Harmaahaikara

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Harmaahaikara
Grey heron, Schwetzingen, Germany, 2017.jpg
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Pelikaanilinnut Pelecaniformes
Heimo: Haikarat Ardeidae
Suku: Harmaahaikarat Ardea
Laji: cinerea
Kaksiosainen nimi

Ardea cinerea
Linnaeus, 1758

Harmaahaikaran levinneisyys. Vaaleanvihreä kesällä, sininen talvella, tummanvihreä ympärivuotinen levinneisyysalue.
Harmaahaikaran levinneisyys. Vaaleanvihreä kesällä, sininen talvella, tummanvihreä ympärivuotinen levinneisyysalue.
Alalajit
  • A. c. cinerea
  • A. c. firasa
  • A. c. jouyi
  • A. c. monicae
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Harmaahaikara Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Harmaahaikara Commonsissa

Harmaahaikaran ääntelyä
Harmaahaikara puistossa Englannissa.
Pääkallo
Harmaahaikaran munia.

Harmaahaikara (Ardea cinerea) on kaulushaikaran ohella Suomen yleisin haikara.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lintu on noin metrin korkuinen ja sen siipien kärkiväli on 155–195 cm.

Harmaahaikara on nimensä mukaisesti miltei kokonaan harmaa. Sillä on kuitenkin valkoinen pää, jossa mustat "kulmakarvat" jotka kaartuvat taakse töyhdöksi. Jalat ovat kellanharmaat ja nokka oranssinkeltainen. Ääni on voimakas rääkäisy, jota kuulee varsinkin hämärissä ja yöllä.

Harmaahaikaran voi kaukaa sekoittaa kurkeen, mutta haikara pitää lentäessään kaulaansa taivutettuna.

Vanhin suomalainen rengastettu harmaahaikara on ollut vähintään 16 vuotta 6 kuukautta 23 päivää vanha.[2] Euroopan vanhin on ollut tanskalainen vähintään 37 vuoden ja 6 kuukauden ikäinen yksilö.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaahaikaroita on melkein kaikkialla Euroopassa ja Aasiassa, ainoastaan pohjoisessa niitä näkee harvoin. Niitä esiintyy myös Etelä-Afrikassa ja Madagaskarilla.

Vuonna 2015 arvioitiin, että harmaahaikaroiden lajimäärä on 790 000 – 3 700 000 yksilöä. Euroopassa pesii saman arvion mukaan 223 000 – 391 000 paria.[1] Harmaahaikarat pesivät Suomessa harvinaisena maan eteläosissa. Suomen kanta oli 1990-luvun lopulla yli 100 paria, ja se kasvaa vähitellen.[4] Vuoden 2011 kannanarvio on 700-1000 paria.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaahaikaran keskeisimmät elinympäristövaatimukset ovat matala vesi, suhteellisen suuret saaliseläimet ja 4–5 kuukautta jäätöntä vettä pesintäkautena. Se ei kuitenkaan ole vaativa vesistöjen suhteen, ja sitä tavataan makeassa vedessä sekä murto- ja merivedessä. Se suosii kuitenkin alueita, joissa isoja puita, koska se pesii yleensä puissa.[1]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaahaikaran pariutumisaika on sadekaudella trooppisilla seuduilla, tammi-toukokuussa muualla alueesta riippuen. Tropiikissa laji voi lisääntyä kuitenkin ympäri vuoden. Laji pesii satojen tai tuhansien parien yhteiskunnissa, vaikka toisinaan pesät ovat yksittäisiä tai pienissä 2–10 pesän rykrelmissä.[1] Pesä on laakea risukasa puussa, usein korkealla kuusessa. Emo munii 3–5 munaa, joita se hautoo 21–26 vrk. Poikaset lähtevät pesästä 8-viikkoisina.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaahaikara pyydystää pääasiassa 10–25 senttimetriä pitkiä kaloja.[1] Se seisoo liikkumattomana matalassa vedessä ja iskee salamannopeasti nokkansa varomattomaan saaliiseen. Sille kelpaavat myös sammakkoeläimet, käärmeet, linnunpoikaset, ravut ja pikkujyrsijät. Tehokkaina kalansyöjinä harmaahaikarat voivat aiheuttaa merkittäviä tappioita kalanviljelylaitoksilla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e BirdLife International: Ardea cinerea IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-1. 2019. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.6.2021. (englanniksi)
  2. Lintujen ikäennätykset Luomus. 28.5.2019. Viitattu 19.7.2020.
  3. Fransson, T., Jansson, L., Kolehmainen, T., Kroon, C. & Wenninger, T.: EURING list of longevity records for European birds (PDF) EURING. Viitattu 19.7.2020. (englanniksi)
  4. Väisänen, Risto A., Lammi, Esa & Koskimies, Pertti (1998): Muuttuva pesimälinnusto. Keuruu: Otava. ISBN 951-1-12663-6
  5. [1], Valkama, Jari, Vepsäläinen, Ville & Lehikoinen, Aleksi 2011: Suomen III Lintuatlas. – Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. <http://atlas3.lintuatlas.fi> (viitattu 14.1.2012) ISBN 978-952-10-6918-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]