Grigol Orbeliani

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Prinssi Grigol Orbeliani

Grigol Orbeliani (Džambakur-Orbeliani, georg. გრიგოლ ორბელიანი; ჯამბაკურ-ორბელიანი, 2. lokakuuta 180421. maaliskuuta 1883) oli georgialainen romantiikan ajan runoilija ja Venäjän keisarikunnan armeijan sotilas. Hän oli yksi Georgian 1800-luvun kulttuurielämän värikkäimmistä hahmoista ja hänet muistetaan isänmaallisesta runoudestaan, joka suri Georgian kadonnutta menneisyyttä ja itsenäisen monarkian sortumista. Samaan aikaan hän vietti vuosikymmeniä Venäjän asevoimien palveluksessa ja nousi korkeaan asemaan Kaukasian hallinnossa.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grigol Orbeliani syntyi huomattavaan aatelissukuun Georgian pääkaupungissa Tbilisissä kolme vuotta sen jälkeen, kun Venäjän hallinto oli syrjäyttänyt Bagrationi-dynastian maan valtaistuimelta ja liittänyt kuningaskunnan Venäjään. Hänen isänsä Dimitri (Zurab), Orbeliani-suvun prinssi, palveli viimeisten georgialaisten kuninkaiden hoveissa ja hänen äitinsä Khorešan (omaa sukua Andronikašvili) oli Georgian toiseksi viimeisen, suositun kuninkaan Erekle II:n tyttärentytär. Grigol Orbeliani toi myöhemmin itse Ereklen kultin Georgian kirjallisuuteen.

Orbelianilla oli läheiset perhe- ja ystävyyssuhteet ajan aateliseen ja kirjalliseen eliittiin: Nikoloz Baratašvili, Georgian romantiikan merkittävin runoilija, oli hänen sisarenpoikansa. Orbeliani oli rakastunut Aleksandr Gribojedovin leskeen ja Aleksandre Tšavtšavadzen tyttäreeseen Ninoon, joka inspiroi runoilijaa epätoivoisen hovirakkauden kautta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, vaikka Grigol olikin luvattu jo kehdossa prinsessa Sopio Orbelianin aviomieheksi.[1] Hän oli kahden runoilijakenraalin, Aleksandre ja Vakhtang Orbelianin serkku. Erottaakseen itsensä samannimisistä serkuistaan Grigol Orbeliani käytti myös esi-isiensä sukunimeä "Qaplanišvili".[2]

Armeijan palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orbeliani sai varhaiskoulutuksensa paikallisessa aatelislukiossa ja sotakoulussa. 1820-luvulla hän liittyi Venäjän asevoimien palvelukseen ja osallistui sarjaan sotaretkiä dagestanilaisia heimoja vastaan sekä sotiin osmaneja ja Persiaa vastaan. Maaliskuussa 1833 Venäjän poliisi pidätti hänet Nižni Novgorodissa, koska hän oli osallistunut Georgian aatelisten vuoden 1832 salaliittoon, jonka tarkoitus oli murhata venäläisiä upseereita ja palauttaa Georgian itsenäisyys keisarikunnasta. Orbeliani vietiin Avlabarin vankilaan Tbilisissä mutta vapautettiin pian, sillä hän ei ollut itse ollut Georgiassa vallankaappausyrityksen aikaan tai osallistunut siihen muuten kuin kääntämällä dekabristien ideologien kirjoituksia ja laatimalla sotaisan runon Iaraghi (georg. იარაღი, "ase").[2]

Aatelisen asemansa ja kykyjensä avulla Orbeliani kykeni jatkamaan sotilasuraansa ja nousi korkeaan asemaan Venäjän Kaukasian-hallinnossa. Kuten monet muut georgialaiset aateliset, jotka olivat vuosia aiemmin suunnitelleet kaatavansa Venäjän hegemonian, hän teki sovinnon keisarinvallan kanssa. Muutosta helpotti Venäjän Kaukasian-varakuninkaan Mihail Vorontsovin liberaali politiikka. Runoissaan Orbeliani oli tyypillinen romantikko ja patriootti, joka pysyi kuitenkin vanhemman aikalaisensa runoilijakenraali Aleksandre Tšavtšavadzen tavoin uskollisena keisarikunnan armeijan upseerina koko uransa ajan.[3][4]

Orbeliani vietti valtaosan sotilasurastaan Kaukasian sodassa taistelemassa kapinallisia vuoristolaisia vastaan. Hän toimi lyhyen aikaa Nevan jalkaväkirykmentissä Vilnassa rangaistuksena osallistumisestaan vuoden 1832 salaliittoon. Palattuaan Kaukasukselle vuonna 1838 hän taisteli pääosin Dagestanissa ja nousi kenraaliksi vuonna 1846. Apšeronin jalkaväkirykmentin komentajana Orbelianilla oli keskeinen rooli hyökkäyksessä dagestanilaiseen Gergebilin linnoutukseen vuosina 1847–1848 ja hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1848. Seuraavien vuosien aikana hän hallinnoi Avaristanin ja Tšar-Belakanin rauhattomia piirikuntia. Hän torjui Pohjois-Kaukasuksen Venäjän vastaista taistelua johtaneen Šamilin hyökkäyksen, saavutti useita voittoja kapinallisista Tšar-Belakanissa vuonna 1853 ja sai ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Vuonna 1855 hänestä tehtiin etu-Kaspian joukkojen komentaja ja hänet ylennettiin kenraaliadjutantiksi vuonna 1857. Varakuninkaan neuvoston puheenjohtajaksi hänet nimitettiin samana vuonna, ja kolme vuotta myöhemmin hänestä tuli Tbilisin kenraalikuvernööri, joka toimi käytännössä varakuninkaana vuonna 1862. Orbeliani ylennettiin edelleen jalkaväenkenraaliksi vuonna 1864 ja hän sai paikan valtioneuvostosta vuonna 1866. Vuonna 1871 keisarikunnan hallinto järjesti Tbilisissä juhlat Orbelianin sotilasuran 50-vuotispäivän kunniaksi, ja niissä vieraili tsaari Aleksanteri II, joka myönsi kenraalille Pyhän Andreaan ritarikunnan kunniamerkin, valtakunnan korkeimman arvonimen.

Vanhuudessa hän siirtyi edistämään lukutaitoa ja koulutusta georgialaisille, julkaisemaan georgialaista perinnettä ja rahoittamaan lukutaito-ohjelmia abhaaseille ja osseeteille. Hän kuului keisarilliseen maantieteelliseen seuraan ja toimi Georgian aatelispankin kunniapuheenjohtajana. 1880-luvulla hänellä oli johtava rooli Šota Rustavelin kesiaikaisen eepoksen Pantterintaljaisen standardiversion kehittämisessä.[2]

Kulttuuriperintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Orbelianin varhaisimmat kirjoitukset ovatkin proosaa vuodelta 1824, hänen proosateoksensa ovat vaipuneet unohduksiin. Suurinta osaa hänen runoudestaan leimaavat isänmaalliset aiheet ja viinin ja naisten liioitteleva ylistys. Kuten ajan muut georgialaiset romantikot, Orbelianin lyriikka on täynnä surua kadotettua menneisyyttä ja Georgian kuningaskunnan sortumista kohtaan. Hänet erottaa muista kuitenkin hänen rakkautensa katurunouteen ja ašughi-minnelauluihin, joihin hän itsekin lisäsi materiaalia esimerkiksi Mukhambazi-runon (georg. მუხამბაზი) tyyppisillä lyriikoilla.[5]

Orbelianin runous ennen vuoden 1832 salaliiton romahtamista on huomattavan sotaisaa ja optimistista, kun taas vuoden 1832 jälkeiset lyriikat ovat surullisempia ja täynnä tunteellista isänmaallisuutta menneisyyden takaisinpalaamatonta loistoa kohtaan. Hänen paras ja pisin teoksensa on oodi Sadghegrdzelo, anu omis šemdgom ghame lkhini, Erevnis siakhloves (georg. სადღეგრძელო, ანუ ომის შემდგომ ღამე ლხინი, ერევნის სიახლოვეს, "malja, tai öinen juhla-ateria sodan jälkeen Jerevanin lähellä"), jonka alkuperäisversion hän laati Jerevanin taistelussa Venäjän–Persian sodan aikana vuonna 1827 ja johon vaikutti venäläinen runoilija Vasili Žukovski. Sitä muokattiin ja laajennettiin, kunnes se sai lopullisen muotonsa vasta vuonna 1879. Runo on nostalginen muisto sotilaan kunniasta, ja se alkaa kunnioittamalla niitä, jotka ovat kaatuneet puolustaessaan kotimaataan. Sitten runoilija matkaa historian halki juhlien kaikkia Georgian heimoja, kuninkaita, sankareita ja marttyyreja. Lopulta ylevyyden korvaa surullinen tunnelma, kun runoilija palaa fantasiansa ja muistojensa parista nähdäkseen, että menneisyyteen ei enää ole hänen lisäkseen juuri muita yhteyksiä.[6][4]

Orbelianin suhde Georgian älymystön uuteen sukupolveen oli epäselvä. Uusi liike, jonka jäseniä nimitettiin "pojiksi" ja jota johtivat Ilia Tšavtšavadze ja Akaki Tsereteli, suhtautui kriittisesti "isiin", vanhaan georgialaiseen aateliin, joka oli vannonut uskollisuuttaan tsaarille. Tšavtšavadze ylisti Orbeliania "runoutemme vahvuuden ja rikkauden" suojelijaksi, mutta nuori sukupolvi suhtautui hänen vuoden 1871 juhlapäiväänsä kylmän hiljaisesti. 1860-luvulla Orbeliani yritti pitäytyä erossa "isien ja poikien" välisistä kiistoista, mutta hän ei voinut olla hyökkäämättä uutta sukupolvea vastaan ivallisen, runomuotoisen vastineen muodossa vuonna 1874. Se ei kuitenkaan estänyt häntä jäämästä yksin, kun hän ylisti "poikiin" kuuluneen Aleksandre Qazbegin melodramaattista proosaa vuonna 1881.[7]

Grigol Orbeliani kuoli Tbilisissä 79-vuotiaana. Hänet on haudattu Pyhän Yrjön Kašvetin kirkkoon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rayfield, Donald: The Literature of Georgia: A History. Routledge, 2000. ISBN 0-7007-1163-5.
  • Kveselava, M: Anthology of Georgian Poetry, s. 16. The Minerva Group, Inc., 2002. ISBN 0-89875-672-3.
  • Suny, Ronald Grigor: The Making of the Georgian Nation. Indiana University Press, 1994. ISBN 0253209153.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rayfield, s. 139, 143–4.
  2. a b c Rayfield, s. 143.
  3. Suny, s. 75, 124.
  4. a b Kveselava, s. 16.
  5. Rayfield, s. 144.
  6. Rayfield, s. 144-5.
  7. Rayfield, s. 143–4.