Guaíran vesiputoukset
| Guaíran vesiputoukset | |
|---|---|
 |
|
| Sijainti | Brasilian ja Paraguay raja |
| Joki | Paraná |
| Korkeus | 114 |
| Putousten määrä | 18 |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Guaíran vesiputoukset (port. Salto das Sete Quedas do Guaíra tai lyhyemmin vain Salto de Sete Quedas, esp. Salto del Guairá[1]) olivat seitsemän vesiputousta Paranájoella Brasilian ja Paraguayn rajalla. Aikanaan virtaukseltaan maailman suurimpiin putouksiin lukeutuneet ja tunnetun nähtävyyden muodostaneet Guaíran vesiputoukset jäivät vuonna 1982 täyttymään alkaneen Itaipun padon tekojärven alle.
Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Guaíran vesiputoukset olivat Paranájoella Brasilian Paranán osavaltion ja Paraguay Canindeyún departementin rajalla[2] seitsemällä kataraktilla sijainneet 18[1] vesiputousta. Paikalla etelään virtaava Paraná muodostaa maiden rajan noin 200 kilometrin pituudella..[2] Putouksilla joen pudonta oli yhteensä 114 metriä.[1]
Aikanaan Guaíran vesiputoukset lukeutuivat virtaukseltaan maailman suurimpiin vesiputouksiin. Ne jäivät kuitenkin kokonaan Itaipun padon tekojärven alle.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siirtomaakaudella putoukset olivat osa Guayrán aluetta.[2] Putouksien on sanottu saaneen espanjalaisen nimensä nimensä guarani-päällikön mukaan. Portugalilainen nimi viittaa puolestaan niiden seitsemään (sete) kataktriin.[1] Yksi ensimmäisistä niiden eurooppalaisista vierailijoista oli Ruy Díaz de Guzmán vuonna 1612. Alueella oli joitakin jesuiittojen asemia, jotka kuitenkin hylättiin vuonna 1631 niin sanottujen bandeirantejen hyökkäyksien takia. Vesiputouksen silminnäkijät kuvailivat maan tärisevän vielä kilometrien päässä putouksista veden valtavan voiman takia.[2] Putousten pauhanta kuului 32 kilometrin päähän.[1]
Vesiputoukset olivat syrjäseutua aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Tuolloin alettiin kiinnostua Paranájoen vesivoimapotentiaalista. Tämä johti myös jännitteisiin Brasilian ja Paraguayn välillä. Maat olivat periaatteessa solmineet välisistään rajoista Loizaga–Cotegipe-sopimuksella vuonna 1872, mutta molemmat tulkitsivat sopimusta eri tavoin. Vesivoimalaa joelle kaavailleelle Brasilialle putoukset olivat strategisesti erityisen tärkeitä joen ylemmän juoksun hallitsemiseksi.[2]
Vuodesta 1956 Brasilia alkoi ajaa asiaa diplomaattisin, mutta myös sotilaallisin keinoin. Paraguaylle annettiin nootteja, kun samaan aikaan brasilialaiset sotilaat lähetettiin tärkeille strategisille paikoille putouksissa. 19. syyskuuta 1962 Brasilia julisti hallitsevansa yksin putouksia. Toisaalta 19. tammikuuta 1964 presidentti João Goular tapasi paraguaylaisen kolleegansa Alfredo Stroessnerin, ja tapaamisessa sovittiin molemmat osapuolet käsittäneen komitean perustamisesta vesivoimapotentiaalin selvittämiseksi. Tämä yhteisymmärrys mureni, kun Goular kukistui vallankaappauksessa vuonna 1964. Valtaan nousi sotilashallinto. Sotilashallinto rakennutti Paranán yli ponttoonisiltoja ja sotilasjoukot ottivat kesäkuussa 1965 haltuunsa aseman kiistellyllä alueella. Asema liitettiin sillalla Porto Renatoon Brasilian puolella.[2]
Paraguaylaiset lähettivät joukon virkamiehiä selvittämään tilannetta 21. lokakuuta 1965, mutta brasilialaiset sotilaat lähettivät heidät tiehensä. Paraguay antoi virallisen vastustuksensa kiinteiden rakennelmien rakentamisesta kiistellylle alueelle. Tapahtumat herättivät myös Brasilian vastaisia mielenosoituksia maan pääkaupungissa Asunciónissa. Asia ratkaistiin kuitenkin tulevina vuosina Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnsonin välityksellä. Kesäkuussa 1966 annettiin Yguazún asetus ja vuonna 1973 solmittiin Itaipún sopimus.[2] Itaipun pato valmistui vuonna 1982[1], tekojärveä alettiin täyttää joulukuussa 1982 ja Guaíran vesiputoukset jäivät sen alle vedenpinnan noutessa.[2] Ennen tekojärven täyttymistä putoukset olivat olleet huomattava matkailukohde.[1] Paikalliset vaativatkin korvauksia menettämistään putouksista.[2]