Hänen muutamat runonsa, varsinkin balladit, kuuluvat Saksan runouden kauneimpiin helmiin. Balladeissaan, esimerkkinä Lenore, hän antoi kansanrunoudesta saamalleen ainekselle mestarillisen muodon, samalla kuin niissä tuntuu Sturm und Drang -ajan voima.[4] Bürger on julkaissut runojen lisäksi estetiikan oppikirjan Lehrbuch der Aesthetik.[4]
Hän oli yksi saksalaisen romanttisen balladikirjallisuuden perustajista, jonka tyyli heijastaa uudelleen herännyttä kiinnostusta kansanrunoutta (Volkspoesie) kohtaan Euroopassa 1700-luvun lopulla.[3]
Gottried Auguts oli Molmersweden kylän luterilaisen maalaispapin poika. Hän oli hitaasti kehittynyt lapsi, jonka koulutuksesta isä ei ollut kiinnostunut. Ascherslebenissä asuva äidinpuoleinen isoisänsä Bauer käytännössä adoptoi hänet. Hän kävi Ascherslebenin kaupunkikoulua vuosina 1759–1760 ja 12-vuotiaana isoisä hänet vuosiksi 1760–1763 kouluun Hallenpedagogioon. [1][5]
Hän siirtyi vuonna 1764 Hallen yliopistoon vastoin omaa mieltymystään ja isoisänsäs toiveesta teologian opiskelijaksi, jonka hän kuitenkin pian hylkäsi opiskellakseen oikeustiedettä. Siellä hän joutui filologi, filosofian ja kaunopuheisuuden professori Christian Adolph Klotzin (1738–1771) vaikutuksen alaiseksi, joka ohjasi Bürgerin huomion kirjallisuuteen, mutta pikemminkin rohkaisi kuin lannisti tämän luonnollista taipumusta villiin ja epäsäännölliseen elämään. Gottfriedin irstailevien tapojen seurauksena hänen isoisänsä kutsui hänet takaisin vuonna 1767, mutta kun hän lupasi uudistua, hänet hyväksyttiin vuonna 1768 Göttingenin yliopistoon oikeustieteen opiskelijaksi. Hänen villin elämänsä jatkuessa isoisä lopetti rahallisen tukensa, ja Gottfried jäi oman onnensa nojaan. Samaan aikaan hän oli edistynyt kohtuullisesti oikeustieteellisissä opinnoissaan ja hänellä oli onni solmia läheinen ystävyys useiden kirjallisuutta rakastavien nuorten miesten kanssa[1][4] kuten Johann Heinrich Voß, Ludwig Christoph Heinrich Hölty, Johann Martin Miller (1750–1814), Carl Friedrich Cramer (1752–1807) sekä Christian zu Stolberg-Stolberg (1748–1821) ja Friedrich Leopold zu Stolberg-Stolberg (1750–1819).[5]
Göttingenissä hän tapasi ensimmäisen kerran Sturm und Drang -runoilijoiden ryhmän, joka tunnettiin nimellä Göttinger Hainbund ja joka sai inspiraatiota kansanballadeista.[3]
Bürgerin ensimmäiset runot julkaistiin runoilija, kustantaja Heinrich Christian Boien (1744–1806) ja näytelmäkirjailija, lyyrikko Friedrich Wilhelm Gotterin (1746–1797) toimittamassa Göttingen Musenalmanachissa, ja vuoteen 1771 mennessä hänestä oli jo tullut laajalti tunnettu runoilija. Suoritettuaan opintonsa, jotka kevytmielinen elämä keskeytti usein, Bürger sai vuonna 1772 Boien vaikutuksesta "Amtmannin" eli piirituomarin viran lähellä Göttingeniä. Hänen isoisänsä oli nyt tehnyt sovinnon hänen kanssaan, hän oli maksanut velkansa ja vakiinnuttanut asemansa uudella toiminta-alueellaan. Samaan aikaan hän piti yhteyttä göttingeniläisiin ystäviinsä, ja kun "Göttinger Bund" eli "Hain" perustettiin, Bürger, vaikka ei itse ollutkaan sen jäsen, piti siitä tiiviisti yhteyttä. Vuonna 1773 balladi Lenore julkaistiin Musenalmanachissa.[1][5]
Vuonna 1780 hän omisti maatilan Appenrodessa, mutta menetti kolmessa vuodessa niin paljon rahaa, että hänen oli pakko luopua hankkeesta. Rahahuolet ahdistivat häntä, ja koska häntä syytettiin virkavelvollisuuksiensa laiminlyönnistä ja hän tunsi kunniansa loukatun, hän luopui virka-asemastaan ja muutti ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 1784 Göttingeniin, missä hän vakiinnutti asemansa estetiikan yksityisdosenttina (Privatdozent).[1][5]
Hänestä tuli Göttingenin runoilijoiden liiton (Dichterbund) johtava jäsen, hän kirjoitti sen äänenkannattajaan Musenalmanachiin ja toimi vuodesta 1779 lähtien kuolemaansa asti sen toimittajana. Göttingenin yliopisto myönsi hänelle filosofian kunniatohtorin arvonimen 50-vuotisjuhlavuotenaan vuonna 1787 ja pian sen jälkeen hänestä tehtiin filosofian ja estetiikan professori (ilman palkkaa), mikä oli erikoinen virka irstaalle nuorelle ja maineettoman miehekkyyden omaavalle miehelle.[6][5] Vuonna 1789 hänet nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi Göttingenin yliopisto, vaikkakin ilman stipendiä, mikä jätti hänet köyhyyteen loppuelämäkseen.[3] Hänen harhaanjohdetun neroutensa suurin teos syntyi hänen ollessaan vielä nuori.[6]
Göttingenin yliopistossa William Shakespearen teokset ja Thomas Percyn teos ”English Ballad Poetryn reliques” vaikutti ratkaisevasti hänen runollisen ilmaisunsa suuntaamiseen. ”Lenore” (1773) vakiinnutti hänen maineensa runoilijana.[2][1][6]
Balladi "Lenore" on aavemainen romanssi, jossa aavemainen ratsastaja, joka tekeytyy Lenoren kuolleeksi rakastajaksi, kantaa tämän makaaberille yömatkalle aavemaisen maiseman läpi, jota valaisevat salamat. Runo huipentuu ratsastajan paljastumiseen itse Kuolemaksi – luurangoksi viikatteen ja tiimalasin kanssa. Runon kertosäkeen käyttö ja sen yksinkertainen ja naiivi kieli sekä sensaatiomainen teema vaikuttivat syvällisesti romantiikan myöhempään kehitykseen kaikkialla Euroopassa.[3]
Hänen paras balladinsa Lenore (1773), syntyi samaan aikaan Goethen näytelmän Götz von Berlichingenin kanssa ja kirjallisen Sturm und Drang ('myrsky ja paine') vuosikymmenen alkuun. Goethe, joka pian alkoi puhua hänestä "surullisena esimerkkinä", piti hänen aikaisempia runojaan "paremman aikakauden arvoisina". Nykyään kriitikot näkevät niissä voimakkaimman vaikutuksen balladimuodon elvyttämiseen, johon niin suuri osa seuraavan sukupolven parhaasta saksalaisesta runoudesta on valettu. Nämä balladit ovat klassikoita, jotka ovat tuttuja jokaiselle saksalaiselle koululaiselle. Joitakin silmiinpistävimpiä, vertaansa vailla olevan Lenoren lisäksi ovat Der wilde Jäger (Villi metsästäjä), Das Lied vom braven Mann (Rohkean miehen laulu), Die Weiber von Weinsberg (Weinsbergin vaimot), Der Kaiser und der Abt (Keisari ja apotti) ja Bürgerin oma suosikki Lenardo und Blandine. Bürger elvytti myös sonettimuodon saksaksi, ja Friedrich Schiller ylisti hänen kokeilujaan siinä esikuvina, mutta kritisoi ankarasti joitakin Bürgerin suositumpia runoja.[6]
Useiden petrarkalaistensonettien lisäksi, jotka vaikuttivat huomattavasti myöhempien saksalaisten runoilijoiden teoksiin, Bürger teki myös käännöksiä englannista. Näihin kuuluivat vaikutusvaltainen kokoelma englantilaisia ja skotlantilaisia perinteisiä balladeja, Thomas Percyn "Reliques of Ancient English Poetry," ja laajennettu versio Rudolf Erich Raspen englanninkielisestä käännöksestä alkuperäisestä saksalaisesta tarinasta "Paroni Münchausenin seikkailut".[3]
Syvästi haavoittuneena Friedrich Schillerin antamasta kritiikistä, joka julkaistiin Allgemeine Literaturzeitungin 14. ja 15. osassa vuoden 1791 hänen runojensa toista painosta kohtaan; pettyneenä, avio-onnensa ja terveytensä menettäneenä Bürger eli taloudellisesti epävarmaa elämää opettajana Göttingenissä kuolemaansa asti.[1]
Auguste Leonhart ja Dorette Leonhard, kaiverrus 1874, Auguste Leonhartin pastellityön 1781 pohjalta
Burgerin tasapainoton temperamentti ja suurelta osin köyhät olosuhteet estivät häntä saavuttamasta pysyvää onnea.[3] Hän meni naimisiin syksyllä 1774 Niedeckin piirikunnan hallinto-oikeusjuristi Johann Carl Leonhartin tyttären Dorothea (Dorette) Marianne Leonhartin kanssa, jonka kanssa hän muutti pian Wölmershauseniin, kylään hänen oikeuspiirissään. Pian hän kuitenkin ihastui kiivaasti vaimonsa nuorempaan sisareen, kälyynsä Augusteen, joka asui saman katton alla Dorothean ja Gottriedin isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1777. Hänen kaksoissuhteensa kahteen sisareen aiheutti hänelle vuosien ajan äärimmäisiä omantunnonvaivoja. ja tämä sekava rakkaussuhde aiheutti Bürgerille tuskaa.[4][1][5]
Heille syntyi neljä lasta:
Antoinette (1775–1777), kuoli 2-vuotiaana
Marianne Friederike (1778–1862)
Auguste Wilhelmine (1784), kuoli sylilapsena
Kun Dorette kuoli heinäkuussa 1784 (nähtävästi synnytykseen), hän meni kesäkuussa 1785 naimisiin tämän sisaren Augusta (Molly) Maria Wilhelmine Eva Leonartin kanssa. Vaimo kuoli tammikuussa 1786 synnytyksen jälkeiseen infektioon, Bürger jäi sekä henkisesti että aineellisesti yksinäisyyteen.[4] Mollyn varhainen kuolema syöksi hänet jälleen syvimpään hengelliseen suruun ja vei häneltä joksikin aikaa inspiraation runolliseen luomiseen.[5]
Halu saada asuntonsa siistiksi johti hänet kolmanteen, onnettomimpaan avioliittoon. 20-vuotias Elise Hahn oli viehtynyt Bürgerin runoudesta ja kirjoitti tälle vuonna 1789 13-säkeistöisen runon, jossa hän julisti rakkautensa Bürgeriin ja pyysi tätä aviomiehekseen. Seurasi kirjeenvaihto, jonka seurauksena Bürger kuvaili avoimesti aiempaa elämäänsä mieleenpainuvassa kirjeessä. Bürger matkusti Stuttgartiin pääsiäisloman aikana vuonna 1790. Hän avioitui kolmannen kerran Stuttgartissa lokakuussa 1790 kirjailija, näyttelijätär Marie Christiane Elisabeth "Elise" Hahnin (1769–1833) kanssa, mutta vain muutaman viikon kuluttua hän sai vaimonsa kiinni uskottomuudesta, vaimo katsoi että häntä pidettiin pelkästään siivoojana, avioliitto oli onneton ja päätyi eroon maaliskuussa 1792.[4][3][5] Tämän jälkeen Elise Bürger aloitti menestyksekkään näyttelijän uraansa Hampurissa, Berliinissä, Hannoverissa, Augsburgissa, Münchenissä ja Wienissä sekä Dresdenin kuninkaallisessa saksilaisessa hoviteatterissa vuosina 1804–1807. Vuodesta 1799 alkaen hän oli kirjailija ja journalisti.
Gottfried August Bürgerin muistomerkki Göttingenissä vuodelta 1799, purettu vuonna 1956
Gottried August Bürger kuoli tuberkuloosiin 46-vuotiaana Göttingenissä kesäkuussa 1794.[1]
Hänen balladinsa ovat säilyttäneet suosionsa tähän päivään asti, ja hänen runojaan on julkaistu useina painoksina. Hänen kootut teoksensa toimitti hänen ystävänsä Reinard (4 osaa, 1796).Walter Scott käänsi Lenoren englanniksi nimellä William and Helen (1775). Alexandre Dumas vanhempi käänsi Lenoren ranskaksi. Bürgerin mielikuvitus oli raikas ja naiivi, mutta se ei ollut rikas tai kestävä. Hänen makunsa oli enemmän elegantti kuin herkkä: hänen tyylinsä oli harkittu, vaikkakin selkeä ja voimakas. Hänen runojensa moraalinen sävy, miehekäs ja lähes poikkeuksetta jalo, on oudossa ristiriidassa hänen yksityiselämänsä kanssa. Hänen ominaisuutensa olivat sellaisia, jotka saavat kansan suosion, ja hänen virheensä sellaisia, joita suurin osa lukijoista helposti hyväksyy. Hänen paikkansa saksalaisessa kirjallisuudessa on ilmeisesti vakiintunut.[6]
"Alkuaineet", suom. O. Uotila, teoksessa: Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-osakunnan albumi: II, Hämäläis-osakunta, 1874
"Laulu uljaasta miehestä", suom. O. Uotila, teoksessa: Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-osakunnan albumi: II, Hämäläis-osakunta, 1874
"Keisari ja apotti", suom. Yrjö Jylhä, teoksessa: Runon pursi: maailmankirjallisuuden kertovaa runoutta, WSOY, 1934
"Lenore", useissa teoksissa:
suom. Eino LeinoLausujan lipas (Kulutusosuuskuntien keskusliitto 1925 K.K:n juhlaohjelmakirjasia 2.); Lausunto-ohjelmaa kaunoluvun opetusta ja esitystä, Toimi. Onni Savola, Porvoo WSOY 1920; Maailmankirjallisuuden kultainen kirja 1: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja (WSOY, 1930), Titaanien laulu (ntamo, 2014 ISBN978-952-215-511-5); Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi, 1979 ISBN951-30-4220-0)
suom. Tuokko, (nimellä Lenóra), Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-osakunnan albumi II 1872
_b_012.jpg)
.jpg)
Lisää luettavaa aiheesta Gottfried August Bürger on Wikiaineistossa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gottfried August Bürger Wikimedia Commonsissa
