Galeazzo Marian vanhemmat olivat kondottieeriFrancesco Sforza ja Milanon herttuatar omalla oikeudellaan (suo jure) Bianca Maria Visconti (1425–1468), joka oli Milanon herttua Filippo Maria Viscontin ja tämän rakastajattaren Agnese del Mainon ainoa lapsi, joka tunnustettiin lailliseksi perijäksi vuonna 1430.[4][2]
Hän oli toinen Sforza-suvun herttua ja perheensä vanhin poika. Hänellä oli yhdeksän sisarusta, joista kahdesta veljestä tuli Barin herttuoita, yhdestä tuli Korsikan kreivi ja nuorin veli Ludovico syrjäytti Galeazzo Marian laillisen perijän.
Isä halusi esikoisensa sekä tämän erittäin älyllisesti lahjakkaan sisaren Ippolita Maria (1445–1488) saivat parhaan mahdollisen koulutuksen erinomaisilta humanistiopettajilta, joiden joukossa oli Cola Montano (n. 1440 –1482), josta tulisi kokemansa julkisen ruoskimisen vuoksi Galeazzo Marian tulevien salamurhaajien tukija ja kannustaja vuonna 1476. Tärkeimpiä opettajia oli Baldo Martorelli, Marchen alueelta kotoisin oleva humanisti ja Vittorino da Feltren humanistisen pedagogiikan perijän, joka laati latinan kieliopin käsikirjan nuorille ruhtinaille. Hän antoi Galeazzo Marialle humanistisen kasvatuksen mukaisesti historian, maantieteen, musiikin, tanssin, runouden ja klassisten kielten tuntemuksen. Myöhemmin hänet laitettiin Guiniforte Barzizzan huostaan, joka astuttuaan palvelukseen vuonna 1457 täydensi nuoren prinssin koulutuksen antamalla tälle ensimmäiset poliittiset perustiedot, jotka olivat tarpeen poliittisiin juonitteluihin osallistumiseksi. Barzizza oli itse asiassa Filippo Maria Viscontin sihteeri, mikä teki tästä erittäin sopivan tehtävään.[2]
Galeazzolle ei annettu pelkästään humanistista koulutusta: ”Hänen vanhemmillaan oli kaksi erityistä tavoitetta mielessään hänen koulutuksensa suhteen: toinen, opettaa hänelle sodankäynnin taitoa ja toinen, opettaa hänelle todellista politiikkaa, kahta ominaisuutta, jotka ovat välttämättömiä kenelle tahansa, joka haluaa hallita kansoja.” (Nicola Ratti: Della famiglia Sforza, 1794)
Toisin kuin isänsä herttua Francesco Sforza, joka nautti suurta arvostusta kansansa parissa, Galeazzo tuli tunnetuksi julmuudestaan, käyttäessään valtaa tyrannin lailla.[1]
Epävakaan ja kurittoman luonteensa vuoksi hän oli toistuvasti eri mieltä äitinsä leskiherttuatar Bianca Marian kanssa. Erimielisyydet puhkesivat täydeksi riitelyksi hänen noustuaan herttuan valtaistuimelle isänsä kuoleman jälkeen ja joidenkin huhujen mukaan päättyi äidin murhaamiseen myrkyttämällä.[5] Ylpeänä ja ylimielisyyteen taipuvaisena Galeazzo Maria osoittautui sekä kyvykkääksi että viisaaksi hallitsijaksi, jatkaen tällä alueella isänsä aloittamaa harkittua taloudellisen ja sosiaalisen elvyttämisen politiikkaa. Hän myönsi olevansa äärimmäisen "himokas" ja "ylpeä", mutta hän lievensi pahettaan väittämällä, ettei ylpeys ollut mikään suuri synti Herran mielestä.[6]
Sihteerinsä Cicco Simonettan avustuksella hän otti käyttöön uuden rahapolitiikan ja kannusti viljelyyn ja keinokasteluun. Taiteen ja kulttuurin ystävänä hän edisti Castello Sforzescon linnan kaunistamista ja pyysi taiteilijoita koristelemaan sitä. [1][2][3]
Herttuan ensimmäisten toimenpiteiden joukossa olivat luonteeltaan taloudellisia. Innokkaana lombardilaisen käsityötaidon puolestapuhujana hän jatkoi isänsä politiikkaa suosimalla paikallisia manufaktuureja ja suojelemalla käsityöläispajoja ulkomaiselta kilpailulta. Lisäksi hän huolehti taloudesta ottamalla käyttöön silkkiperhosen toukkien jalostuksen vuonna 1468,[2] jonka merkityksen jo hänen isoisänsä herttua Filippo Maria Visconti oli ymmärtänyt[6] ja riisinviljelyn vuonna 1470,[2] jälkimmäistä hän lähetti 12-22 säkillistä Ferraran herttua Borso d'Estelle ystävyyden merkkinä. Kaupan helpottamiseksi hän jatkoi isänsä aloittamien kanavien rakennuttamista, kuten Martesanan kanavan sekä Binascon ja Pavian yhdistävän kanavan tekeminen purjehduskelpoiseksi.[6][2] Sen lisäksi, että Galeazzo Maria oli kiinnostunut maatalouden ja teollisuusteollisuuden innovaatioista, hän oli huolissaan myös siellä työskentelevien alamaistensa terveydestä. Hän pyrki tehostamaan toistuvien ruttoepidemioiden ja harvemnin sattuvien luonnonkatastrofien, kuten tulvien ja maanjäristysten varalta toteutettuja toimenpiteitä.[2] Tämä sairauksien ennaltaehkäisy ei niinkään erityisestä humanitaarisesta herkkyydestä, vaan myös siitä, että nuori herttua ymmärsi, että hänen alamaistensa terveys oli välttämätöntä vauraan talouden kehittymiselle. Siksi hän tuki vanhempiensa perustamia terveydenhuoltolaitoksia ja määräsi nimenomaan siviiliviranomaiset suorittamaan väestönlaskentoja parantaakseen syntyvyyden rekisteröintiä, jonka tavoitteena oli lisätä herttuakunnan väestöä. [6][2]
Hän kivetytti Milanon kadut, joka valmistui ennätysajassa vuonna 1470. Laajempia hankkeita, kuten kirjapainotaidon käyttöönottoa varten hän rahoitti Panfilo Castaldin ja Antonio Zaroton kirjapainokoneen, Milanosta tuli näin kirjankustannuksen pääkaupunki.[6][2]
Galeazzo Maria Sforzan 1466-1476 hallitusajalla lyöty testone hopearaha. "Testone" nimi viittaa etupuolella olevaan herttuan profiiliin.
Noin vuonna 1474 Galeazzo otti Milanossa käyttöön uuden noin 10 gramman painoisen hopearaha testonen, joka edustaa siirtymistä renessanssin rahoihin.[6] Uudistus oli tullut välttämättömäksi sen jälkeen, kun Firenzen tavalta ja Venetsian tasavalta olivat nostaneet hopean hintaa houkutellakseen saksalaista hopeaa omiin rahapajoihinsa, mikä oli alentanut liikkeessä olevan valuutan arvoa. Milanon herttuakunta joutui sitten alentamaan hopearahojensa arvoa noin 2%. Samaan aikaan Galeazzo aloitti kuitenkin kaikkien liikkeessä olevien hopeametallien kattavan uudelleenjärjestelyn luomalla monimutkaisen nimellisarvokompleksin denaaristaliiraan, josta jälkimmäinen lyötiin poikkeuksellisen painavana 9,8 gramman kolikkona, joka oli valmistettu 964-millisimeisestä seoksesta (testonesta). [2]
Galeazzo Maria oli myös intohimoinen kuvataiteen ja kulttuurin suojelija, vaikka tämä ei enää suuntautunutkaan yleiseen hyvään ja julkisiin tiloihin, vaan yksityistilojen loistoon ja ylistämiseen.[2] Hänen isänsä Francescon Sforzan Porta Giovian linnan raunioille rakennuttamasta palatsista, ei kuitenkaan ollut tullut palautetun aatelivallan symbolia: herttua Francesco ja herttuatar Bianca Maria asuivat Corte d'Arengossa, jottei kansansuosiota vaarantuisi. Heidän poikansa päätti muuttaa linnaan korostaakseen ruhtinaallista ja aatelista ulottuvuutta vanhempiensa ilmeisesti säilyttämän "yhteisöllisen" ulottuvuuden kustannuksella.
Galeazzo palkkasi palvelukseensa firenzeläiset arkkitehdit Bartolomeo Gadion ja Benedetto Ferrinin, joille hän uskoi edustustilat 'Herttuallisen pihan', 'Rocchetta pihan' sekä herttuaperheen yksityisasunto 'Cassinon' rakentamisen. Vuonna 1468 häidensä yhteydessä Bona di Savoian kanssa, hän teetti freskoja joihinkin huoneisiin. Näistä ovat enää jäljellä taiteilija Bartolomeo da Cremonalle, Bonifacio Bembolle, Zanetto Bugattolle sekä herttuan viralliselle muotokuvamaalari Vincenzo Foppalle kirjoitetut pikkutarkat ohjeet.[2] Uuden herttuan residenssin sisäkoristelusta erottuu herttuallinen kappeli erityisellä eleganssillaan. Se rakennettiin vuonna 1471 ja sen parissa työskentelivät taiteilijat Bonifacio Bembo, Giacomino Vismara ja Stefano de Fedeli. Milanossa edelleen vaikuttavan gotiikan taiteen tyylin mukaisesti upeilla koristeilla ja puhtaalla kullalla päällystettyä kappelia voidaan pitää yhtenä Sforza-suvun tukeman taiteen mestariteoksista. Arkistotietojen perusteella on todisteita muista taiteellisista projekteista, joiden tarkoituksena oli tehdä ympäristöstä aiempaa ylellisempi ja rikkaampi, lisäämällä siihen eläinkohtauksia ja myöhemmin Visconti-suvusta kertovia tarinoita.
Sforza-suvun vaakunoita Castello Sforzescon kattomaalauksissa. Kaiverrus "Galeazzo Maria Dux Mediolani quintus" eli Milanon viidennen herttua Galeazzo Maria Sforzan vaakunat n. 1468.
Vaikka Galeazzo Maria oli puolustanut Firenzen tasavallanMedicien politiikkaa ja suojellut liittolaisiaan Savoijiin kuuluvan Piemonten ruhtinaskunnan tavoitteilta, herttuan liittolaisuudet muuttuivat kuitenkin äkillisesti. Hän mitätöi vuonna 1472 nuoremman veljensä Sforza Maria Sforzan (1451–1479) vuonna 1465 solmitun avioliiton (jota ei koskaan pantu täytäntöön) Eleonora d'Aragonan (1450–1493), Napolin kuningas Ferdinand I:n tyttären kanssa. Hän järjesti oman avioliittonsa vihatun Savoijin dynastian kuuluvan Bona di Savoian kanssa Ranskan kuningas Ludvig XI:n poliittisen painostuksen alaisena.[2] Jälkimmäisen yllytys sai aikaan salaliiton, jonka seurauksena hän kuoli 32-vuotiaana tapaninpäivänä 26. joulukuuta 1476 mennessään pyhän Stefanoksen aamumessuun Santo Stefano Maggioren basilikaan. Tämä ei kuitenkaan riittänyt lopettamaan Sforza-suvun valtaa Milanon kaupungissa. Hänen seuraajakseen tuli 7-vuotias poika Gian Galeazzo Maria Sforza.[2]
Vaikka Galeazzo Maria Sforzaa on perinteisesti kuvattu despootiksi, tuhlaavaiseksi sekä irstailijaksi, hän oli kuitenkin ilmeisesti kyvykäs hallitsija, joka oli hyvin kiinnostunut maataloudesta, rakennutti kastelukanavia, otti käyttöön riisinviljelyn ja kannusti kauppaa, erityisesti silkin ja villan valmistusta. Hän oli muusikoiden, taiteilijoiden, runoilijoiden ja oppineiden suojelija ja kirjoitti itse metsästystä käsitteleviä tutkielmia. Ulkopolitiikassa hän kuitenkin noudatti epäröivää linjaa, joka johti käytännössä Milanon eristäytymiseen.[1]
Galeazzo Maria Sforza hallitsi kymmenen vuoden ajan. Kolme aatelista Giovanni Andrea Lampugnani, Gerolamo Olgiati ja Carlo Visconti salamurhasivat herttuan puukottamalla tämän 26. joulukuuta 1476 Pyhän Stefanuksen kirkon portailla tarkoituksenaan lavastaa uudelleen Julius Caesarin murha.[2][1] Murhaajat toivoivat turhaan voivansa luoda näin pohjan kansannousulle. Murha jätti kuitenkin Milanon epävarmuuden valtaan.[1] Herttua haudattiin salaa seuraavana yönä kahden pilarin väliin, merkitsemättömään hautaan Duomo di Milanon katedraaliin.[6] Olgiati ja Visconti pääsivät pakenemaan rikospaikalta hyödyntäen kirkossa levinnyttä paniikkia ja yllätystä. Lampugnani sai Sforzan vartijan miekaniskun, ja kuoli välittömästi. Kaksi pakolaista pidätettiin muutamaa päivää myöhemmin, heidät tuomittiin ja teloitettiin seuraavan vuoden tammikuussa.[6]
Leski Bona di Savoia hallitsi puolisonsa murhan jälkeen epäsuositun kanslerin Cicco Simonettan avustuksella. Tätä seurasi Galeazzon alaikäisen pojan Gian Galeazzon lyhyt ja levoton hallituskausi, jonka aikana hänen setänsä Ludovico Sforza kaappasi nopeasti vallan.[1]
Galeazzon ensimmäinen kihlattu vuonna 1457 oli Gonzaga-sukuun kuuluva Dorothea Gonzaga (1449–1467), joka oli Mantovan markiisi Ludovico II Gonzagan ja Barbara von Brandenburgin tytär. Koska morsiamen isä vastusti tyttärensä lääkärintarkastusta ennen avioliittoa vuonna 1463 (aiempi morsianehdokas, vanhempi sisar Susanna oli osoittautunut kyttyräselkäiseksi, mikä periytyi suvussa) kihlaus purkautui ja välit pysyivät kireinä aina vuoteen 1466 asti. Dorothea kuoli todennäköisesti malariaan keväällä 1467.[7][2]
Leskiherttuatar Bona de Savoia kuvattuna sijaishallitsijakaudellaan 1476–1481 lyödyssä kultadukaatissa
Galeazzo avioitui 6./7. heinäkuuta 1468 Bona di Savoian (1449–1503) kanssa, joka oli Savoijin herttua Ludovico I:n ja Kyproksen prinsessa Anne de Lusignan-Châtillonin tytär sekä Ranskan kuningas Ludvig XI:n käly.[2]
Ermes Maria Sforza (10. toukokuuta 1470[2] –1503), Tortonan markiisi; kuoli Innsbruckissa maanpaossa lankonsa Maksimilian I:n hovissa; naimaton, ei jälkeläisiä
Anna Maria Sforza (21. heinäkuuta 1476[2] – 30. marraskuuta 1497), avioitui 1491 Ferraran herttua Alfonso I d'Esten kanssa;[8] kuoli synnytykseen 21-vuotiaana ja lapsi kuoli myös syntyessään
Galeazzolla oli neljä aviotonta lasta suhteesta aatelisen, naimisissa olevan Lucrezia Landrianin (s. 1440) kanssa, jotka kaikki laillistettiin:[2]
Carlo Sforza (1458[2]–1483), Magentan kreivi ja Casteggion herra, meni naimisiin Bianca Simonettan kanssa; heille syntyi kaksi lasta
Lucia Marliani RevertiCaterina Sforza (1463[2]–1509), Forlin kreivitär ja Imolan valtiatar, avioitui kolme kertaa: Girolamo Riarion kanssa,[2] Giacomo Feon kanssa ja Giovanni de' Medici il Popolanon kanssa; hallitsi joko ensimmäisen aviomiehensä kanssa, poikansa Ottavion sijaishallitsijana tai rakastajansa kanssa[1]
Alessandro Sforza (1465[2]–1523), Francavillan herra, avioitui Barbara de conti Balbiani-Valchiavennan kanssa; heille syntyi kaksi lasta
Chiara Sforza (1467[2]–1531), meni ensin naimisiin Sangetton kreivi Pietro II dal Vermen; toisen kerran Novin kreivi Fregosino Fregoson kanssa; heille syntyi kaksi lasta
Suhteesta aatelisen, naimisissa olevan Lucia Marliani Revertin (1455–1522) kanssa syntyi kaksi aviotonta lasta, jotka molemmat laillistettiin:[2]
Galeazzo Sforza (1476[1]– 28. syyskuuta 1511), Melzon kreivi, Federico Contarini vangitsi hänet Soavessa, hän kuoli ruttoon matkalla Padovaan.
Ottaviano Maria Sforza (1475/1477[2]–1548), Melzon ja Gorgonzolan kreivi, Lodin piispa
Galeazzo Maria Sforza rakasti musiikkia ja kutsui hoviinsa monia muusikoita ja säveltäjiä. Hän rahoitti heidän pyrkimyksiään ja kannusti musiikkielämää Milanossa. Galeazzon aikana Milanosta tuli musiikin keskus, joka oli tunnettu ympäri Eurooppaa.[9] Hänen tilauksestaan säveltäjät tuottivat hänelle messuja, motetteja ja muita teoksia. Herttua Galeazzon kuoltua hänen hovissaan olleet muusikot Alexander Agricola,Johannes Martini, Loyset Compère ja Gaspar van Weerbeke[2] siirtyivät ympäröiviin kaupunkivaltioihin kuten Ferraraan, jolloin musiikkiharrastus levisi laajalle.
Galeazzo esitteli milanolaisille kaksi uutta hyötykasvia: riisin ja silkin. Hänen sanotaan istuttaneen omakätisesti Milanon viisi ensimmäistä mulperipuuta. Mulperipuun marjasta tuli hänen veljensä Ludovico Sforzan tunnus.
↑Evelyn S. Welch:Sight, Sound and Ceremony in the Chapel of Galeazzo Maria Sforza.Early Music History,1993, 12. vsk, s. 151–190.ISSN0261-1279Artikkelin verkkoversio.
