Gaspar Núñez de Arce
| Gaspar Núñez de Arce | |
|---|---|
 Gaspar Núñez de Arce |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1834 Valladolid, Espanja |
| Kuollut | 1903 (68–69 vuotta) Madrid, Espanja |
| Kansalaisuus | Espanja |
| Ammatti | kirjailija |
| Kirjailija | |
| Äidinkieli | espanja |
| Tuotannon kieli | espanja |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Gaspar Núñez de Arce (1834 Valladolid, Espanja – 1903 Madrid, Espanja) oli espanjalainen kirjailija. Hän kirjoitti jo 15-vuotiaana näytelmän, joka päätyi esitettäväksi. 19-vuotiaana hän aloitti El Observadorin toimittajana ja jatkoi toimittajauraa edistyksellisessä lehdessä La Iberiassa ja melkein kaikissa suurissa madridilaisissa lehdissä. Sodan aikana Marokossa 1859–1860 hän seurasi kenraali Leopoldo O’Donnellia ja kirjoitti samalla La Iberiaan eloisia taistelukuvauksia, jotka toivat hänelle huomiota. 1865 Núñez de Arce aloitti työskentelyn synnyinkaupungissaan, toimi monissa hallintotehtävissä, oli muun muassa vuodesta 1868 kuvernööri Barcelonassa, oli 1882–1883 siirtomaaministeri Práxedes Mateo Sagastan hallituksessa, hypoteekkipankin johtaja 1897 ja senaattori kuolemaansa saakka.[1]
Poliittisilta näkemyksiltään Núñez de Arce oli maltillis-liberaali (edistyksellinen), puolusti aluksi O’Donnellin, sitten Sagastan politiikkaa, pyrki demokratisoimaan vanhoja monarkistisia instituutioita, mutta järjestyksen ja kohtuuden ystävänä hän vihasi kaikenlaisia äkillisiä muutoksia. Hänen toimintansa hallinnon ja politiikan alalla oli kuitenkin merkitykseltään vähäistä, sen sijaan runoilijana hän oli Ramón de Campoamorin kuoleman (1901) jälkeen ainoa merkittävä aikansa runoilijoiden joukossa. Runoilijana Núñez de Arce kuului Salamancan koulukuntaan. Hänen runojaan leimaa syvä tunne, pikemminkin plastinen kuin koloristinen, miehekäs ja sointuisa, vailla synkeyttä, hienostunut ja pidättyväinen, ja juuri tämä pidättyvyys on ollut harvinaista myöhemmässä espanjalaisessa kaunokirjallisuudessa ja etenkin draaman alalla.[1]
Osa hänen runoistaan koottiin kokoelmaksi Gritos de combate (1875; 10. p. 1891 sisältää muutamia uusia runoja ja Discurso sobre la poesian). Niistä vanhimpia leimaa hyväntahtoinen satiiri, mutta sitä mukaa kuin Espanjan poliittiset ja yhteiskunnalliset olot heikkenivät, tuli runoista taisteluhuutoja, jotka ilmentävät surua ja mielipahaa maan tilasta ("Á España", "Estrofas", "Las arpas mudas", "Pobre loca!"). Muissa taas ("En el monasterio de piedra", "Á Darwin", "Problema", "Velut umbra", "Tristezas", "La duda") runoilija taistelee materialismin rynnistystä, jumalankieltämistä, luonnontieteiden pöyhkeilyä vastaan. Niistä erityisen hieno on tyypillinen espanjalainen runo "Raimundo Lulio".[1]
Vuonna 1879 näyttää Núñez de Arcen runosuoni pulpunneen runsaana, sillä silloin julkaistiin eeppiset laulut "La selva oscura", joka perustuu täydellisiin tertsiineihin ja päättyy Danten suureen allegoriaan; "La ultima lamentacion de Lord Byron", joka on Marcelino Menéndez Pelayon arvion mukaan Byron "ad usum Delphini"; "Un idilio", paimenruno, muistuma Frédéric Mistralin runosta "Miréio", täynnä herkkyyttä ja hermostuneisuutta nautinnollisen notkeina säkeinä; "Una elegia á la muerte de Herculano" ja" El vértigo", jossa Kainin ja Abelin tarina on sovitettu uuteen aikaan virheettömien "desiimien" muodostamana kuvana. Kolmesta ensimmäisestä julkaistiin 20–30 painosta ja viimeisestä 41 painosta, ja ne on "La pescan", joka on kuvaus kalastajaelämästä, "Marujan" ja "La vision de Fray Martin", jossa kuvataan myötätuntoisesti Lutherin luopumusta, ohella julkaistu kokoelmassa Poemas (1893; uusi p. 1898, johon on lisätty muutamia "Poemas cortas" ja "Sursum corda!", joiden lisäksi runoilijaa on inspiroinut epäonninen Kuuban sota).[1]
Sekalaista aineistoa sisältää Miscelánea literaria, cuentos, articulos, relaciones y versos (1886), joka suurelta osin liittyy runoilijan nuoruuteen. Siinä on myös Núñez de Arcen Espanjan akatemiaan 1876 liittyessään pitämä huomiota herättävä puhe, joka käsittelee Espanjan kirjallisuuden rappiota ja lopullista perikatoa. Núñez de Arcen Obras dramáticas (1879) sisältää vain neljä teosta. Kolme niistä, Deudas de la honra, "drama intimo ó de conciencia", Quien debe paga, "comedia de costumbres" ja Justicia providencial, "drama de tendencias sociales", ilmentävät López de Ayalalta ja Manuel Tamayo y Bausilta saatuja vaikutteita, kun taas neljäs, El Haz de leña, josta runoilija itse sanoo, että hän ei ole siinä sidoksissa minkään tietyn koulukunnan ennakkoasenteisiin, on James Fitzmaurice-Kellyn mukaan 1800-luvun hienoin historiallinen draama ja pidättyvyydessään harvinaisuus silloisessa espanjalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Se käsittelee Don Carlosin vankeutta ja kuolemaa, ja runoilija käsittelee siinä Filip II:ta ja hänen poikaansa silloisen uudemman historiantutkimuksen valossa. Núñez de Arce teki näytelmäkirjailijana yhteistyötä myös Antonio Hurtadon kanssa näytelmissä El laurel de la Zubia, Herir en la sombra ja La jota aragonesa. Núñez de Arcen teoksista merkittävä on myös Sancho Gil, novela fantástica (1878). Se kertoo vanhan tarinan henkilöstä, joka herää 70-vuotisesta unesta ja toteaa kaiken muuttuneen.[1]
Helvi Vasara on suomentanut Núñez de Arcen runon "Daavidin psalmit", ja se sisältyy antologiaan Maailmankirjallisuuden kultainen kirja 7: Espanjan ja Portugalin kirjallisuuden kultainen kirja (WSOY 1954).[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Núñez de Arce, Gaspar Nordisk familjebok, Uggleupplagan. 20. palsta 122. Nordisk familjeboks förlags 1914 (ruotsiksi)
- ↑ Núñez de Arce, Gaspar, (Arkistoitu – Internet Archive) Lahden kaupunginkirjaston Runotietokanta. Viitattu 21.8.2020
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gaspar Núñez de Arce Wikimedia Commonsissa
- Gaspar Núñez de Arce, Real Academia Española (espanjaksi)
| ||||||||||||||||||||||
