Haapakosken ruukki
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Kokonaan lähteetön |
| Haapakosken ruukki | |
|---|---|
 |
|
| Sijainti | Pieksämäki, Suomi |
| Koordinaatit | 62°27′26″N 27°09′49″E / 62.45718072°N 27.16363412°E |
| Rakennustyyppi | Ruukki |
| Valmistumisvuosi | |
 Haapakosken ruukki |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Haapakosken rautaruukki on vuodesta 1842 Pieksämäen Haapakoskella toiminut järvimalmiruukki. Ruukin alueen rakennukset kuuluvat Museoviraston Suomessa määrittelemiin valtakunnallisesti rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Haapakosken erämaaruukin perusti kruununvouti ja Pieksämäen ruotupataljoonan päällikkö, kapteeni Johan Fredrik Molander, joka oli hankkinut muutamia maatiloja Haapakosken seudulta. Hän sai 1842 luvan rakentaa masuunin, kankirautavasarapajan ja nippupajan. Haapakoskella oli jo ennestään mylly ja sinne rakennettiin myös valimo ja ruukin omiin tarpeisiin sahalaitos. Molanderin yhtiökumppanina oli Mikkelin läänin lääninkamreeri, kamarineuvos Johan Reinhold Holmberg, mutta Molander luopui pian ruukin osakkuudesta ja hänen tilalleen tuli ruotsalainen Johan Ernst August Boije. Boije oli ollut aiemmin mukana uudistamassa Varkauden ruukkia, ja hän ryhtyi johtamaan samanlaista toimintaa Haapakoskella.
Raudan sulatus ruukilla alkoi 30. joulukuuta 1844, kun masuuni käynnistyi ensimmäisen kerran. Vuonna 1849 valmistui ruukille paja ja valimo. Ruukin masuuni ja kankirautapaja olivat kuitenkin vain ajoittain käytössä ja kankirautapaja oli jopa käyttämättömänä kuuden vuoden ajan. Ruukin käyttämä järvimalmi oli hyvälaatuista, mutta sitä oli niukalti. Erämaassa sijainneen ruukin kulkuyhteydet olivat huonot, eikä sinne aluksi johtanut edes kunnollista tietä. Ruukin tuotteiden vienti päämarkkinoille Pietariin vei myös aikaa, koska Saimaan kanava ei ollut vielä valmistunut. Ruukki rakensi myöhemmin sulkukanavan, jossa korkeusero oli 2,7 metriä, Haapajärven ja Pieni-Uhijärven väliin saadakseen paremman kulkuyhteyden Saimaalle.
Vuonna 1856 ruukin pääosakkaana ollut Holmberg teki konkurssin. Tämän johdosta myös Boije oli pakotettu myymään osuutensa ruukista, ja helmikuussa 1857 sen osti pietarilainen kauppias Josef D. Thompson. Thompson myi omistamansa Haapakosken ja Huutokosken ruukit edelleen jo syyskuussa 1857 pietarilaiselle kollegineuvos Nikolai Putiloville.
Haapakosken ruukin masuuni rikkoutui 13. elokuuta 1859, jolloin masuunista ulosvalunut sula rauta sytytti tuleen myös masuunirakennuksen, konepajan ja valimon. Ruukin toiminta ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä jo saman syksyllä sinne valmistui uusi harmaakivestä rakennettu ranskalaistyyppinen masuuni. Uuden masuunin ansiosta takkiraudan tuotanto kasvoi nopeasti.
Vuonna 1869 ruukilla otettiin käyttöön putlausmenetelmä. Ruukki tuotti nyt sulaimia, joista valssattiin Putilovin Pietarin tehtailla ratakiskoja. Takkiraudan tuotanto nousi 1870-luvulla yli 1 000 tonniin vuodessa ja sitä vietiin Putilovin toiselle ruukille jatkojalostusta varten. Putilovin yritys teki kuitenkin konkurssin ja joutui 1876 Venäjän valtionpankin haltuun. Seuraavana vuonna Haapakosken ruukin toiminta pysähtyi ja masuuni oli sitten käyttämättömänä pitkiä aikoja. Putilovin omistamat Haapakosken ja Oravin ruukit myytiin pakkohuutokaupalla syyskuussa 1879 Suomen valtiolle. Haapakosken ruukki oli vuodesta 1881 Suomen Pankin Pietarin konttorin johtajan Aleksander Neiglichin omistuksessa, mutta hän ei saanut ruukkia toimintaan.
Vuonna 1886 perustettiin Oravin Tehdas Osakeyhtiö (myöh. Oravi-Haapakosken Tehtaat Osakeyhtiö), jonka omistuksessa olivat Haapakosken, Huutokosken ja Oravin ruukit. Haapakosken ruukin omisti vuosina 1889–1906 ja 1930-luvulta 1960-luvulle Degermanin suku. Ruukin kuljetusyhteydet paranivat huomattavasti, kun vuonna 1889 avattiin liikenteelle Haapakosken kautta kulkeva Savon rata ja Haapakoski sai myös oman aseman. Ruukille valmistui 1896 kupoliuunilla varustettu putkivalimo ja myöhemmin rakennettiin myös konepaja, levyosasto ja puusepäntehdas. Raudan valmistui päättyi lopullisesti 1904, kun masuuni suljettiin ja muutettiin vesitorniksi. Tästä lähtien Haapakoskelle keskityttiin valimo- ja konepajatuotteisiin.
Oravi-Haapakosken Tehtaat Osakeyhtiö teki konkurssin 1905. Konkurssi merkitsi Oravin ruukin toiminnan loppumista, mutta Haapakosken laitoksista muodostettiin samana vuonna uusi yhtiö nimeltä Haapakosken Tehdas Osakeyhtiö. Tämä yhtiö on toiminnassa vielä nykyäänkin. Haapakoskella valmistettiin nyt päätuotteina raudasta valettuja paine- ja viemäriputkia sekä pystyvaluina muhvi- ja laippaputkia. Lisäksi valmistettiin erilaisia koneita ja laitteita selluloosa-, tekstiili- ja metalliteollisuuden käyttöön. Sotavuosina 1939–1944 Haapakosken Tehdas Oy valmisti sotatarvikkeita puolustusvoimille.
Vuoden 1945 jälkeen raudasta valettujen viemäriputkien valmistus siirtyi Korsoon 1942 perustetulle Valu Oy:lle, joka oli Haapakosken Tehtaan ja Primon Osakeyhtiön tytäryhtiö.
Haapakosken Tehdas Oy oli 1960-luvulla Kymmene Oy:n omistuksessa ja sitä uhkasi jo lakkauttaminen. Tehtaan osti 1966 Juhani Luhtinen, joka johti sitä vuoteen 1998 saakka. Sen jälkeen tehdasta johti hänen poikansa Timo Luhtinen. Haapakosken Tehdas Oy valmisti erilaisia valimo- ja konepajatuotteita muun muassa venttiileitä, paineputkia, sulkuluukkuja, arinarautoja ja paloposteja. Valimon vuosituotanto oli noin 600–800 tonnia vuodessa ja vakituisia työntekijöitä oli 12. Valimo valmisti kahdella induktiouunilla ja kahdella kupoliuunilla harmaa- ja pallografiittivalurautaa sekä hieman valuterästä. Teollisen tuotannon loputtua Haapakoskella vuonna 2011 ruukki siirtyi kauppias Pauli K. Väänäsen omistukseen.
Alueella on kunnostettu rakennuksia ja tehty ympäristön raivaustöitä. Väänästen tavoitteena on vanhan kulttuurimiljöön säilyttäminen hienona esimerkkinä Suomen teollistumisen alkuajoilta. Vanhoissa tehdasrakennuksissa on runsaasti jäljellä esineistöä ja laitteita tuotannon eri aikakausilta.
Ruukkiin pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla ja tapahtumapäivinä.
Ruukin rakennukset ja niiden suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Haapakosken ruukkimiljöö on varsin hyvin säilynyt, vaikka monet alueen rakennukset ovatkin rapistuneet. Ruukinkartanon ulkoasu on vuodelta 1872, vaikkakin sen vanhimmat osat ovat jo vuodelta 1843. Vanha masuuni sortui osittain 1983, mutta sitä on restauroitu 1990-luvun lopulla. Masuunin ympärillä olevat tiiliset tehdasrakennukset ovat pääosin peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tiilinen ruukin konttorirakennus on peräisin 1920-luvulta. Haapakosken seurantalo (entinen koulu) on 1900-luvun alusta ja se on Pieksämäen Haapakosken kyläyhdistys ry:n omistuksessa.
Museovirasto on määritellyt Savon järvimalmiruukit, joihin kuuluvat Haapakosken ohella ohella myös Jyrkkäkosken ja Salahmin ruukit, valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetuiksi kulttuuriympäristöiksi.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Olavi Piha: Raudan valmistuksen synty Suomessa – esimerkkinä Haapakosken ruukki. Valimoviesti 3/2008 s. 18–27
- Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo: Haapakosken vanha ruukkialue
- Museovirasto restauroi: Haapakosken masuuni
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Savon järvimalmiruukit Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.