Hänen vanhempansa olivat Hessen-Kasselin maakreivi Kaarle I (1654–1730) ja tämän ensimmäinen puoliso Kuurinmaan herttuatar Maria Amalia (1653–1711),[4] joiden 14 lapsesta hän oli kolmanneksi vanhin poika. Vanhempien veljiensä kuoltua Friedrichistä tuli isänsä perijä joulukuussa 1677.[3] Hän teki nuoremmasta veljestään, kenraali Wilhelm VIII von Hessen-Kasselista (1682–1760) kreivikuntansa Hessen-Kasselin käskynhaltijan vuonna 1730,[3] ja tämä seurasi häntä aikanaan maakreivinä.
Hän oli vahva, kielitaitoinen ja seurallinen. Hän oli aikansa kuuluisimpia ratsuväen kenraaleita.[5] Hänestä tuli Rintelnin yliopiston rehtori vuonna 1685, hesseniläisen jalkaväkirykmentin päällikkö vuonna 1688, Erbprintz Friedrichin rakuunarykmentin eversti 26. huhtikuuta 1695, hollantilainen kenraalimajuri vuonna 1696.[3]
Espanjan perimyssodassa vuosina 1701–1714 hän loi varsinaisen sotilasuransa. Fredrik oli kasvatettu hesseniläisen kenraalin von Spiegelin ankarassa koulussa, mutta hän itse alkoi pitää todellisena sodankäynnin opettajanaan Savoijin prinssi Eugèneä.[3]
Keväällä 1701 Tukholman hovissa liikkui huhuja, että perintökreivi Fredrik halusi osallistua Kaarle XII:n sotaretkeen. Kun tilanne alkoi kärjistyä veriseksi yhteenotoksi Lounais-Euroopassa sinä kesänä, hän liittyi sen sijaan Savojin prinssi Eugènen joukkoihin, jotka hyökkäsivät ranskalaisia vastaan Pohjois-Italiassa. Vuonna 1702 Fredrik astui Alankomaiden palvelukseen. Sotanäyttämöllä Alankomaissa ja Reininmaalla hän taisteli kenraali John Churchillin, Marlborough'n herttuan alaisuudessa. Hänet tunnettiin erityisesti väkivaltaisista ratsuväen hyökkäyksistään.[3]
Hän kärsi joukkoineen tappion Speyerbachin taistelussa Reininmaalla marraskuussa 1703, mutta osallistui elokuussa 1704 suureen voittoon Blenheimin taistelussa. Hänestä tuli Preussin armeijan kenraaliluutnantti maaliskuussa 1702, Hessen-Kasselin ratsuväenkenraali huhtikuussa 1704 ja Alankomaiden armeijan ratsuväenkenraali kesäkuussa 1706.[3]
Ensimmäisen puolisonsa kuoleman jälkeenkin vuonna 1705 Fredrik oli Preussin hovissa erittäin suosittu; vuoden 1707 alussa hänen appensa, kuningas Fredrik I nimitti hänet aiemmin itsenäisen Reinin varrella sijaitsevan Kleven herttuakunnankäskynhaltijaksi.[3] Syyskuussa 1706 hän kärsi joukkoineen jälleen tappion ranskalaisille Castiglionen taistelussa Lombardiassa. Malplaquet'n taistelussa Ranskassa syykuussa 1709 hän komensi hollantilaista ratsuväkeä. Vuonna 1712, ylipäällikkö Claude Frédéric t'Serclaes'n eli kreivi Tillyn ollessa sairaana, hän otti haltuunsa hollantilaisen armeijan komennon Arnold van Keppelin, Albemarlen jaarlin kanssa.[3]
Hänestä tuli Ruotsin Itämeren rannikon puolustamiseksi huhtikuussa 1715 kokoontuneiden joukkojen ylipäällikkö. Vuonna 1716 hän haavoittui Hølandin pappilan taistelussa Norjassa. Vuonna 1718, hän liittyi Ruotsin Kaarle XII:nsotaretkeen Norjaa vastaan ja hänet nimitettiin Ruotsin armeijan ratsu- ja jalkaväen ylipäälliköksi syyskuussa 1718.[3]
Ensimmäinen puoliso, Preussin prinsessa Loviisa Dorotea Sofia, Herman Hendrik de Quiter nuorempi 1724.
Hän avioitui 31. toukokuuta 1700 Berliinissä serkkunsa, Preussin prinsessa Louise Dorothea Sophia von Brandenburgin (1680–1705) kanssa, joka oli Brandenburginvaaliruhtinaan tytär, myöhemmän Preussin kuningas Fredrik I ja tämän ensimmäisen puolison, maakreivitär Elisabeth Henriette von Hessen-Kasselin ainoa tytär. Loviisa Dorotea kärsi huonosta terveydestä ja kuoli synnytykseen 25-vuotiaana,[6] toisten tietojen mukaan isorokkoon.[3] Avioliitto oli lapseton.[3]
Kaarle XII:n vanhempi sisar, prinsessa Hedvig Sofia oli kuollut vuonna 1708, jättäen jälkeensä vain yhden lapsen, Holstein-Gottorpin herttua Karl Frederickin. Avioliitto perintökreivi Fredrikin ja kuninkaan ainoan elossa olevan sisaren Ulrika Eleonooran välillä voisi antaa Fredrikille hyvät perusteet Ruotsin kruunun saavuttamisesta tulevaisuudessa.[3]
Avioliittosuunnitelman alullepanija oli kenraali Conrad Ranck, joka lähetettiin Hollannin hallituksen asioissa Tukholmaan vuonna 1710. Hän otti yhteyttä prinsessan uskottuun Emerentia von Dübeniin ja myös itse Ulrika Eleonooraan. Tuolloin 22-vuotias prinsessa suhtautui Fredrikin lähentymiseen myönteisesti. Koska päätös ei kuitenkaan ollut hänen käsissään, hän halusi asian käsiteltävän varoen. Hän onnistui suostuttelemaan leskikuningatar Hedvig Eleonooran kirjoittamaan Kaarle XII:lle Turkkiin asiasta, samalla kun itse esitteli tilanteensa yksityiskohtaisessa kirjeessä veljelleen. Avioliittoneuvottelut pitkittyivät kuitenkin monista syistä. Ne saatiin päätökseen vasta syksyllä 1714, kun Kaarle XII oli palannut Ruotsiin. Avioliittosopimuksen vahvistamisen yhteydessä Stralsundissa maaliskuussa 1715 Kaarle XII ja maakreivi Kaarle I solmivat sopimuksen, jonka mukaan Hessen-Kassel antaisi joukkoja Kaarle XII:n palvelukseen tietyin ehdoin. Perintöprinssi Fredrik itse otettiin juhlallisesti vastaan Tukholmassa, jossa kihlaus julkistettiin prinsessan syntymäpäivänä 23. tammikuuta.[3]
Fredrik I:n aviottomat pojat Fredrik Wilhelm von Hessenstein ja Carl Edward von Hessenstein n. 1745.
Fredrik I:llä oli neljä aviotonta lasta virallisen rakastajattarensa Hedvig Tauben (1714–1744) kanssa suhteesta, joka alkoi 1730-luvulla kun tämä oli 16-vuotias hovineito. Hänen isänsä oli valtaneuvos Edvard Didrik Taube. Hedvig sai Saksalais-roomalaisen keisarikunnan myöntämän arvonimen kreivitär von Hessenstein vuonna 1743.[3] Hän kuoli pian viimeisen lapsensa syntymän jälkeen helmikuussa 1744.
Heille syntyivät lapset:
mamselli Ehrlich (1. maaliskuuta 1734), jälkikäteen nimetty Fredrika Vilhelmina von Hessensteiniksi, kuoli pian syntymänsä jälkeen.
Vapaaherratar Katarina Ebba Horn af Åminne.Fredrik Wilhelm von Hessenstein (17. maaliskuuta 1735–1808), ruhtinas, kenttämarsalkka 1773, salaneuvos 1776, Ruotsin Pommerin kenraalikuvernööri 1776–1791.
Carl Edward von Hessenstein (26. marraskuuta 1737–1769), kreivi ja sotilas.
Hedwig Amalia von Hessenstein (2. helmikuuta 1744–1752), kuoli 9-vuotiaana.
Hedvig Tauben kuoleman jälkeen leskeksi jääneen Fredrik I:n rakkausseikkailut alkoivat jälleen herättää huomiota. Kesällä 1745 lähes seitsemänkymmentävuotias monarkki solmi pysyvämmän suhteen virallisen rakastajattarensa, vapaaherratar Katarina Ebba Horn af Åminnen (1720–1781) kanssa. Myös tämä sai kreivittären tittelin vuonna 1745, mutta hän ei saanut suurempaa vaikutusvaltaa kuninkaaseen, ja suhde päättyi vuonna 1748 kuninkaan sairauden aikana.[3]
Fredrik I:n ja Ulriika Eleonooran kruunajaismitali, Georg Wilhelm Vestner 1720.Fredrik I kruunajaisasussaan, David von Krafft 1721.Fredrik I, Georg Engelhardt Schröder noin 1720–1747.
Hän pyrki saamaan puolisonsa Ulrika Eleonoran valituksi kruununperijäksi, jossa hän onnistuikin vuonna joulukuussa 1718. Säädyt vahvistivat Ulriika Eleonooran valinnan hallitsijaksi 23. tammikuuta 1719.[4][3]
Fredrik sai kuninkaallisen korkeuden arvonimen 6. joulukuuta 1718 (jonka säädyt vahvistivat 9. maaliskuuta 1719), hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi 24. maaliskuuta 1720 ja kruunattiin Tukholman Suurkirkossa 3. toukokuuta 1720. Hän toimi myös Hessen-Kasselin maakreivinä 23. maaliskuuta 1730 lähtien, isänsä kuoltua.[3]
Maaliskuussa 1720 Fredrik otti valtaistuimen haltuunsa vaimonsa vallasta luopumisen jälkeen. Valtionhoitajana hän yritti vahvistaa kuninkaan valtaa siinä kuitenkaan onnistumatta – valtaa pitivät pääasiassa valtaneuvosto ja valtiopäivät.[4][3] Fredrik I nousi kuninkaaksi kaksi vuotta lankonsa Kaarle XII:n kuoleman jälkeen, ja osa historioitsijoista katsookin, että Kaarlen kuoleman takana oli Fredrikin järjestämä salaliitto. Fredrikin elinaikana huhuttiin, että ainakin tämän uskottu mies André Sicre oli sekaantunut murhaan.[7]
Muutamassa vuodessa Fredrik I oli kuitenkin jo menettänyt valtaistuimelle noustessaan nauttimansa henkilökohtaisen arvovallan. Tämä johtui osittain Uudenmaan rauhan valitettavasta lopputuloksesta vuonna 1721. Katkeruuteen sekoittui epäilyksiä siitä, että Fredrik I:llä ajatteli Venäjän keisari Pietari I Suuren kanssa käymissään neuvotteluissa omia etujaan Ruotsin etujen sijaan,[3] kun hän Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 luovutti Liivinmaan, Viron sekä Viipurin ja Käkisalmen läänit. Uudenkaupungin rauhan myötä Fredrik menetti suuren osan suosiostaan, josta hän nautti tullessaan kuninkaaksi, mikä johti lopulta kuninkaan vallan merkittävään rajoittamiseen.[3][5]
Vuonna 1723 Vehkalahden kaupunki nimettiin Fredrik I:n mukaan Fredrikshamniksi eli suomalaisittain Haminaksi.[8][9]
Hänen nautinnonhakuisuutensa ja selkeät pyrkimyksensä laajentaa valtaansa uuden perustuslain vastaisesti herättivät lisää kritiikkiä ja vahvistivat vuoden 1723 valtiopäivillä ilmaistua vastustusta. Talonpoikaissäädyn ehdotusta kuninkaanvallan vahvistamiseksi ei ainoastaan hylätty suoraan, vaan se johti myös ankaraan riitaan yllyttäjien kanssa. Kuningas itse kiirehti pyytämään säätyjen anteeksiantoa ja julistamaan uskollisuuttaan perustuslaille. Venäjän tukema holsteinilainen puolue alkoi muodostaa uhan, ja seuraavien vuosien aikana Fredrik I istui epävarmasti valtaistuimellaan. Lopulta kansliapresidentti Arvid Horn onnistui suotuisten ulkoisten olosuhteiden tukemana murskaamaan holsteinilais-venäläisen liigan vuoden 1726–1727 valtiopäivillä.[3][5]
Vuodesta 1723 lähtien Fredrik I:n itsenäinen rooli Ruotsin politiikassa kuitenkin päättyi, ja vaikka hän pysyi kuninkaana lähes kolme vuosikymmentä, hänen henkilöllään oli myöhemmin vain vähän merkitystä. Sen sijaan, että perustuslaki olisi kehittynyt itsevaltaiseen suuntaan, se kehittyi pian täydelliseksi parlamentarismiksi, jossa poliittinen valta oli kokonaan säätyjen käsissä. 1730-luvulla alkaneessa kiihkeässä poliittisessa elämässä monarkiasta tuli yhä enemmän tyhjä symboli tai leima, joka väistämättä peitti perustuslain pohjimmiltaan tasavaltalaisen luonteen. Fredrik I:n todellinen valta rajoittui olennaisesti virkamiesten nimittämiseen tietyissä rajoissa ja tiettyyn vaikutusvaltaan ulkopolitiikkaan, ja puolueiden tasapaino saattoi joskus tehdä hänen liittolaisuudestaan arvokkaan. 1720- ja 1730-lukujen suotuisassa taloudellisessa ja henkisessä kehityksessä Fredrik I:llä oli hyvin vähän osuutta. Hän pysyi aina vieraana Ruotsin kansalle eikä koskaan oppinut puhumaan sen kieltä.[3][5]
Fredrik I omistautui mieluummin metsästykselle ja muille nautinnoille kuin hallituskaudellaan eli vapauden ajalla kukoistaneelle kulttuurielämälle. Hänen suhteensa 1730-luvulta lähtien Hedvig Taubeen aiheutti hovissa skandaalin. Rouva Taube asettui kuningashuoneen välittömään läheisyyteen, synnytti neljä lasta ja hallitsi omaa pientä rokokoo-hoviaan.[3]
Keväällä 1748 Fredrik I kärsi toistuvista infarkteista, jotka vaikuttivat hänen muistiinsa, puheeseensa sekä liikkumiseen. Kesän aikana kruununperillinen Aadolf Fredrik ja valtaneuvosto nimitettiin hoitamaan hallitusasioita, mutta sekä herkkä ulkopoliittinen tilanne että Fredrikin omat toiveet vaikuttivat siihen, että kuningas sai virallisesti palata hallitsijan tehtäviin syksyllä.[3]
Nimileimasin, joka oli tehty jo aiemmin Fredrikin pyynnöstä säästääkseen tätä allekirjoituksen vaivalta vähemmän tärkeissä asiakirjoissa, tuli nyt tarpeeseen, sillä hän ei pystynyt jonkin aikaa kirjoittamaan nimeään. Hänen terveytensä parani vähitellen, mutta parin vuoden kuluttua hän sai säärihaavan, joka kehittyi kuolemaan johtaneeseen kuolioon.[3]
Fredrik I:n hautasarkofagi Riddarholmin kirkossa Karoliinisessa hautakuorissa.
Fredrikin ja Ulriika Eleonooran avioliitto oli lapseton.[10]Hessenin hallitsijasukuhaara sammui hänen kuoltuaan vuonna 1751.[4]
Vuonna 1743 Ruotsi ja Venäjä solmivat Turun rauhansopimuksen, jossa oli yhtenä ehtona, että kruununperijäksi tulee saksalainen prinssi Aadolf Fredrik, jonka arveltiin olevan Venäjälle myötämielinen. Ruotsissa tanskalainen prinssi, tuleva kuningas Fredrik V nautti suurempaa suosiota.
↑ abcdeMäntylä, Ilkka: Fredrik I (1676 - 1751) Ruotsin kuningasSuomen kansallisbiografia. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–. 23.6.2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 5.2.2026.
↑Historische Commission bei der königl. Akademie der Wissenschaften: Friedrich III., Kurfürst von Brandenburg, s. 627. München/Leipzig: Duncker & Humblot, 1878. Teoksen verkkoversio Viitattu 5.2.2026.
