Haittavero

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Haittavero eli Pigoun vero kehittäjänsä Arthur Pigoun mukaan on markkinatoiminnan aiheuttaman ulkoishaitan vähentämiseksi asetettu vero. Ulkoishaitat kohdistuvat usein ympäristöön tai terveyteen. Haittavero voidaan esimerkiksi asettaa saastuttavalle tuotannolle, jotta tuottajalla olisi kannuste vähentää saastuttamista ja kuluttajalla välttää haittaa aiheuttavien tuotteiden ostamista.

Jos haittavero on alempi kuin kuin toiminnasta ulkopuolisille aiheutuva haitta (esimerkiksi saasteiden terveysvaikutukset), se johtaa liialliseen haitalliseen toimintaan; jos korkeampi, liian vähäiseen tuotantoon. Veron tuotosta saadaan myös varoja saasteiden haittojen korjaamiseen.

Suomessa haittaveroa peritään tupakka-, alkoholi- ja polttoaineveroina. Muita esimerkkejä haittaveroista ovat ajoneuvon hiilidioksidipäästöjen määrään sidottu ajoneuvovero (niin sanottu käyttömaksu) sekä lentoliikenteen meluverot.

Veroasteen määrittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pareto-optimaalinen haittavero on yhtä suuri kuin verotettavan ulkoishaitan aiheuttama marginaalisen sosiaalisen vahingon arvo. Jos tuo arvo vaihtelee haitan aiheuttajasta toiseen, kuten usein on, täytyy optimaalisen veroasteenkin vaihdella. Käykö yksi veroaste vai tarvitaanko usein riippuu haitan luonteesta. Täydellisesti sekoittuvat haitat, esimerkiksi kasvihuoneilmiötä voimistava ilmakehän hiilidioksidi, voidaan verottaa pareto-optimaalisesti yhdellä veroasteella. Jos täydellistä sekoittumista ei tapahdu, esimerkiksi paikallisena laskeumana vahinkoa aiheuttavien saasteiden tapauksessa, optimaalinen verotus tapahtuisi saastuttajan mukaan vaihtelevalla veroasteella.[1]

Haittaverojen vaihtoehtoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinto voi puuttua haittaa aiheuttavaan toimintaan suoraan säätelemällä. Tällöin hallinto päättää, mikä on sallittu määrä saastuttamista tai muuta haittaa aiheuttavaa toimintaa. Monissa tilanteissa suora säätely voi kuitenkin aiheuttaa suuremmat yhteiskunnalliset kustannukset, koska veron avulla hyödynnetään markkinamekanismia toiminnan sopeuttamisessa. Suora säätely voi esimerkiksi reagoida ympäristön muutoksiin hitaasti. Lisäksi haittaveron ansiosta syntyy kannustin vähentää saastuttamista aina kun taas suoraan säädellyn saastemäärän alitukseen ei ole kannustinta.

Päästökauppa tarkoittaa myytäviä päästökiintiöitä. Se eroaa haittaveroista siinä, että julkinen valta ei päätä päästöjen hintaa vaan sallitun päästömäärän. Päästökiintiöitä saa kaupata muille, mikä haittaverojen tavoin ohjaa päästöt siihen tuotantoon ja toimintaan, jossa niistä on vähiten haittaa. Jos markkinatoimijoilla on käytettävissään kaikki olennainen informaatio, Pigoun veron ja päästöoikeuksien markkinahinta muodostuvat yhtä suuriksi. Ulkoisvaikutusten osalta järjestelmät ovat ekvivalentit. Ero on siinä, että jos päästöoikeudet on jaettu ilmaiseksi, niistä saa rahallista hyötyä niitä myyneet yritykset. Vero puolestaan menee yhteiskunnalle ja muiden verojen alentamiseen jos budjetti oletetaan vakioksi.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Baumol, W. & Oates, W.: The Theory of Environmental Policy. Cambridge University Press, 1988.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä talouteen, kaupankäyntiin tai taloustieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.