Hattivatti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hattivatteja Naantalin Muumimaailmassa

Hattivatit (ruots. Hattifnattar) ovat Tove Janssonin luomassa muumimaailmassa esiintyviä hahmoja. Ne ovat valkoisia olioita ja muistuttavat ulkonäöltään lähinnä sienen jalkaa tai aavetta, jonka sivussa on pienet kämmenet. Hattivateilla ei ole suuta eivätkä ne puhu. Vaikka hattivatit esiintyvät lähes kaikissa muumikirjoissa, niistä tiedetään vain vähän. Ne liikkuvat aina suurina laumoina ja kerääntyvät paikkoihin jonne salama iskee tullakseen sähköisiksi.

Hattivattien pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kuvauksen hattivateista antaa Muumimamma ensimmäisessä muumikirjassa Muumit ja suuri tuhotulva (1945):

»(Hattivatit ovat) eräänlaisia pieniä haltijoita, selitti Muumimamma. Enimmäkseen heitä ei näy. Joskus he asustavat ihmisten lattioiden alla, ja iltaisin, kun on hiljaista, heidän kuulee tassuttelevan siellä. Mutta yleensä he vaeltavat ympäri maailmaa, eivät pysähdy mihinkään eivätkä välitä mistään. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään. En usko, että heillä on tunteita laisinkaan.»
(Muumit ja suuri tuhotulva, 2007, s. 15)

Hattivatit vaeltavat suurina laumoina, useimmiten meritse pienillä purjeveneillä, mutta myös maitse. Näkymättömässä lapsessa Muumipapan näkemissä veneissä on aina pariton määrä hattivatteja[1], mutta toisaalta Muumipeikossa ja pyrstötähdessä tekijän kuvituksessa on kahden, neljän ja kuudenkin hattivatin veneitä[2]. Päättymättömän vaeltamisensa lomassa hattivateilla on tapana kokoontua suurina joukkoina meren saarille.[3]

Hattivatit suhtautuvat kaikkiin muihin olioihin täydellisen välinpitämättömästi, eikä niistä ole normaalisti minkäänlaista vaaraa. Niillä on kuitenkin eräs omalaatuinen piirre: ukonilmalla ne varaavat itseensä sähköä, ja silloin niistä voi saada jopa hengenvaarallisen sähköiskun. Hattivateilla on oma saari, joka sijaitsee oletettavasti jonkin matkaa Muumilaaksosta. Niillä on myös ilmapuntari, jota ne säilyttävät saaren keskellä olevassa pylväässä. Taikurin hattu -kirjassa hattivatit puolustavat ilmapuntariaan aggressiivisesti Hemulilta, joka yritti ottaa sen. Muumilaakson tarinoissa Hemuli vie hattivattien ilmapuntarin, jolloin ne kaikki piirittävät teltan missä Muumiperhe ja Hemuli olivat. Muumipeikko palauttaa ilmapuntarin hattivateille ja jo seuraavana aamuna hattivatit ovat jo lähdössä pois, Nuuskamuikkusen mukaan "jollekkin saarelle, josta kenelläkään ei ole pienintäkään aavistusta".

Hattivatit ovat pituudeltaan suurimmillaan noin puolet muumin pituudesta. Ne ovat valkeita ja suippoja, sienen jalkaa muistuttavia olioita, joilla on kaksi käsivarretonta kättä vartalon sivuilla sekä kaksi silmää. Kaikki hattivatit näyttävät täysin samalta, eikä niiden mahdollisista sukupuolisista eroista ole tietoa. Hattivatit lisääntyvät kasvamalla siemenistä, jotka on kylvettävä juhannusyönä.[4] Sitä, mistä hattivattien siemenet tulevat, ei muumikirjoissa kerrota. Hattivatit ovat mykkiä ja kuuroja, näkevät huonosti[5] ja ovat hyvin tyhmiä[6] mutta niiden tuntoaisti on erittäin herkkä,[5] ja niiden kerrotaan ”tuntevan jäsenissään” pyrstötähden kaltaisia luonnonmullistuksia.[2]. Hattivatit ovat myös siitä kummallisia, etteivät ne nuku tai palele koskaan.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. WSOY, 1991. ISBN 951-0-14443-6.
  2. a b Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti. WSOY, 1986. ISBN 951-0-06794-6.
  3. Tove Jansson: Taikurin hattu. WSOY, 1991. ISBN 951-0-14445-2.
  4. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus, s. 70. WSOY, 2010 (1954). ISBN 978-951-0-37219-7.
  5. a b Tove Jansson: Taikurin hattu, s. 58. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-19576-5.
  6. Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, s. 26. WSOY, 2001. ISBN 951-0-17619-2.
  7. Sirke Happonen: Muumiopas, s. 34. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-363-0.