Haifan taistelu (1948)
| Haifan taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Palestiinan mandaattialueen sisällissotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
| |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
Arviolta 500–1 000 miestä |
Arviolta 500–1 000 miestä | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
16–20 kaatunutta |
100 kaatunutta | ||||||
Haifan taistelu on juutalaisten Haganan ja arabien asejoukkojen välillä Palestiinan mandaattialueen sisällissodan aikana käyty yhteenotto Haifan kaupungin hallinnasta 21.–22. huhtikuuta 1948. Haifasta oli tarkoitus YK:n jakosuunnitelman mukaan tulla brittiläisen mandaatin päättyessä osa juutalaisvaltiota. Haganan joukot alkoivat toteuttaa sen valtausta jo hieman ennen brittien lähtöä. Arabien asuttamaan kantakaupunkiin hyökänneet juutalaiset kukistivat nopeasti arabien vastarinnan. Taistelut ja esimerkiksi kaupunkiin kohdistettu kranaatinheitintuli aiheuttivat sen suuren arabiväestön joukkopaon.
Taistelu oli yksi kolmesta Palestiinan sisällissodan loppuviikkojen merkittävästä voitosta juutalaisille. Sisällissotaa seurasi vielä Israelin itsenäisyyssota.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Haifa oli Palestiinan tärkein satama ja pohjoisen alueen epävirallinen pääkaupunki.[1] Sen satamaa oli laajennettu Brittiläisen mandaattialueen aikana ja sinne oli rakennettu öljyputki Irakista Välimerelle. Sataman toiminnan yhteyteen oli syntynyt runsaasti teollisuutta. Arabien lisäksi kaupunkiin oli muuttanut juutalaisia siirtolaisia. Vuonna 1944 kaupungissa asui 35 940 muslimia, 26 570 kristittyä ja 66 000 juutalaista.[2] Arabit asuttivat etenkin Haifan rannikkoa, satamaa ja Karmelvuoren juurta.[1] Juutalaisia asui etenkin sitä ympäröivillä teollisuusalueilla[2] ja uudemmilla asuinalueilla Karmelvuoren rinteitä ylös.[1]
Jännitteet kaupungin arabien ja juutalaisten välillä olivat kasvaneet jo arabikapinan aikana vuosina 1936–1939. Ne alkoivat kiristyä uudelleen kohti brittiläisen mandaatin päättymistä. Vuoden 1947 lopulla käytiin jo avoimia yhteenottoja,[2] jolloin tuhansia kaupungin arabeja pakeni Haifasta.[1] Haifan oli vuonna 1947 laaditun Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelman mukaan tarkoitus kuulua perustettavaan juutalaisvaltioon.[3]
Hagana oli alun perin suunnitellut Haifan valtausta mandaattin päättymisen jälkeen. Haifan satama oli erityisen tärkeä alueelta poistuville briteille, ja sen ennenaikaisen valtauksen pelättiin johtavan yhteenottoihin. Arabimaiden intervention pelossa Haifan valtausta päätettiin kuitenkin kiirehtiä. Hagana oli tehnyt joitakin tunnusteluja brittien mahdollisesta reaktiosta Haifan valtaukseen. Palestiinan pohjoisosien brittikomentaja kenraali Hugh Stockwell varoitti armeijan voivan puuttua tilanteeseen valtausyrityksen tapahtuessa.[1]
Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taistelun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hieman ennen aamua 21. huhtikuuta 1948 brittijoukot vetäytyivät yllättäen asemistaan juutalaisten ja arabien asuttamien kaupunginosien välillä. Kenraali Stockwell perusteli sittemmin käskyä arabien ja juutalaisten lisääntyneillä yhteenotoilla, brittisotilaisiin kohdistuneella uhalla sekä joukkojensa pienuudella. Tulitaistelut arabien ja juutalaisten välillä alkoivat heti brittijoukkojen vetäydyttyä, kun molemmat osapuolet yrittivät vallata brittien hylkäämät asemat. Hagana valtasi Haifan lentokentän ja Kiisonin rautatietyöpajan. Arabit saivat haltuunsa rautatietoimistot.[1]
Haifan arabien joukkoihin kuului noin 500–1 000 miestä. Haganan samansuuruista Carmelin prikaatia komensi Moshe Carmel. Juutalaisilla oli kuitenkin muutama etulyöntiasema: heidän aseistuksensa oli parempi ja heidän johtoportaansa oli järjestäytymättömiä arabijoukkoja tehokkaampi. Myös Haganan lähtöasemat sijaitsivat maantieteellisesti ympäröivää seutua hallitsevilla paikoilla. Aamulla 21. huhtikuuta Haganan komentajat aloittivat operaation mivtza bi’ur hametz, eli ”(juutalaisen) pääsiäisen puhdistus”. Kohteena olivat arabien asuttama Haifan kantakaupunki sekä Länsi-Galileaan ja sen juutalaissiirtokunnille johtavien teiden varrella sijaitseva Wadi Rushmiyan arabikaupunginosa kaakossa. Hyökkäys tehtiin useilta eri suunnilta.[1]
Najadan talo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin kello 13.30 Haganan pataljoona lähetettiin valtaamaan niin sanottua Najadan taloa Wadi Rushmiyan Saladin-kadulla. Kolmikerroksinen kivirakennus hallitsi kaupunginosaa. Valtaus tehtiin nopeasti, mutta sen toteuttaneet joukot tulivat nyt arabien piirittämiksi. Ympäröivää aluetta puolustaneet arabit kohdistivat Najadan taloon konekivääri- ja tarkka-ampujien tulta. Alueen arabisiviilit pakenivat kohti länttä Haifan kantakaupunkiin. Hagana ei pystynyt huoltamaan hyökkääjiä tehokkaasti. Muutamat panssariautot pääsivät talolle, ja ne veivät mukanaan ammuksia ja ottivat kyytiin haavoittuneita. Kokonaisuudessaan Carmel uskoi tilanteen ratkeavan kuitenkin vasta kantakaupungin valtauksen jälkeen.[1]
Suurin osa huhtikuun 21. päivästä käytettiin taisteluihin valmistautumiseen. Hagana sai samana päivänä suuren erän kiväärejä Tšekkoslovakiasta. Ne lähetettiin nopeasti Haifaan Tel Avivin satamasta. Valmistelut olivat lopussa keskiyöhön mennessä. Noin kello 01.00 aamuyöllä Haganan 3-tuuman kranaatinheittimet ja kotitekoiset mutta tehottomat Davidka-kranaatinheittimet avasivat 15-minuutin keskityksen kantakaupunkiin. Keskityksen myötä arabien taistelutahto romahti. Samaan aikaan kohti Najadan taloa lähetettiin jalan katuja pitkin taistellut komppania. Arabijoukkojen vastarinta murtui, ja arabisiviilit pakenivat koko Halissan-Wadi Rushmiyan alueelta. Komppania saavutti Najadan päivällä kello 11.00, ja taistelut tällä suunnalla lakkasivat.[1]
Haganan voitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolme Haganan komppaniaa alkoi edetä rautatietoimistoa, Haifan puhelinkeskusta ja vanhan torin reunalla sijainnutta arabien asejoukkojen esikuntaa kohti. Yksi komppanioista oli Palmahin joukkoja. Taistelut käytiin usein lähietäisyydeltä juutalaisten vallatessa Haifan talo talolta. Taistelujen kuluessa Hagana jatkoi kantakaupungin tulitusta kranaatinheittimin. Britit kuvailivat tulitusta täysin umpimähkäiseksi ja inhottavaksi. Tulituksen keskellä siviiliväestö pakeni kohti brittien edelleen hallitsemaa satama-aluetta. Satamasta tuhannet pakenivat veneillä kohti Akkoa. Arabisiviilien keskuudessa oli ilmeisesti levinnyt huhu, jonka mukaan britit olisivat lupautuneet turvaamaan jokaisen satamaan saapuvan ja laivoilla sieltä lähtevän siviiliin, mikä aiheutti suuren ryntäyksen ja kaaoksen satamassa.[1]
Pakenijoiden mukana olivat myös arabien Haifan johdon merkittävimmät henkilöt, kuten arabien kansallisen komitean Haifan johtohahmo Ahmed Bey Khalil ja arabiasejoukkoja komentanut Amin Bey ’Izzadin. Izzadinin varamies Yunis Nafa’a pakeni todennäköisesti seuraavana päivänä. Arabit olivat pyytäneet tukea Haifan ulkopuolelta, mutta lisäjoukkoja ei ollut luvassa. Etelästä Tiran kylästä oli lähetetty kohti Haifaa kolonna, jonka britit kuitenkin pysäyttivät ja käännyttivät takaisin. Brittikenraali Stockwellin mukaan vahvistukset olisivat vain pitkittäneet taistelua ja verenvuodatusta muuttamatta kokonaistilannetta. Hän arvioi arabien tappioiden olleen 21.–22. huhtikuuta noin 100 kaatunutta ja 150 haavoittunutta. Juutalaisten tappioiksi hän mainitsi 16–20 kaatunutta ja 40 haavoittunutta.[1]
Neuvottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aamulla 22. huhtikuuta arabien johtajat pyysivät tulitaukoa ja Hagana vaati puolestaan antautumista. Kenraali Stockwell välitti neuvottelut osapuolten välille Haifan kaupungintalolla. Neuvottelujen kuluessa Syyrian Haifan konsuli Thabet al-Aris sähkötti tilanteesta Damaskokseen ja kertoi Haifaa uhkaavan verilöylyn. Syyria ja Libanon painostivat brittejä ”juutalaisen aggression” pysäyttämiseksi. Maat eivät kuitenkaan iskeneet kohti Palestiinaa, vaikka Syyrian presidentti Shukri al-Quwatli oli näin vihjaillut.[1]
Kaupungintalolla eri osapuolet saapuivat brittien panssariautojen kyyditsemänä neuvotteluihin, jotka alkoivat kello 16.00. Juutalaisia edustivat pormestari Shabtai Levy, juutalaistoimiston Harry Beilin ja Haganan Mordechai Makleff. Arabeja edustivat useat yhteisön merkkihenkilöt muslimeista ja kristityistä johtajanaan muslimiveljeskunnan jäsen šeikki Abdul Rahman Murad. Muita jäseniä olivat liikemiehet Victor Khayyat, Farid Sa’ad ja Anis Nasr. Lopulta saatiin aikaan ehdot, joiden mukaan arabien tulisi luovuttaa aseensa briteille, kaikki ulkomaiset miespuoliset arabit karkotettaisiin, Haifaan asetettaisiin ulkonaliikkumiskielto aseiden etsimiseksi ja brittien olisi pidätettävä kaikki arabien puolella olleet ”eurooppalaiset natsit”. Kaupunkiin jääville arabeille taattiin ”tasa-arvoinen ja vapaa” asema. Ennen ehtojen hyväksymistä arabit pyysivät Arabien kansalliselta komitealta ohjeita, joita ei ilmeisesti koskaan saatu. Jotkin israelilaiset virkamiehet väittivät sittemmin virheellisesti ja ilman todisteita arabien saaneen ohjeet olla antautumatta ja käynnistää yleinen evakuointi.[1]
Kello 19.15 kokoonnuttiin uudelleen. Arabeja edustivat nyt vain kristityt jäsenet. He kieltäytyivät allekirjoittamasta ehtoja, koska he eivät hallinneet kaupungin asejoukkoja eivätkä siksi pystyneet takaamaan ehtojen täyttymistä. He ehdottivat vaihtoehtona kaupungin naisten ja lasten evakuointia. Mahdollisesti muut vaihtoehdot olisivat leimanneet heidät pettureiksi. Britit ja juutalaiset yllättyivät ehtojen hylkäämisestä. Juutalaiset näyttivät kuitenkin hyväksyvän tilanteen. Seuraavien kymmenen päivän aikana tuhannet Haifan arabit kuljetettiin brittien lentokoneilla, laivoilla ja panssariajoneuvoin Akkoon, Beirutiin, Nasaretiin ja Nablukseen.[1] Kaupunkiin jäi vain noin 3 000 arabia.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääasiallisia syitä arabien pakoon olivat taistelun ja etenkin kantakaupunkiin kohdistetun kranaatinheitintulen synnyttämä paniikki ja pelko vähemmistöasemasta juutalaisten alaisuudessa. Arabien kansallinen komitea kannusti arabeja lähtemään kaupungista, minkä lisäksi juutalaisten viranomaisten käytös herätti pelkoa. Hagana oli kieltänyt joukkojaan ryöstelemästä tai esimerkiksi vandalisoimasta paikallisia moskeijoita. Irgunin joukot olivat kuitenkin ryöstelleet alueita esimerkiksi Wadi Nisnasin kaupunginosassa. Haganan joukot ottivat yhteen Irgunin kanssa ryöstelyn lopettamiseksi. Kun Haifaa alettiin tutkia mahdollisten aseiden varalta, myös Hagana kohteli paikallisia varsin kovakouraisesti. Ryöstelykieltoa ei aina noudatettu, paikallisia miehiä pidätettiin ja osa hakattiin. Joidenkin juutalaisten mielestä arabien pako piti pysäyttää taloudellisten syiden ja juutalaisten julkisuuskuvan takia. Suurin osa juutalaisista piti kuitenkin arabivähemmistön kaikkoamista juutalaisvaltion kannalta parhaana ratkaisuna.[1]
Haifa oli Tiberiaksen ja Jaffan ohella yksi mandaattikauden viimeisten viikkojen aikana kukistuneista merkittävistä arabien asutuskeskuksista. Sisällissota päättyi juutalaisten voittoon, mutta sitä seurasi Israelin itsenäisyyssota.[3] Haifan valloitusta seuranneina päivinä juutalaiset valtasivat myös joitakin alueita sen ympärillä.[1] Haifaan jäi sodan jälkeen pieni arabivähemmistö, joka asuu kaupungissa edelleen.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Morris, Benny: 1948 : A History of the First Arab-Israeli War, s. 140–147. Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12696-9. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Fred Skolnik ja Michael Berenbaum: Encyclopaedia Judaica Volume 8 Gos-Hep, s. 236-237. Thomson Gale, 2007. ISBN 978-0-02-865928-2. (englanniksi)
- ↑ a b Juusola, Hannu: Israelin historia, s. 60, 64, 68. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014. ISBN 978-952-495-559-1.