Halokliini

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Halokliini on vesistöissä suolaisuuden harppauskerros eli kerros, jossa suolaisuus muuttuu voimakkaasti pystysuunnassa. Koska suolaisuus määrää yhdessä lämpötilan ja paineen kanssa meriveden tiheyden, suolaisuuden erot vaikuttavat veden kerrostuneisuuteen: tiheä suolainen ja kylmä vesi vajoaa harvan makean ja lämpimän veden alle. Jos eri vesikerrosten välillä on voimakas suolaisuusero, muodostuu halokliini. Halokliini on normaalisti termokliinia eli lämpötilan harppauskerrosta voimakkaampi.

Suolaisuuseroja voivat merissä aiheuttaa jokivalunta, joka tuo meriin makeaa vettä, sadanta, joka makeuttaa pintakerrosta ja haihdunta, joka tekee siitä suolaisemman. Lisäksi merijään muodostuminen tekee veden pintakerroksesta suolaisemman, sillä jää hylkii suolaa. Vastaavasti jään sulaminen makeuttaa pintakerrosta.

Joillain merialueilla, kuten Pohjoisella jäämerellä, pintakerros on alempia vesikerroksia kylmempi. Tämä on mahdollista, koska pintavesi on syvää vettä makeampaa: halokliini pitää vesipatsaan stabiilina. Pohjoisella jäämerellä halokliini on tärkeä merijään muodostumisen kannalta, sillä se eristää alemmat, lämpimämmät vesikerrokset pintavedestä.

Myös Itämeressä on voimakas, pysyvä halokliini 50–80 metrin syvyydessä[1]. Mereen tulee Tanskan salmien kautta suolaista valtamerivettä, joka painuu Itämeren makeamman murtoveden alapuolelle. Suuri jokivalunta taas makeuttaa meren pintakerrosta. Halokliini estää meren pohjakerrosten sekoittumisen pintaveden kanssa. Jos suolapulsseja valtamerestä ei tule, syvänteisiin voi muodostua happikato.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Halokliini 12.5.2010. Merentutkimuslaitos. Arkistoitu 7.2.2010. Viitattu 28.12.2010.
Tämä meriin, järviin, jokiin tai muihin vesimuodostumiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.