Haittavero

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Haittavero eli Pigoun vero kehittäjänsä Arthur Pigoun mukaan on markkinatoiminnan aiheuttaman ulkoishaitan vähentämiseksi asetettu vero. Ulkoishaitat kohdistuvat usein ympäristöön tai terveyteen. Haittavero voidaan esimerkiksi asettaa saastuttavalle tuotannolle, jotta tuottajalla olisi kannuste vähentää saastuttamista ja kuluttajalla välttää haittaa aiheuttavien tuotteiden ostamista.

Jos haittavero on alempi kuin toiminnasta ulkopuolisille aiheutuva haitta (esimerkiksi saasteiden terveysvaikutukset), se johtaa liialliseen haitalliseen toimintaan; jos korkeampi, liian vähäiseen tuotantoon. Veron tuotosta saadaan myös varoja saasteiden haittojen korjaamiseen.

Suomessa haittaveroa peritään tupakka-, alkoholi- ja polttoaineveroina. Muita esimerkkejä haittaveroista ovat ajoneuvon hiilidioksidipäästöjen määrään sidottu ajoneuvovero (niin sanottu käyttömaksu) sekä lentoliikenteen meluverot.

Veroasteen määrittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pareto-optimaalinen haittavero on yhtä suuri kuin verotettavan ulkoishaitan aiheuttama marginaalisen sosiaalisen vahingon arvo. Jos tuo arvo vaihtelee haitan aiheuttajasta toiseen, kuten usein on, täytyy optimaalisen veroasteenkin vaihdella. Käykö yksi veroaste vai tarvitaanko useampia, riippuu usein haitan luonteesta. Täydellisesti sekoittuvat haitat, esimerkiksi kasvihuoneilmiötä voimistava ilmakehän hiilidioksidi, voidaan verottaa pareto-optimaalisesti yhdellä veroasteella. Jos täydellistä sekoittumista ei tapahdu, esimerkiksi paikallisena laskeumana vahinkoa aiheuttavien saasteiden tapauksessa, optimaalinen verotus tapahtuisi saastuttajan mukaan vaihtelevalla veroasteella.[1]

Haittaverojen vaihtoehtoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinto voi puuttua haittaa aiheuttavaan toimintaan suoraan säätelemällä. Tällöin hallinto päättää, mikä on sallittu määrä saastuttamista tai muuta haittaa aiheuttavaa toimintaa. Monissa tilanteissa suora säätely voi kuitenkin aiheuttaa suuremmat yhteiskunnalliset kustannukset, koska veron avulla hyödynnetään markkinamekanismia toiminnan sopeuttamisessa. Suora säätely voi esimerkiksi reagoida ympäristön muutoksiin hitaasti. Lisäksi haittaveron ansiosta syntyy kannustin vähentää saastuttamista aina kun taas suoraan säädellyn saastemäärän alitukseen ei ole kannustinta.

Päästökauppa tarkoittaa myytäviä päästökiintiöitä. Se eroaa haittaveroista siinä, että julkinen valta ei päätä päästöjen hintaa vaan sallitun päästömäärän. Päästökiintiöitä saa kaupata muille, mikä haittaverojen tavoin ohjaa päästöt siihen tuotantoon ja toimintaan, jossa niistä on vähiten haittaa. Jos markkinatoimijoilla on käytettävissään kaikki olennainen informaatio, Pigoun veron ja päästöoikeuksien markkinahinta muodostuvat yhtä suuriksi. Ulkoisvaikutusten osalta järjestelmät ovat ekvivalentit. Ero on siinä, että jos päästöoikeudet on jaettu ilmaiseksi, niistä saa rahallista hyötyä niitä myyneet yritykset. Vero puolestaan menee yhteiskunnalle ja muiden verojen alentamiseen jos budjetti oletetaan vakioksi.[1]

Päästömaksu, hiilipitoisuusvero vai hiilijalanjälkivero?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fossiilisten polttoaineiden kohdalla hiilipitoisuusvero olisi hyvä approksimaatio hiilipäästöverosta.[2]

Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Juha-Matti Katajajuuren mukaan yksittäisille ruoka-aineille ei voi laskea selkeää hiilijalanjälkea. Tämä tekee ongelmalliseksi ruoan päästöperusteisen verotuksen.[3]

Kasvihuonekaasupäästöjen haittaverot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatt:n ja Etlan valtioneuvostolle vuonna 2019 tekemän selvityksen mukaan tasasuuruinen vero kaikille kasvihuonekaasupäästöille olisi edullisin keino vähentää päästöjä. Verotusta pitäisi käyttää ainakin niihin päästöihin, joita EU:n päästökauppa ei koske. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi kotimaan liikenne, maatalous sekä rakennusten erillislämmitys. Kun vero päästöille on yhdenmukainen, se kannustaa vähentämään niitä päästöjä, joiden vähentäminen on edullisinta. Kasvihuonepäästöjen verotusta kiristettäisiin. Koska päästöjen tulee pienentyä nopeasti, verotuotto ei riitä ratkaisemaan väestön ikääntymisestä johtuvaa kestävyysvajetta.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Baumol, W. & Oates, W.: The Theory of Environmental Policy. Cambridge University Press, 1988.
  2. CLIMATE CHANGE 2001: MITIGATION (6.2.2.2.1, s. 413) 2001. IPCC.
  3. Puolueet haluavat suomalaiset syömään vähemmän lihaa ja enemmän kasviksia: HS selvitti, olisiko liha­verossa tai liha­tukien karsimisessa järkeä Helsingin Sanomat. 29.3.2019.
  4. Selvitys: Ilmastopolitiikka, uusi teknologia ja kansainvälinen yritysverokilpailu tuovat muutospaineita verotukseen 26.4.2019. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta, Valtiovarainministeriö.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä talouteen, kaupankäyntiin tai taloustieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.