättömänä. Seinen varteen rakennettiinkin 1780-luvulla joukko pitkiä rantakatuja, ja samalla purettiin siltojen päällä olleet talot sekä liikenteellisistä että terveydellisistä ja tilankäytöllistä syistä.[4][5] Ranskan vallankumouksen aikana vuonna 1794 "Taiteilijoiden komissio" julkaisi suunnitelman uusien katujen rakentamiseksi Pariisiin. Yhden niistä oli määrä johtaa Place de la Nationilta suoraan Louvren suurelle kolonnadille, jolloin se olisi ollut nykyisen Avenue Victorian suora jatke. Se ennakoi jo myöhempää suurta itä-länsi-suuntaista akselia, ja tarkoituksena oli myös korostaa julkisten monumenttien merkitystä.

Napoleon I määräsi, että kirkolta valtiolle siirtyneiden kiinteistöjen halki oli rakennettava loistelias katu Jardin des Tuileries'n reunaa pitkin. Vuonna 1807 aloitettiin tämän Rue de Rivolin ensimmäisten arkadien rakentaminen. Toisen tasavallan aikana sitä alettiin jatkaa Hôtel de Villelle saakka, mikä saatiin valmiiksi toisen keisarikunnan aikana. Tämä akseli, johon liittyi useita rakennuksia, oli liikenteen kannalta tehokkaampi kuin Taiteilijoiden komission ehdottama. Siinä käytettiin myös hyväksi vanhaa lain määräystä, jonka mukaan raunioituneiden talojen tilalle ei saanut rakentaa uusia, ellei uudisrakennusten julkisivuja siirretty viranomaisten määräämän linjan taakse. Tämä määräys kuitenkin teki mahdolliseksi leventää yleisiä kulkuväyliä vain hyvin hitaasti. Vuonna 1807 määrättiin Napoleonin määräyksestä vanhojen korttelien läpi puhkaistavaksi myös Rue d'Ulm, joka johti Sainte-Genevièven kirkon (nykyisen Panthéonin) luota Rue des Feuillantines'ille, Val-de-Grâcen sairaalan taakse. Kyseessä oli ensimmäinen katu, jonka avaamiseksi kiinteistöjä pakkolunastettiin.

1830-luvulla prefekti Rambuteau kiinnitti huomiota vanhojen ylikansoitettujen korttelien liikenteellisiin ja terveydellisiin ongelmiin ja julisti, että pariisilaisille oli annettava "vettä, ilmaa ja varjoa". Vuonna 1836 Pariisiin avatiin hänen mukaansa nimetty katu Rue des Francs-Bourgeois'n ja Rue Saint-Eustachen väliin. Lisäksi Pariisissa nousseet kansannousut olivat jatkuvana huolenaiheena silloiselle hallitukselle, joka itsekin oli saanut alkunsa heinäkuun vallankumouksesta vuonna 1830. Niinpä Rambuteau määräsi samaan aikaan myös Hotel de villeä laajennettavaksi, ja samalla sen eteen oli muodostettava entistä suurempi aukio. Hallituksen käytettävissä olleet keinot olivat kuitenkin vähissä, koska pakkolunastus edellytti voimassa olleiden lakien mukaan varsin painavia perusteita. Uusi 3. toukokuuta 1841 annettu laki väljensi pakkolunastuksen edellytyksiä, mutta laki oli edelleenkin omistajien puolella, jotka saattoivat asettaa erityisen lautakunnan puolustamaan heidän oikeuksiaan.

Toisen keisarikunnan alkuvaiheessa annettiin uusia säädöksiä, jotka yhdessä vuoden 1841 lain kanssa koskivat pakkolunastusta yleiseen tarpeeseen ja järjestelmällistä turvautumista lainanottoon. Nämä säädökset muodostivat laillisen perustan keisarin nimittämän uuden prefektin laajoille valtuuksille.

Louis-Napoléon Bonaparte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleon I:n veljenpoika Louis-Napoléon Bonaparte valittiin vuonna 1848 Ranskan presidentiksi. Vuonna 1851 hän teki sotilasvallankaappauksen, ja 2. joulukuuta 1852 hän julistautui Ranskan keisariksi nimellä Napoleon III.

Napoleon III halusi modernisoida Pariisin. Asuttuaan Lontoossa vuosina 1846–1848 hän oli nähnyt suuren pääkaupungin laajoine puistoineen ja vesijohtoverkkoineen, sekä teollisen vallankumouksen muuttaman maan. Hän omaksui Rambuteaun ajatukset. Yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneena hän halusi parantaa köyhälistön asuinolosuhteita. Vuonna 1860 ennen alueliitosta Pariisin asukastiheys oli noin 36 400 henkeä neliökilometrillä, mutta kymmenen vuotta aikaisemmin se oli hallien läheisyydessä ollut melkein 100 000 henkeä neliökilometriä kohti,[6], ja asumisolot olivat varsin epäterveelliset. Vaikka Napoleon III ei aina osannutkaan ennakoida ratkaisua uudistustöiden vuoksi asuntonsa menettäneiden perheiden ongelmiin heidän joutuessaan muuttamaan kaupungin laitaosiin, hän kuitenkin pani alulle Pariisin 86 ensimmäisen sosiaalisen asuntotalon rakentamisen Cité Rochechouartiin vuonna 1851.[7][8] Niiden rakentamisen joutui rahoittamaan kaupan ja teollisuuden haarakonttori siltä osin kuin Pariisin kaupungin varat eivät riittäneet.[9] Samojen periaatteiden mukaan, Charles Fourier'n falansterien ja Étienne Cabet'n Icarien innoittamana[10] hän itse laati 41 asuintalon piirustukset, jotka oli rakennettava työläisiä varten Avenue Daumesnilin varrelle ja jotka olivat näytteillä Pariisin vuoden 1867 maailmannäyttelyssä.[11][12] Kysymys oli kuitenkin ennen kaikkea julkisvallan yrityksestä pitää hallinnassaan pääkaupunkia, jossa kansannousut olivat vuodesta 1789 lähtien kukistaneet useita hallituksia. Osa kiinteistönomistajistakin, jotka olivat huolissaan omistustensa ja asuntojensa arvosta, vaati leveitä ja suoria katuja, jotta sotajoukot oli helpompi siirtää paikata toiseen.

Le Marais oli yksi harvoista keskustan kaupunginosista, joita Haussmannin rakennustyuöt eivät juuri lainkaan muuttaneet. Kuvassa Hôtel de Sens.

Voidakseen toteuttaa suunnitelmansa uuden keisarin oli saatava luja valta-asema, jotta hankkeen vastustajat eivät onnistuisi sitä torjumaan. Näin lujaa asemaa ei kenelläkään hänen edeltäjistään ollut.

Napoleon III:n oli löydettävä kykenevä henkilö johtamaan suurimittaisia töitä. Tämän tehtävän sai osakseen Georges Eugène Haussmann, ankara ja määrätietoinen toiminnan mies, jonka keisari nimitti Seinen departementin prefektiksi kesäkuussa 1853 antaen tälle tehtäväksi "tuulettaa, yhtenäistää ja kaunistaa kaupunki".[13] Keisari ja Haussmann toimivat tehokkaasti yhdessä. Keisari tuki prefektiä vastustajiaan vastaan vuoteen 1870 saakka. Haussmann taas osoittautui kaikissa tapauksissa uskolliseksi, mutta ajoi läpi myös omia ehdotuksiaan, jollainen oli esimerkiksi Boulevard Saint-Germainin rakentaminen.

Näin laaja hanke edellytti monien henkilöiden myötävaikutusta. Sisäasiainministeri Victor de Persigny, joka esitteli Haussmannin Napoleonille, huolehti asian rahoittamisesta yhdessä Pereiren veljesten kanssa. Jean-Charles Alphand huolehti puistoista ja istutuksista yhdessä Jean-Pierre Barillet-Deschampsin kanssa. Haussmann korosti arkkitehti Deschampsin johtaman kaupunkisuunnitteluviraston keskeistä osuutta; tässä suhteessa Haussmannin mukaan "geometrialla ja graafisella suunnittelulla oli tärkeämpi osuus kuin varsinaisella arkkitehtuurilla."[14] Töihin osallistui joukko muitakin arkkitehteja: Victor Baltard suunnitteli Hallit, Théodore Ballu La Trinité -kirkon, Gabriel Davioud teatterit ja Place du Châtelet'n ja Jacques Hittorff Gare du Nordin ja Place de l’Étoilen.

Julkisvallan ja yksityisen aloitteellisuuden yhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Place Saint-Georges

Napoleon III, insinöörit kuten Michel Chevalier ja yrittäjät kuten Pereiren veljekset olivat saaneet vaikutteita saint-simonismista, ja niinpä he uskoivat, että taloudellinen vapaus voisi muuttaa yhteiskunnan ja poistaa köyhyyden. Voimakas ja autoritaarinen hallitus voisi rohkaista kapitalisteja käynnistämään suuria töitä, jotka hyödyttäisivät koko yhteiskuntaa ja varsinkin kaikkein köyhimpiä. Talousjärjestelmän perustana oli pankkilaitos, joka kehittyi huomattavasti. Näille periaatteille löytyi ihanteellinen sovellusalue Pariisin uudistushankkeissa. Haussmannin rakennustyöt käynnistettiin siis valtion toimesta ja valtion asettamissa puitteissa, mutta niitä toteuttivat yksityiset yrittäjät lainarahoituksella.

Haussmannin järjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisessä vaiheessa valtio pakkolunasti omistajiltaan ne alueet, joissa uudistustöitä oli määrä tehdä. Sen jälkeen rakennukset purettiin ja rakennettiin uusia valtakatuja, joiden alla oli vesi- ja kaasujohdot sekä viemärit. Päinvastoin kuin Rambuteau, Haussmann otti suuria lainoja saadakseen toimiinsa varoja, 50–80 miljoonaa frangia vuodessa. Vuodesta 1868 lähtien Pariisin töiden kassa oli erioikeuksia nauttiva rahoituksen lähde. Valtio maksoi lainojen lyhennykset varoilla, jotka se sai jälleenmyymällä tontteja ostajille, joiden oli sitouduttava rakentamaan uusia kerrostaloja noudattamalla tarkkoja ohjeita. Tämä järjestelmä teki mahdolliseksi käyttää töihin joka vuosi rahamäärä, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin kaupungin budjetti.

Järjestelmä kuitenkin rapautui vähitellen. Kassalta saaduista suurista lainoista valtiolle vuoteen 1870 mennessä oli velkaa 1,5 miljadria frangia, mikä osaltaan sai hankkeen huonoon valoon. Jules Ferry arvosteli varojen tuhlailevaa käyttöä vuonna 1867 julkaisemassaan pamfletissa Les comptes fantastiques d'Haussmann ("Haussmannin fantastiset summat").[15]

Säädetyt lait ja asetukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1858 avattu Boulevard de Sébastopol oli yksi Pariisin keskustan vanhojen kortteleiden läpi puhkaistuista uusista bulevardeista
Pariisin arrondessimentit ennen vuotta 1860 ja Pariisiin tällöin liitetyt alueet.
Tärkeimmät toisen keisarikunnan aikana ja kolmannen tasavallan alkuaikoina rakennetut tai uusitut väylät.
Pariisin keskustaan vuosina 1850–1870 rakennetut uudet kadut

Haussmann käytti hyväkseen varta vasten säädettyjä lakeja ja asetuksia toteuttaakseen rakennushankkeensa ja varmistaakseen uusien liikenneväylien yhtenäisen laadun.

Jo 26. maaliskuuta 1852, runsaan vuoden ennen kuin Haussmann nimitettiin virkaansa, annettiin Pariisin katuja koskenut asetus, johon sisältyivät hankkeen tärkeimmät oikeudelliset työvälineet:

  • Oleellinen määräys: viranomaiset yksin päättivät pakkolunastettavien aluiden rajoista. Näin tuli mahdolliseksi lunastaa vanhoista kaupunkikortteleista kokonaisia kiinteistöjä, joiden nekin osat, jotka eivät jääneet uusien väylien alle, jäivät kaupungin omistukseen, ja niiden arvo saattoi nousta suurestikin. Tästä arvonnoususta ei kuitenkaan maksettu korvauksia kiinteistöjen entisille omistajille. Ennen kaikkea juuri näiden säännösten nojalla Haussmann saattoi toteuttaa monet hankkeensa suurin kustannuksin, mutta hyvin tehokkaasti.[16]. Juuri tämä teki mahdolliseksi purkaa suuresta osasta Île de la Citén saarta koko vanha rakennuskanta samoin kuin Châtelet'n ja Hôtel de villen välissä sijainnut, hyvin tiheään asuttu Arcisin kortteli kokonaisuudessaan. Vuonna 1860 valtioneuvosto kuitenkin rajoitti viranomaisten valtuuksia ja teki pakkolunastukset näin entistä vaikeammiksi.
  • Kiinteistönomistajille säädettiin velvollisuus puhdistaa rakennusten julkisivut kymmenen vuoden välein.
  • Annettiin säännöksiä Pariisin katujen tasoituksesta, rakennusten sijoittelusta tonteille ja niiden liittämisestä viemäriverkkoon.

Vahvistetut asemakaavat ja rakennusjärjestys sisälsivät myös määräyksiä rakennusten koosta ja julkisivujen esteettisestä laadusta:

  • Vuonna 1859 annetun säädöksen mukaan rakennusten räystäskorkeus sai olla enintään 20 metriä sellaisten katujen varrella, joiden leveys on vähintään 20 metriä, kun taas kapeampien katujen varsilla räystäskorkeus sai olla enintään 17,55 metriä. Kattojen kaltevuuskulman oli kaikkialla oltava 45 astetta.
  • Talojen rakentaminen uusien katujen varsille edellytti, että niiden julkisivujen oli noudatettava tiettyjä ehtoja. Toisiinsa kiinni rakennetuissa taloissa oli oltava sama kerroskorkeus ja samat julkisivujen päälinjat. Uusien bulevardien varsilla rakennusten julkisivut oli rakennettava suurista kivistä.

Erityiseen lautakuntaan kuuluneilla, rakennustarkastajina toimineilla arkkitehdeilla olikin hankkeen toteuttamisessa keskeinen osuus.

Hankkeen eteneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimenpiteiden eteneminen kuvastaa keisarikunnan kehitystä: se oli autoritaarinen vuoteen 1859 ja vapaamielisempi vuodesta 1860 lähtien. Vuosien 1852 ja 1870 välillä Pariisista purettiin 20 000 taloa ja rakennettiin 40 000 uutta. Joitakin tällöin aloitettuja rakennushankkeita jatkettiin vielä kolmannen tasavallan aikana Napoleon III:n ja Haussmannin jouduttua väistymään. Pariisiin liitettiin vuonna 1860 sen esikaupungit puolustusmuureille saakka, jotka Adolphe Thiers oli rakennuttanut vuonna 1844 ja jotka vuoden 1919 jälkeen purettiin. Pariisi oli ennestään ollut jaettuna 12 arrondissementtiin, mutta alueliitoksen jälkeen niitä oli 20.

Pariisin vanhimpien osien uudelleenjärjestelyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin keskipisteenä oli vanhastaan Seinen saari Île de la Cité, jonne kaupunki oli alun perin syntynytkin. Haussmannin aikana saaren lähes koko vanha rakennuskanta purettiin, ja sinne rakennettiin muun muassa suuri oikeuspalatsi, Palais de Justice de Paris. Saaren keskiaikaisista rakennuksista ei ole jäljellä juuri muuta kuin kirkot Notre-Dame ja Sainte-Chapelle. Näistä Notre-Dame sai kaupunkikuvassa entistäkin korostuneemman aseman, kun sen edessä olevaa aukiota laajennettiin tuntuvasti, kun taas Sainte-Chapelle jäi piiloon oikeuspalatsin sisäpihalle, josta se ei enää näy ohi kulkeville kaduille. Myös saarelle johtavat sillat rakennettiin uudestaan.

Viereinen Île Saint-Louis sitä vastoin oli jo 1600-luvulla rakennettu yhtenäisen suunnitelman mukaisesti. Siellä Haussmannin rakennus­hankkeet eivät aiheuttaneet juuri muita muutoksia kuin että saaren itäkärjen kautta rakennettiin uusi kahden sillan yhdistelmä, Pont de Sully, jota myöten uusi puistokatu Boulevard Henri IV ylittää Seinen.

Samaan aikaan kun Île de la Cité rakennettiin uudestaan, Victor Baltard ja Félix-Emmanuel Callet jatkoivat jo Rambuteaun alkuun­panemaa Pariisin hallien uudelleen­rakentamista. Vuonna 1854 rakennettiin Châtelet'ltä halleille johtava Rue des Halles.

Leveiden katujen verkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Rambuteau oli puhkaissut kaupungin keskustan läpi uuden valtakadun, se oli 13 metrin levyisenä hämmästyttänyt pariisilaisia. Haussmannin aikana tämä Rue Rambuteau jäi sivukaduksi, sillä monien uusien katujen leveys oli 20 tai jopa 30 metriä. Avenue Foch oli molemmilla puolilla olevat, viher­kaistojen erottamat rinnakkais­kadut mukaan luettuna peräti 100 metrin levyinen.

Uuden leveiden katujen verkon toteutus aloitettiin Boulevard Diderot'sta, jonka paikalla oli ennestään ollut kapeampi Rue Mazas. Haussmannin aikana ja sen jälkeen rakennetut väylät muodostavat edelleen Pariisin katuverkon rungon.

Toisensa leikkaavat pääkadut: Boulevard de Sébastopol ja Rue de Rivoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rue de Rivolin rakennustöitä suoritettiin myös öisin sähkövalossa. L'Illustration vuodelta 1854.

Vuosiin 1854–1858 ajoittui Napoleon III:n hallitsijakauden autoritaarisin vaihe, jota Haussmann käytti hyväkseen muuttaakseen Pariisin keskustan yhden vuosikymmenen aikana raivaamalla sen läpi kaksi toisensa leikkaavaa katulinjausta.

Avenue de l’Opéra Pissarron maalauksessa nykyisen Hôtel du Louvren luota katsottuna.

Pohjois-eteläsuuntaisen akselin muodostivat Boulevard de Sébastopol ja sen jatke Boulevard Saint-Michel. Niiden tieltä hävisi suuri joukko kapeita kujia, joista monet olivat olleet umpikujia. Châtelet'n luona se leikkasi Rue de Rivolin, jonka länsiosa Jardin des Tuileriesin reunalla oli rakennettu jo Napoleon I:n aikana, mutta jota toisen keisarikunnan aikana jatkettiin Rue Saint-Antoinelle saakka.

Seinen eteläpuolella eli vasemmalla rannalla (ransk. Rive gauche) muutostyöt aloitettiin vuonna 1854. Rue des Écoles -katua jatkettiin Rue des Fossés-Saint-Bernardille saakka, mitä oli suunniteltu jo ennen kuin Haussmann nimitettiin virkaansa. Täten Latinalaiskortteli ja monet siellä toimineet oppilaitokset tulivat parempien kulkuyhteyksien päähän muusta kaupungista.

Keskenään risteävien väylien verkkoa täydennettiin kaduilla, jotka johtivat kaupungin keskeisimmistä osista suurille bulevardeille. Sellaisia olivat oikealla rannalla Avenue de l'Opéra ja vasemmalla rannalla Rue de Rennes. Avenue de l'Opéran rakennustyöt kuitenkin päästiin aloittamaan suurimmalta osaltaan vasta vuonna 1876, ja se valmistui vasta vuonna 1879. Rue de Rennesiä taas oli määrä jatkaa Seinelle saakka, mutta tätä jatketta ei ole koskaan myöhemminkään toteutettu.

Bulevardikehän täydentäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin keskustaa pohjoispuolitse kiertävät suuret bulevardit ovat peräisin Ludvig XIV:n ajalta. Haussmann levensi kuitenkin myös niitä ja rakensi tai suunnitteli niihin liittyviä uusiakin väyliä kuten Bulevard Richard-Lenoirin.

Läntisissä kaupunginosissa muutokset olivat suurempia. Place de l’Étoilelta lähtee eri suuntiin 12 leveää puistokatua, joista monet rakennettiin vasta toisen keisarikunnan aikana. Näistä puutarhojen reunustama Avenue Foch on puutarhat ja niiden takaiset rinnakkaiskadut mukaan luettuna poikkeuksellisen leveä: 120 metriä. Vastakkaiseen suuntaan Place de l'Étoilelta lähtee Avenue de Friedland. Se on osa akselia, joka Boulevard Haussmannin valmistuttua yhdistää Place de l'Étoilen oopperan seutuun ja samalla suuriin bulevardeihin.

Pariisin itäosiin rakennettiin muun muassa Boulevard Voltaire, joka johtaa Place de la Républiqueltä Place de la Nationille. Place de la Nationille johtaa myös Avenue Daumesnil, joka kulkee Gare de Lyonin lähellä olevien kaupunginosien halki ja on samalla osa keskustasta Bois de Vincennesiin johtavaa kulkureittiä.

Kaikkiaan Pariisiin rakennettiin uusia katuja noin 165 kilometriä.[17]

Pariisin reuna-alueiden uudelleenjärjestelyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avenue des Gobelins ja näkymä kohti Panthéonia

Virkakautensa viimeisinä vuosina Haussmann aloitti uudistustyöt niissä arrondissementeissa, jotka perustettiin Pariisiin vuonna 1860 liitettyjen kuntien alueelle. Esimerkiksi 19., 20. ja 12. arrondissementtien läpi rakennettiin pitkä mutkitteleva väylä, jonka muodostivat Rue de Puebla (nykyinen Avenue Simon-Bolivar), Rue des Pyrénees ja Avenue du Général-Michel-Bizot.

Tullivalvontaa varten Pariisin silloiselle rajalle oli 1780-luvulla rakennettu uusi kaupunginmuuri, Mur des Fermiers généraux. Kun tulliraja vuoden 1860 alueliitoksen yhteydessä siirrettiin kaupungin uudelle rajalle, tämä muuri purettiin tarpeettomana, ja sen paikalle rakennettiin keskikaupunkia kiertävä ulompien bulevardien kehä. Lisäksi rakennettiin useita leveitä katuja, jotka johtivat Ludvig XIV:n aikaisilta suurilta bulevardeilta näille uudemmille bulevardeille. Kun Boulevard Haussmann ja Rue La Fayetten suora osuus, jotka vain osittain ehdittiin rakentaa ennen vuotta 1870, lopulta valmistuivat, ne muodostivat suoremmat kulkuväylät kaupungin laitaosista Chaussée d'Antinin ja Faubourg Montmartren kaupunginosiin.

Seinen toisella puolella "etelän bulevardit", jotka kulkivat Place d'Italien, Place Denfert-Rocheraun ja Montparnassen kautta, olivat liian kaukana keskustasta. Tämän vuoksi heräsi ajatus rakentaa lähemmäksi jokea toinen itä-länsisuuntainen pääkatu. Napoleon III suunnitteli sellaiseksi Rue des Écolesin, joka rakennettiinkin hänen suunnitelmiensa mukaisesti, mutta Haussmannin omasta ehdotuksesta rakennettiin Boulevard Saint-Germain, joka kummassakin päässään johtaa Seinen rannalle ja joka täydensi joen pohjoispuolen suuret bulevardit täydeksi kehäksi.

Muita uusia väyliä olivat Boulevard Malesherbes sekä Gare du Nordille johtavat Boulevard Barbès ja Boulevard Ornamo, jotka muodostivat suoria kulkureittejä Pariisin eräiltä laita-alueilta keskikaupungille.

Risteysaukiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurten bulevardien yhdistäminen toisiinsa edellytti aukioiden luomista. Gabriel Davioudin suunnittelema Châtelet muodostui keskeiseksi aukioksi, jossa kaupungin läpi johtava pohjois–eteläsuuntainen ja itä–länsisuuntainen akseli leikkasivat toisensa. Haussmannin johdolla myös uudistettiin useita Pariisissa jo ennestään olleita aukioita, joita olivat esimerkiksi Place de l’Étoile (nykyinen Place Charles-de-Gaulle), Place du Château-d-Eau (nykyinen Place de la République) ja Place de l'Hôtel-de-Ville. Kokonaan uusia aukioita olivat muun muassa Place Malesherbes, Place de l'Alma, Place de Courcelles (nykyine Place du Maréchal-Juin), Place de Puebla (nykyinen Place Gambetta, Place du Prince-Eugène (nykyinen Place Léon-Blum) ja Place de l'Opéra.

Rautatieasemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haussmann rakennutti vuonna 1855 Gare de Lyonin, jonka suunnitteli François-Alexis Cendrier, ja vuonna 1865 Gare du Nordin, jonka suunnitteli Jacques Hittorff.

Alustavasti suunniteltiin rautatieasemien yhdistämistä toisiinsa kaupungin läpi kulkevilla radoilla, mutta niiden sijasta tyydyttiin parantamaan niiden välisiä yhteyksiä rakentamalla tärkeitä ja leveitä katuja. Niinpä Gare de Lyonilta pääsee Boulevard Richard-Lenoiria ja Boulevard de Magentaa pitkin Gare de l'Estille. Samoin Rue la Fayette johtaa Gare de l'Estin ja Gare du Nordin läheisyydestä Boulevard Haussmannille lähelle Gare Saint-Lazarea. Seinen eteläpuolella Rue de Rennes johtaa silloiselle Gare Montparnasselle, joka sijaitsi nykyisen Tour Montparnassen vierellä.

Monumentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin 13. arrondissementin määrin virastotalo
Église Saint-Augustin

Napoleon III ja Haussmann korostivat loisteliaiden rakennusten merkitystä, ja sellaisia Pariisiin rakennettiinkin heidän aikanaan useita. Charles Garnier suunnitteli oopperatalon (Palais Garnier) eklektiseen tyyliin, ja Gabriel Davioud suunnitteli Place du Châtelet'n reunalle symmetrisesti kaksi teatteritaloa. Île de la Citélle rakennettiin Hôtel-Dieu, suuri kasarmirakennus (nykyinen poliisitalo) ja suuri oikeustalo. Jokaiseen Pariisin arrondissementtiin rakennettiin komea määrin virastotalo.

Monumentaalisten rakennusten haluttiin sijoittuvan kaupunkikuvassa mahdollisimman näkyvälle paikalle. Niinpä Avenue de l'Opéra johtaa suoraan Garnierin suunnitteleman oopperatalon eteen. Garnierin mielestä tämä puistokatu oli kuitenkin liian kapea, ja hän joutui muuttamaan oopperatalon julkisivun korkeammaksi kuin alun perin oli tarkoitus, jotta ympärillä olevat rakennukset eivät jättäisi sitä varjoonsa. Myös joidenkin vanhojen monumentaalisten rakennusten, esimerkiksi Notre-Damen läheisyydestä purettiin taloja, jotta niiden eteen voitiin muodostaa suuri aukio.

Pariisiin rakennettiin myös uusia kirkkoja. Niitä olivat Saint-Eugènen kirkko (nykyisin Saint-Eugène-Sainte-Cécilen kirkko), Sainte-Trinité, Saint-Ambroisen kirkko ja Saint-Augustinin kirkko.[18] Viimeksi mainitun erikoisuutena on erityisen korkea holvi ilman lisätukirakennelmia, minkä metallinen kehysrakennelma teki mahdolliseksi, sekä näkyvä sijainti bulevardien risteyksessä.

Modernit julkiset laitokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisi haluttiin uudistaa kaikin puolin. Asuntojen saattaminen terveellisemmiksi edellytti parempaa ilmanvaihtoa, mutta samalla uudistettiin myös kaupungin vesi- ja jätehuolto.

Napoleon III:n nimikirjain, iso N Pont Saint-Michelissä

Vuonna 1852 juomavesi saatiin etupäässä Ourcq-joessa. Höyrykoneet pumppasivat vettä myös Seinestä, mutta sen puhtaus ei ollut kehuttava. Haussmann antoi insinööri Eugène Belgrandille tehtäväksi toteuttaa pääkaupunkiin uusi vesijohtoverkko, mikä johti siihen, että vuosina 1865–1900 rakennettiin kaikkiaan 600 kilometriä uusia vesijohtoja. Ensimmäinen, Dhuisin akvedukti, toi kaupunkiin vettä läheltä Château-Thierryä. Nämä akveduktit kuljettivat vettä kaupungin alueelle rakennettuihin säiliöihin. Pääkaupungin rajojen sisälle Parc Montsouris'n viereen Belgrand rakennutti aikanaan maailman suurimman vesisäiliön, Réservoir de Montsouris'n, johon johdettiin Vanne-joen vettä.

Varsinaisen vesijohtoverkon ohella kaupungissa pysyi edelleen käytössä myös vanhempi verkko, johon vesi saatiin Ourcqista ja Seinestä. Sen vesi ei ollut juomakelpoista, mutta sitä käytettiin yleisten paikkojen puhtaanapitoon ja viheralueiden kasteluun.

Samaan aikaan uudistettiin myös kaupungin viemäriverkko. Vuonna 1852 säädetyn lain mukaan rakennus oli yhdistettävä viemäriverkkoon, jos sen ohi kulkevan kadun alla oli viemäri. Niiden katujen alle, missä sellaista ei ennestään ollut, rakennettiin uusia viemäreitä Belgrandin johdolla vuosina 1854–1870 kaikkiaan 340 kilometriä. Verkko koostui kokonaisuudessaan sekaviemäreistä, eli sadevedet johdettiin samoihin viemäreihin kuin jätevedetkin. Viemärivesiä ei enää päästetty Seineen Pariisin alueella vaan vasta pitkän matkan päässä sieltä alavirtaan, Asnièresissä. Tämän vuoksi Pont de l'Alman yhteyteen oli rakennettava lappo, jonka kautta myös Seinen eteläpuolen jätevedet ohjattiin joen pohjoispuolella olevaan kokoojaviemäriin.

Vesijohto- ja viemäriverkkoja on myöhemmin laajennettu ja täydennetty, mutta niiden runko on yhä peräisin toisen keisarikunnan ajalta.

Napoleon III uudisti myös kaasun jakelun Pariisissa. Vuonna 1850 hän myönsi toimiluvan yhdelle yhtiölle, Compagnie parizienne du gaz[19] ja asetti sen hintasäännöstelyn alaiseksi. Valokaasu, jota saadaan sivutuotteena kuivatislattaessa kivihiiltä koksiksi, oli Pariisissa tullut käyttöön jo heinäkuun monarkian aikana, mutta Napoleon III:n aikana sen kulutus kasvoi huomattavasti. Teollisuusmies ja kemisti Anselme Payen kirjoitti:

»Itse asiassa, vaikka Pariisin väkiluku neljäntoista vuoden kuluessa 1848–1862 ei kaupunkiin liitetyt alueet mukaan luettunakaan kasvanut kuin noin puolella, kaasun kulutus viisinkertaistui. Tällaisen kehityksen vuoksi on aika ajatella seurauksia, sillä voidaan ennustaa, että jo läheisessä tulevaisuudessa Pariisissa ei ole enää yhtäkään arrondissementtia, joka olisi täysin suojassa näiden tehtaiden päästöiltä.[19]»

Samoihin aikoihin Haussmann antoi Davioudille tehtäväksi suunnitella Pariisin jalkakäytävillä ja puistoissa yhä laajalti näkyvissä olevan kaluston.

Viheralueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisissa oli ennestään niukasti viheralueita, sillä kaupunki oli toistuvasti ympäröity muureilla. Aikojen kuluessa oli tosin useita kertoja rakennettu uusi muuri entistä ulommaksi, mutta uudetkin muurit olivat aina lopulta kuristaneet kaupunkiasutuksen sisäänsä.

Pitäen esikuvanaan Lontoon laajoja puistoja Napoleon III antoi insinööri Jean-Charles Alphandille, joka myöhemin toimi tasavallan yleisten töiden johtajana, tehtäväksi luoda useita puistoja ja metsiä. Bois de Boulogne ja Bois de Vincennes ovat kaupungin rajoilla lännessä ja idässä. Thiersin puolustusmuurin sisäpuolella Parc des Buttes-Chaumont ja Parc Montsouris perustettiin virkistyspaikoiksi niiden kaupunginosien asukkaille, jotka sijaitsivat liian kaukana muurien ulkopuolisista suurista metsistä. Myös Parc Monceau, joka vanhastaan oli Orléans-suvun omaisuutta, muutettiin yleiseksi puistoksi. Jokaiseen Pariisin kaupunginosaan (quartier), joita oli 80, muodostettiin lisäksi pieni puistikko. Tarkoitus oli, että jokaisella Pariisin asukkaalla olisi lähimpään puistikkoon enintään kymmenen minuutin kävelymatka.[20] Lisäksi Pariisin uusien puistokatujen varsille istutettiin arviolta 80 000 puuta.[20]

Arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat taiteilijat ja myös arkkitehdit kuten Charles Garnier valittivat tämän monumentaalisen arkkitehtuurin olevan tuskastuttavan yksitoikkoista. Poliitikot ja kirjailijat, esimerkiksi Émile Zola teoksessaan La Curée, epäilivät hankkeen taustalla olevan keinottelua ja korruptiota, ja jotkut väittivät virheellisesti Haussmannin itse pyrkivän sillä rikastumaan. Suuri osa esitetyistä arvosteluista kohdistui kuitenkin hankkeen perimmäisiin vaikuttimiin, ja ne johtivatkin lopulta prefekti Haussmannin syrjäyttämiseen.

Haussmannia ovat hänen arvostelijansa nimittäneet "Pariisin vatsanhalkojaksi".[17] Häntä on arvosteltu kaupungin historiallisen rakennuskannan ja kaupunkikuvan suurimittaisesta ja suurelta osin tarpeettomasta hävittämisestä. Kaupungista ei purettu vain slummeja vaan myös monia historiallisesti ja arkkitehtonisesti arvokkaita rakennuksia, jopa kirkkoja ja palatseja.[17] Yleensä arvostelijat ovat kyllä myöntäneet, että väkiluvun kasvaessa Pariisi tarvitsi nykyaikaisia liikenneväyliä, mutta ne olisi voitu toteuttaa paljon hienovaraisemmin, vanhaa rakennuskantaa säästäen.[17]

Katujen leventäminen autoritaarisen hallituksen aseena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoléon III

Napoleon III:n aikalaiset syyttivät häntä siitä, että hän pyrki sosiaalisten ja terveydellisten syiden varjolla toteuttamaan hankkeen, joka todellisuudessa oli ennen kaikkea hänen alamaistensa kurissa pitämistä tarkoittava poliisioperaatio: leveiden katujen tarkoituksena olisi ollut ennen kaikkea helpottaa sotajoukkojen siirtämistä paikasta toiseen, ja suorat kadut mahdollistivat mellakoivan ja barrikadeille kokoontuneiden kansanjoukkojen ampumisen tykillä pitkänkin matkan päästä.

Töiden laajuus ja moninaisuus osoitti kuitenkin, että tämä ei voinut olla ainakaan Napoleonin ainoa tarkoitusperä. Bulevardien rakentaminen oli tosin hankkeen näkyvin osa, mutta siihen kuuluivat myös nykyaikaiset maanalaiset kunnallistekniset verkot, tehokas urbaani kalusto ja arkkitehtuurin yhtenäistäminen uusien katujen varsilla. On kuitenkin totta, että Napoleon pyrki ylläpitämään tiukkaa järjestystä. Esitellessään hanketta Pariisin kaupunginvaltuustolle Haussmann selittikin epäröimättä, että uusien väylien raivaaminen helpotti järjestyksen ylläpitämistä. Hankkeella siis oli sotilaallisia, mutta myös muita tavoitteita. Selvimmin sotilaalliset syyt lienevät vaikuttaneet Boulevard Voltairen, Rue Mongen, Rue Gay-Lussacin ja Rue Claude-Bernardin rakentamiseen, nämä kun yhdistivät eri puolilla kaupunkia sijainneet kasarmit toisiinsa.[21].

Poliisitoimi ei kuulunut Haussmannin alaisuuteen. Päinvastoin hän sai tehtäväkseen vähentää poliisiprefektin merkitystä Pariisin prefektin hyväksi, jonka alaan kuuluivat katujen epäterveellisyyteen, valaistukseen ja puhtaanapitoon liittyvät ongelmat.[22].

Yhteiskunnallisen tasapainon järkkyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avenue de l'Opéran alle jääneiden rakennusten purkutyöt

Vaikka Napoleon III:lla oli hänen päättäessään Pariisin uudistamisesta olleet mielessään myös sosiaaliset tarkoitusperät, monet aikalaiset havaitsivat Haussmannin toimenpiteillä olevan tarkoitetusta poikkeavia vaikutuksia väestön kehitykseen ja sosiaalisiin oloihin.

Louis Lazare, joka prefekti Rambuteaun toimeksiannosta oli laatinut huomattavan Pariisin katuja käsittelevän hakuteoksen, arvioi teoksessaan Revue municipale vuonna 1881, että Haussmannin uudistustöiden vuoksi Pariisin väkiluku oli kasvanut suhteettoman nopeasti, kun kaupunkiin oli työn perässä muuttanut suuri joukko köyhää väestöä.[23] Haussmann itsekin ajoittain lykkäsi hankkeensa eräiltä osiin tuonnemmaksi, jotta Pariisiin ei virtaisi liian suurta määrää työläisiä.

Toisaalta arvostelijat huomauttivat jo 1850-luvulla siitä, miten uudistukset vaikuttivat eri yhteiskuntaluokkien sijoittumiseen Pariisin sisällä. Hieman yleistäen voidaan sanoa, että ennen Haussmannin aikaa jokainen talo sisälsi läpileikkauksen Pariisin eri yhteiskuntaluokista: toisessa kerroksessa asui tyypillisesti porvareita, kolmannessa ja neljännessä virkamiehiä ja toimihenkilöitä, viidennessä pikkuvirkamiehiä sekä ullakolla palvelusväkeä, opiskelijoita ja köyhiä. Kaikki yhteiskuntaluokat olivat näin läsnä samassa talossa. Tässä suhteessa oli tietysti eroja eri kaupunginosien välillä, mutta tämä eri väestöryhmien naapuruus hävisi pitkälti Haussmannin uudistusten seurauksena. Sen sijaan eri väestöryhmät keskittyivät entistä selvemmin kokonaan eri puolille Pariisia:

  • Keskikaupungin uudistustyöt nostivat asuntojen vuokria alueella ja pakottivat siten köyhät perheet muuttamaan kaupungin reuna-alueille. Eräiden arrondissementtien asukasluku kehittyikin seuraavasti:[21]
Arrondissementti 1861 1866 1872
1. 89 519 81 665 74 286
6. 95 931 99 115 90 288
17. 75 288 93 193 101 804
20. 70 060 87 844 92 712
  • Eräät kaupunki­suunnittelu­ratkaisut johtivat osaltaan siihen, että Pariisi jakautui yhä selvemmin rikkaiden asuttamaan länsiosaan ja köyhien asuttamaan itäosaan.[17] Itäisiin kaupungin­osiin ei rakennettu mitään Place de l’Étoilelta lähteviin Pariisin 16. ja 17. arrondissementtien leveisiin puistokatuihin verrattavaa. Köyhät keskittyivät täten niihin kaupungin­osiin, jotka olivat jääneet paitsi uudistuksista.

Toisaalta Haussmann perusti kaupungin itäpuolelle laajan yleisen viher­alueen, Bois de Vincennesin, josta oli määrä tulla itäisten työläis­kaupunkien asukkaille vastaava virkistys­alue kuin oli Bois de Boulogne kaupungin länsilaidalla. Kuitenkaan Haussmannin "puhdistamiin", aiemmin epäterveellisinä pidettyihin kaupunginosiin ei juuri muuttanut porvareita.

Haussmannin ajoista lähtien ja vielä nykyisinkin Pariisi ja sen lähimmät esikaupungit jakautuvat täten varsin selvästi kahteen vyöhykkeeseen: yleisesti ottaen keskustassa ja lännessä ovat toimistot ja porvarilliset kaupunginosat, idässä ja äärialueilla köyhempien asuntoalueet ja teolliset toiminnot.

Taloudellinen kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1860-luvun lopulla hankkeen rahoitus ajautui kriisiin. Vuoden 1860 kuntaliitos tuli kalliiksi: Pariisin liitetyillä alueilla suoritettavat rakennustyöt olivat tärkeämpiä kuin keskikaupungilla tehdyt, joita niitäkin oli jo jouduttu lykkäämään. Hankkeelle alun perin myönnetyt määrärahat osoittautuivat riittämättömiksi. Lisäksi hallitus kehittyi entistä jonkin verran vapaamielisemmäksi eikä ollut enää yhtä halukas pakkolunastuksiin, ja Ranskan valtioneuvosto ja kassaatio-oikeus alkoivat puolustaa omistajien oikeuksia.

Toisaalta pariisilaiset olivat kyllästyneet ainaisiin rakennustöihin, jotka halvaanuttivat kaupungin melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pariisin uloimpiin arrondissementtiin rakennetuilla bulevardeilla ei myöskään voitu selittää olevan läheskään yhtä selvää käytännöllistä merkitystä kuin esimerkiksi Boulevard de Sébastopolilla tai Boulevard Saint-Germainilla.

Jules Ferry tuli tunnetuksi lehdissä julkaisemastaan artikkelisarjasta Les Comptes fantastiques d'Haussmann ("Haussmannin mielikuvitukselliset rahasummat"). Hän kiinnitti huomiota hankkeen liioiteltuun kunnianhimoisuuteen ja epävarmaan rahoitukseen. Todellisuudessa rakennustöitä ei rahoitettukaan valtionlainalla vaan Pariisin yleisten töiden kassan (Caisse des travaus de Paris) ilman parlamentin valvontaa liikkeeseen laskemilla obligaatioilla.

Haussmann erotettiin virastaan lopulta vuoden 1870 alussa, muutamia kuukausia ennen kuin Ranskan toinen keisarikunta kukistui. Velat lankesivat kolmannen tasavallan maksettaviksi.

Vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hausmannilainen estetiikka: "katumuuri"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rue Monge : klassisen haussmannilaisen julkisivun kolme tasoa

Haussmannilainen suunnittelu ei määrittänyt vain katuverkkoja ja tonttijakoa, vaan myös asuin­talojen ulkonäöstä annettiin yksityis­kohtaisia määräyksiä.

Jokaisen korttelin kadunpuoleinen julkisivu käsitettiin yhtenäiseksi arkkitehtoniseksi kokonaisuudeksi. Kiinteistöt eivät olleet erillisiä, vaan niiden omistajien oli sovitettava rakennuksensa naapuriensa kanssa kaupunki­kuvallisesti yhtenäiseksi. Näitä määräyksiä voitiin kuitenkin käytännössä soveltaa vain uusissa kaupungin­osissa sekä kokonaan uudelleen rakennetuissa kortteleissa.[24] Monet korttelit rajoittuivat toiselta puolelta uuteen, vanhan korttelin läpi puhkaistuun puistokatuun, toiselta puoleltaan vanhaan kapeampaan katuun, ja tällaisissa tapauksissa yhtenäinen julkisivu voitiin muodostaa vain uuden kadun puolelle, sillä korttelin muilla sivuilla ei vanhoja rakennuksia purettu, ja näin kaupunkikuva jäi siltä osin epäyhtenäiseksi. Monin paikoin jäi myös vanhojen rakennusten ja uusien katujen väliin vain pieni palsta, johon ei voitu rakentaa, ja täten uusille kaduille saattoivatkin näkyä vanhojen rakennusten pihan­puoleiset sivut.

Viranomaisten vahvistaman rakennusjärjestyksen mukaisesti Pariisin Haussmannin aikaisten rakennusten julkisivuille tyypillisiä piirteitä ovat seuraavat:

  • koristeelliset ulkonemat alimman kerroksen ulkoseinässä ja kivijalassa
  • hienostunut toinen kerros, jossa on yksi tai kaksi parveketta; kolmas ja neljäs kerros samantyylisiä, mutta niissä ikkunoiden puitteet eivät ole yhtä koristeellisia
  • viidennessä kerroksessa rivi parvekkeita ilman koristelua
  • vesikaton kaltevuus 45 astetta.

Julkisivut järjestyivät voimakkaiden vaakasuorien linjojen varaan, jotka jatkuivat rakennuksesta toiseen. Sellaisia muodostivat parvekkeet ja samalla korkeudella rakennuksesta toiseen jatkuvat räystäät. Rue de Rivoli, joka oli jo aikaisemmin rakennettu yhtenäisen suunnitelman mukaisesti, toimi täten esikuvina monille muillekin uusille kaduille. Hionta- ja kuljetus­tekniikan kehitys teki mahdolliseksi muodostaa julkisivut suurista sileiksi hiotuista kiven­lohkareista monien erillisten pienten kivien sijasta. Kadut antoivat monumentaalisen vaikutelman ilman, että yksittäisiä rakennuksia tarvitsi erityisemmin koristella: julkisivu­veistokset ja kipsivalokset yleistyivät vasta vuosisadan lopulla.

Jälkivaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haussmannin aikaiset muutokset paransivat elämän laatua Pariisissa. Aikaisemmin yleiset kulkutaudit hävisivät, varsinkin kolera, joskaan ei tuberkuloosi. Liikenne sujui nopeammin, ja uudet talot olivat paremmin rakennettuja ja toiminnallisesti parempia kuin entiset. Useimpia vanhoja kaupungin­osia ei kuitenkaan uudistettu kokonaisuudessaan: niiden läpi vain puhkaistiin paikoitellen uusia katuja, mutta niiden välissä laajatkin alueet jäivät ennalleen, ja täten kaupunkiin jäi epä­terveellisiäkin saarekkeita. Asumis­olojen terveellisyys nousikin uudestaan huolenaiheeksi 1900-luvulla, jolloin monet kaupunki­suunnittelijat esittivät hyvinkin radikaaleja ratkaisuja.

Jälkihaussmannilainen rakennus, 72 Rue de Rennes, Pariisi
Quartier haussmannien, kaupunginosa Issy-les-Moulineaux'ssa

Toinen keisarikunta vaikutti Pariisin rakennus­historiaan siinä määrin, että arkkitehtuurin ja kaupunki­suunnittelun kaikkien myöhempien virtausten on ollut pakko ottaa se huomioon joko mukautumalla siihen, hylkäämällä se tai omaksumalla siitä joitakin piirteitä.

"Puhtaan" haussmanni­laisuuden voidaan katsoa päättyneen, kun Pariisissa vuosina 1882 ja 1884 annettiin uudet rakentamista koskevat määräykset. Niissä ei enää vaadittu katu­kuvan klassista yhtenäisyyttä, vaan sallittiin erkkerit ja poikkeavan muotoiset katot, jotka kehittyivätkin suuresti vuoden 1902 jälkeen, jolloin määräyksiä jälleen muutettiin. Kysymys oli kuitenkin yhä "jälkihaussmannilaisuudesta", jossa hylättiin vain jotkut Napoleon III:n ankarimmat säännökset ilman, että katujen ja korttelien yleistä järjetelyä muutettiin.

Sen sijaan toisen maailmansodan jälkeen asuntoja koskeneet uudet vaatimukset ja myöhemmin viidennen tasavallan aikaiset virtaukset sata vuotta Napoleon III:n jälkeen aloittivat Pariisin kaupunkisuunnittelussa uuden aikakauden. Välillä Haussmannin perintö hylättiin lähes täydellisesti Le Corbusier'n ajatusten hyväksi. Tällöin luovuttiin julkisivulinjojen sijoittamisesta kadun varteen ja rakennusten koon rajoituksista, ja itse kadun käsitekin toisinaan hylättiin siinä mielessä kuin se vanhastaan oli käsitetty: sen sijaan rakennettiin erikseen liikenneväyliä autoliikennettä varten ja eri tasolle laajoja, vain jalankulkijoille tarkoitettuja kansia. Tämä uusi malli kuitenkin kyseenalaistettiin yhä yleisemmin jo 1970-luvulla, jolloin alettiin palata haussmannilaiseen perintöön monikäyttöisine katuineen ja rakennusten koon rajoituksineen, ja joissakin kaupunginosissa suunniteltiin jälleen arkkitehtonisesti yhtenäisiä kortteleita[24] samaan tapaan kuin toisen keisarikunnan aikana.

Nykyisin pariisilaisilla on yleensä myönteinen käsitys Haussmannin perinnöstä. Tämä on johtanut siihen, että joissakin uusissa esikaupungeissakin, esimerkiksi Issy-les-Moulineaux'ssa ja Puteaux'ssa on eräitä alueita rakennettu Haussmannin aikaista Pariisia jäljittelevään tyyliin ja annettu niille nimeksikin esimerkiksi "Quartier haussmannien". Itse asiassa nämä kuitenkin ovat 1900-luvun alun jälkihaussmannilaisen arkkitehtuurin jäljitelmiä erkkereineen ja loggioineen.

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Transformations de Paris sous le Second Empire

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Commission des embellissements de Paris: Rapport à l'Empereur Napoléon III rédigé par le comte Henri Siméon. (Kreivi Henri Siméonin ja Pariisin kaunistamiskomission raportti keisari Napoleon III:lle, julkaissut ja toimittanut Pierre Casselle). Pariisi: Rotonde de la Villette, 2000.
  • Georges Eugène Haussmann: Mémoires du Baron Haussmann. (kolme nidettä, alkuperäispainokset vuosilta 1890 ja 1893). Françoise Choay, Seuil, 2000. ISBN 2-02-039898-2.
  • Émile de La Bédollière: Le Nouveau Paris. Histoire de ses 20 arrondissements. Pariisi: Gustave Barba, 1860.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Annexion des communes suburbaines, en 1860 fernandbournon.free.fr. 21.6.2016.
  2. Les voitures et les rues de Paris Le magasin pittoresque, 185.
  3. Pierre Pinon: Atlas du Paris haussmannien: la ville en héritage du Second Empire à nos jours, s. 13. Editions Parigramme, 2002. ISBN 2-84096-204-7.
  4. Isabelle Backouche: La Seine et Paris. Pariisi: Éditions de l'École des hautes études en sciences sociales, 2000.
  5. Nicholas Papayanis: Planning Paris before Haussmann. Baltimore & Lontoo: Johns Hopkins University Press, 2004.
  6. Pierre Lavedan: ”Historie de l'Urbanisme à Paris”, Nouvelle Histoire de Paris, s. 390, 426. Pariisi: Association pour la publication d'une Histoire de Paris - Diffusion Hachette, 1975. ISBN 2-01-001662-9.
  7. Roger-Henri Guerrand: Les Origines du logement social en France. Pariisi: Éditions ouvrières, 1967.
  8. Histoire du logement social union-habitat.org.
  9. Le Paris d'Haussmann, s. 30–31. Éditions du Mécène, 2009.
  10. Étienne Cabet: Voyage en Icarie. Pariisi: {{{Julkaisija}}}, 1840.
  11. Roger-Henri Guerrand: L'Empereur de la vie quotidienne. L'Histoire, Kesäkuu 1997, nro 211.
  12. Marie-Jeanne Dumont: Le logement social à Paris: 1850-1930, s. 14–15. Bureau de la recherche architecturale du Ministère de l'équipement et du logement; Pierre Mardaga, 1991.
  13. Le Paris d'Haussmann, s. 33. Éditions du Mécène, 2009.
  14. Mémoires du Baron Haussmann.
  15. Jules Ferry: Les comptes fantastiques d'Haussmann. Guy Durier, 1867. Teoksen verkkoversio.
  16. Alain Faure: Spéculation et sociéte: Les grands travaux à Paris au 19e siècle. Historie, Économie et Sociéte, 2004, nro 3, s. 443–448. Artikkelin verkkoversio.
  17. a b c d e ”Pariisi”, Otavan suuri ensyklopedia, . osa (Optiikka–Revontulet), s. 5076. Otava, 1979. ISBN 951-1-02232-6.
  18. Églises du Second Empire paris.fr.
  19. a b Anselme Payen: Les Industrie chimiques au XIXe siècle. Revue des deux Mondes, 1864, nro T.50.
  20. a b Yves Billon: Comment Haussmann a transformé Paris (Ranskan televisiossa Histoire-sarjassa vuonna 2011 julkaistu dokumenttielokuva)
  21. a b Pierre Pinon: Atlas du Paris haussmannien: : la ville en héritage du Second Empire à nos jours. Editions Parigramme, 2002. ISBN 2-84096-204-7.
  22. Françoise Choayn johdanto teoksessa Mémoires du Baron Haussmann.
  23. Pierre Lavedan: Nouvelle Histoire de Paris: Histoire de l'urbanisme de Paris. Lainaus Louis Lazaren kirjoituksesta Revue municipale -lehdessä 20.10.1861. .
  24. a b Huom. Tässä sanaa "kortteli" on käytetty sanan suomalaisessa merkityksessä, jolloin se merkitsee kaupungissa katujen väliin jäävää rakennusryhmää, jossa talot usein ovat kiinni toisissaan. Vastaava termi ranskan kielessä on "îlot". Ranskan sana "quartier" suomennetaan usein (virheellisesti) "kortteliksi" (esimerkiksi "latinalaiskortteli"), ja etymologisesti se onkin sama sana, mutta sen merkitys on toinen: sen lähin suomenkielinen vastine lienee "kaupunginosa", joka merkitsee paljon laajempaa aluetta: yhdessä kaupunginosassahan voi olla kymmenittäin "kortteleita" (îlot). Pariisissa jokainen arrondissementti jakautuu neljään "kaupunginosaan" (quartier).

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Michel Carmona: Haussmann. Fayard, 2000. ISBN 2-213-60637-4.
  • Jean Des Cars et Pierre Pinon: Paris-Haussmann : “le pari d'Haussmann”''. Pariisi: Éditions du pavillon de l'Arsenal et Picard, 1991.
  • Jeanne Gaillard: Paris, la Ville (1852-1870). Pariisi: L'Harmattan, 1997.
  • Louis Chevalier: Classes laborieuses et classes dangereuses à Paris pendant la première moitié du XIX sièvle. Pariisi: Plon, 1969.
  • François Loyer: Paris XIXe siècle: l'immeuble et la rue. Hazan, 1987. ISBN 2-85025-356-1.
  • Danielle Chadych, Dominique Leborgne: Atlas de Paris. Parigramme. ISBN 2-84096-249-7.
  • Georges Valance: Haussmann le grand. Flammarion, 2000. ISBN 2-08-211571-2. .
  • Nicolas Chaudun: Haussmann au crible. Pariisi: Éd. des Syrtes, 2000.
  • Alain Clément, Gilles Thomas: Atlas du Paris souterrain. Parigramme, 2001. ISBN 2-84096-191-1. .
  • Claude Mignot: Grammaire des immeubles parisiens. Parigramme, 2004. ISBN 2-84096-175-X. .
  • Bernard Marchand: Paris, histoire d'une ville, XIXe–XXe siècle. Le Seuil, Point-Histoire. ISBN 2-02-012864-0. .