Frankfurtin rauha

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Frankfurtin rauhan rajamuutokset: mustalla Ranskan sotaa edeltänyt ja punaisella uusi itäraja.

Frankfurtin rauha oli Frankfurt am Mainissa 10. toukokuuta 1871 solmittu rauhansopimus, joka vahvisti Saksan–Ranskan sodan lopulliset rauhanehdot. Rauhansopimuksessa sodan hävinnyt Ranska joutui luovuttamaan Elsass-Lothringenin alueen sodan aikana perustetulle Saksan keisarikunnalle ja maksamaan suuret sotakorvaukset. Rauhanehdot olivat pääosin samat kuin 26. helmikuuta 1871 solmitussa Versailles’n välirauhansopimuksessa.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan ja Saksan välinen aselepo solmittiin 28. tammikuuta 1871, ja samana päivänä piiritetty Pariisi antautui saksalaisille.[1] Itäinen sotatoimialue jäi aluksi aselevon ulkopuolelle.[2] Äskettäin perustetun Ranskan kolmannen tasavallan ulkoministeri Jules Favre hyväksyi aselepoehdot omin päin neuvottelematta Bordeaux’ssa olleen muun hallituksen kanssa.[3] Aselepoehtojen mukaan ranskalaisten tuli ennen rauhanneuvotteluja valita kansalliskokous, jolla olisi valtuudet hyväksyä rauhansopimus.[1] Rauhaa kannattaneet monarkistit saivat enemmistön Ranskan kansalliskokoukseen, joka kokoontui Bordeaux’ssa ja valitsi 17. helmikuuta väliaikaiseksi valtionpäämieheksi Adolphe Thiersin.[4][5] Seuraavana päivänä aselepo astui voimaan myös Itä-Ranskassa, jolloin ranskalaisjoukot antautuivat piiritetyssä Belfortissa.[2]

Thiers ja Favre neuvottelivat Saksaa edustaneen Pohjois-Saksan liiton liittokanslerin ja Preussin pääministerin Otto von Bismarckin kanssa Versailles’ssa välirauhansopimuksen, joka allekirjoitettiin 26. helmikuuta.[1][4][6][7] Ranskan kansalliskokous hyväksyi välirauhansopimuksen 1. maaliskuuta ja se ratifioitiin samana päivänä.[6][1] Kansalliskokouksesta erosi vastalauseena useita sodan jatkamista kannattaneita tasavaltalaisia, joukossa Léon Gambetta, Louis Blanc ja Georges Clemenceau.[5] Ennen lopullisen rauhan neuvottelua myös Saksassa järjestettiin vaalit, ja valtiopäivien kokoontuessa 21. maaliskuuta Bismarck nimitettiin ensimmäiseksi valtakunnankansleriksi.[4]

Rauhansopimuksen synty ja sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan ulkoministeri Jules Favre vahvistaa sinetillään rauhansopimuksen, Saksan valta­kunnan­kansleri Otto von Bismarck tarkkailee vieressä. Piirros ranskalaisesta lehdestä.

Neuvotteluja lopullisesta rauhansopimuksesta käytiin Brysselissä 28. maaliskuuta – 24. huhtikuuta 1871 ja Frankfurt am Mainissa 6.–10. toukokuuta. Ranskaa edustivat neuvotteluissa ulkoministeri Favre ja valtiovarainministeri Augustin Pouyer-Quertier.[6] Käytännössä Frankfurtin rauhansopimuksella vahvistettiin Versailles’n välirauhan sisältö.[6][8] Sopimuksen allekirjoittivat 10. toukokuuta Saksan edustajana Bismarck ja Ranskan edustajana Favre.[9] Etelä-Saksan valtiot vahvistivat hyväksyntänsä sopimukselle Berliinissä 14. toukokuuta ja sopimus ratifioitiin 20. toukokuuta.[8]

Ranska joutui luovuttamaan Saksalle lähes koko Elsassin (Alsace) ja pohjoispuoliskon Lothringenista (Lorraine) sekä maksamaan viiden miljardin frangin suuruiset sotakorvaukset.[1][4] Jo vuoden 1871 aikana Ranskan tuli maksaa 1,5 miljardia frangia, seuraavan vuoden maaliskuuhun mennessä 0,5 miljardia lisää ja loput maaliskuuhun 1874 mennessä, viiden prosentin vuosittaisella korolla.[6] Lisäksi Saksan armeija jäi Ranskan kustannuksella miehittämään 21:ä Pohjois-Ranskan departementtia kunnes koko sotakorvaussumma oli maksettu,[9][6] ja sinä aikana Ranska ei saanut pitää sotajoukkoja Loiren pohjoispuolella Pariisia lukuun ottamatta.[6]

Saksa halusi Elsassin ja Lothringenin, koska nämä alueet olivat aikanaan kuuluneet Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.[5] Lisäksi Ranskan luovuttamassa Pohjois-Lothringenissa sijaitsivat Metzin tärkeät rajalinnoitukset ja Bismarck halusi Ranskan menettävän kokonaan yhteyden Reinille.[10] Elsassista Ranska sai pitää Belfortin alueen, joka käsitti 10 kilometrin säteellä Belfortin kaupungista olleet maat, ja Pohjois-Lothringenista Brieyn sekä Château-Salinsin kunnat.[6] Luovutetun alueen asukkaat saivat 1. lokakuuta 1872 saakka valita, kumpaan maahan halusivat asettua.[8]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska maksoi sotakorvaukset syyskuuhun 1873 mennessä, puoli vuotta etuajassa.[6] Ankarat rauhanehdot ja varsinkin Elsass-Lothringenin menetys herättivät Ranskassa pitkään katkeruutta ja kostonhimoa, mikä myöhemmin vaikutti ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f Franco-German War (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 26.1.2022.
  2. ↑ a b Nordisk familjebok (1908), p. 1224 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 26.1.2022.
  3. ↑ Jules Favre (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 26.1.2022.
  4. ↑ a b c d Dorlis Blume: Chronik 1871 (saksaksi) Lebendiges Museum Online, Deutsches Historisches Museum 2014. Viitattu 26.1.2022.
  5. ↑ a b c Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 4, s. 338–339. Tammi, Helsinki 2001.
  6. ↑ a b c d e f g h i traité de Francfort (10 mai 1871) (ranskaksi) Encyclopédie Larousse. Viitattu 26.1.2022.
  7. ↑ Nordisk familjebok (1907), p. 1471 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 26.1.2022.
  8. ↑ a b c Nordisk familjebok (1908), p. 1095 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 26.1.2022.
  9. ↑ a b Ihmiskunnan kronikka 1861–1937, s. 796. Gummerus, Jyväskylä–Helsinki 1988.
  10. ↑ Treaty of Frankfurt (englanniksi) A Dictionary of World History, Oxford Reference. Viitattu 26.1.2022.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Frankfurtin_rauha&oldid=22165682”