Hattivatti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hattivatteja Naantalin Muumimaailmassa

Hattivatit (ruots. Hattifnattar) ovat Tove Janssonin luomassa muumimaailmassa esiintyviä hahmoja. Ne ovat valkoisia olioita ja muistuttavat ulkonäöltään lähinnä sienen jalkaa tai aavetta, jonka sivussa on pienet kämmenet. Vaikka hattivatit esiintyvät lähes kaikissa muumikirjoissa, niistä tiedetään vain vähän.

Hattivattien pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kuvauksen hattivateista antaa Muumimamma muumikirjassa Muumit ja suuri tuhotulva (1945):

»(Hattivatit ovat) eräänlaisia pieniä haltijoita, selitti Muumimamma. Enimmäkseen heitä ei näy. Joskus he asustavat ihmisten lattioiden alla, ja iltaisin, kun on hiljaista, heidän kuulee tassuttelevan siellä. Mutta yleensä he vaeltavat ympäri maailmaa, eivät pysähdy mihinkään eivätkä välitä mistään. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään. En usko, että heillä on tunteita laisinkaan.»
(Muumit ja suuri tuhotulva, 2007, s. 15)

Hattivatit vaeltavat suurina laumoina, useimmiten meritse pienillä purjeveneillä, mutta myös maitse. Näkymättömässä lapsessa Muumipapan näkemissä veneissä on aina pariton määrä hattivatteja[1], mutta toisaalta Muumipeikossa ja pyrstötähdessä tekijän kuvituksessa on kahden, neljän ja kuudenkin hattivatin veneitä[2]. Päättymättömän vaeltamisensa lomassa hattivateilla on tapana kokoontua suurina joukkoina meren saarille.[3] Hattivatit suhtautuvat kaikkiin muihin olioihin täydellisen välinpitämättömästi, eikä niistä ole normaalisti minkäänlaista vaaraa. Niillä on kuitenkin eräs omalaatuinen piirre: ukonilmalla ne varaavat itseensä sähköä, ja silloin niistä voi saada jopa hengenvaarallisen sähköiskun.

Vaikka Hattivatit eivät pysty kommunikoimaan puheella, voi Muumilaakson tarinoita -televisiosarjassa nähdä, että suurissa laumoissa ollessaan tai liikkuessaan Hattivatit pitävät omituista, hieman sähköistä sähinää tai ison ihmisjoukon kaltaista muminaa. Hattivateilla on myös oma saari, joka sijaitsee oletettavasti jonkin matkaa Muumilaaksosta. Hattivatit käyttävät "latautuessaan" hyväkseen korkeita paikkoja, joihin salama pystyy iskemään helposti. Tällaisia paikkoja on mm. Hattivattien saaren keskellä oleva lippusalkoa muistuttava, kolmikärkinen pylväs tai yksinäisillä vuorilla oleva "yksinäinen mänty", joksi sitä Nuuskamuikkunen virheellisesti sanoi, sillä kyseessä on kuusi. Hattivateilla on myös ilmapuntari, jota ne säilyttävät saarensa keskellä olevassa pylväässä. Taikurin hattu -kirjassa Hattivatit puolustivat ilmapuntariaan aggressiivisesti Hemulilta, kun tämä hortoillessaan oli löytänyt pylvään, jossa ilmapuntari oli. Hattivateista voi saada myös sellaisen käsityksen, että ne voivat myös olla älykkäitä, jos ne osaavat analysoida ilmapuntarin antamia sääolosuhteita.

Hattivatit ovat pituudeltaan suurimmillaan noin puolet muumin pituudesta. Ne ovat valkeita ja suippoja, sienen jalkaa muistuttavia olioita, joilla on kaksi käsivarretonta kättä vartalon sivuilla sekä kaksi silmää. Kaikki hattivatit näyttävät täysin samalta, eikä niiden mahdollisista sukupuolisista eroista ole tietoa. Hattivatit lisääntyvät kasvamalla siemenistä, jotka on kylvettävä juhannusyönä.[4] Sitä, mistä hattivattien siemenet tulevat, ei muumikirjoissa kerrota. Hattivatit ovat mykkiä ja kuuroja, näkevät huonosti[5] ja ovat hyvin tyhmiä[6] mutta niiden tuntoaisti on erittäin herkkä,[5] ja niiden kerrotaan ”tuntevan jäsenissään” pyrstötähden kaltaisia luonnonmullistuksia.[2]. Hattivatit ovat myös siitä kummallisia, etteivät ne nuku tai palele koskaan.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. WSOY, 1991. ISBN 951-0-14443-6.
  2. a b Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti. WSOY, 1986. ISBN 951-0-06794-6.
  3. Tove Jansson: Taikurin hattu. WSOY, 1991. ISBN 951-0-14445-2.
  4. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus, s. 70. WSOY, 2010 (1954). ISBN 978-951-0-37219-7.
  5. a b Tove Jansson: Taikurin hattu, s. 58. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-19576-5.
  6. Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, s. 26. WSOY, 2001. ISBN 951-0-17619-2.
  7. Sirke Happonen: Muumiopas, s. 34. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-363-0.