Fonninkoira
| Fonninkoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa | Sardinia, Italia |
| Määrä | harvinainen |
| Rodun syntyaika | muinainen |
| Alkuperäinen käyttö | laumanvartija, vahtikoira, sotakoira |
| Nykyinen käyttö | laumanvartija, vahtikoira |
| Muita nimityksiä | Cane Fonnese, Pastore Fonnese, Cane di Fonni, Cane de Fonne, Mastino di Fonni, Mastino Fonnese, Mastino Sardesco, Pastore Sardesco, 'ane 'e Accappiu, Cani Fonnesu Antigu, Cani Sardu Antigu, Fonnese Mastiff, Sardinian Mastiff |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu ENCI & ACL: ryhmä 2 Pinserit, snautserit, molossityyppiset ja sveitsinpaimenkoirat alaryhmä 2.2 Vuoristokoirat[1] |
| Ulkonäkö | |
| Paino | uros 29–35 kg narttu 25–30 kg |
| Säkäkorkeus | uros 56–60 cm narttu 52–56 cm |
| Väritys | hunajankeltainen, brindle, tuhkanharmaa tai musta |
Fonninkoira (ital. cane fonnese, sardiksi cani fonnesu) on italialainen koirarotu. FCI ei ole tunnustanut sitä viralliseksi roduksi, mutta se on sekä Italian Kennelliiton Ente Nazionale della Cinofilia Italiana:n että Alianza Canina Latinan hyväksymä ja rekisteröimä.[1][2] ENCI:ssä se on lisätty ns. "avoimeen rekisteriin" (Registro Supplementare Aperto - RSA).[3]
Ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fonninkoira on keskikokoinen, karkeakarvainen, tiivisrakenteinen ja lihaksikas. Se on äärimmäisen ketterä, ja sen liikkeet ovat yhtä aikaa sekä voimakkaat että elegantit.[1] Silmät ovat soikeat[4] ja meripihkan väriset (kaikissa sävyissään)[3][4], ja niitä kuvaillaan lähes "apinamaisiksi"[3][4]. Katse on erittäin intensiivinen ja omalaatuinen, mikä on eräs rodun tunnusmerkeistä. Se on surullinen ja syvällinen, mutta myös epäystävällinen ja läpitunkeva, mikä sopii reviiritietoiselle vahtikoiralle.[3] Korvat ovat kolmionmuotoiset, riippuvat ja noin 7-9 cm pitkät. Karvapeite on vuohenkarvaa muistuttava ja 5-7 cm pitkä; alusvilla on villaista ja tiheää. Karva on tavallista lyhyempää raajoissa ja lähes sileää kuonossa; se muodostaa poskien alueelle parran. Uroksilla karva muodostaa kauluksen. Rodusta on olemassa myös lyhytkarvainen versio, joka on tosin nykyisin harvinainen. Sallitut värit ovat hunajankeltainen, brindle (keltaisella pohjavärillä), tuhkanharmaa eri sävyissään ja musta. Urosten säkäkorkeus vaihtelee 56-60 cm ja paino 29-35 kg välillä; ja nartuilla vastaavat mitat ovat 52-56 cm ja 25-30 kg.[4]
Aiemmin rotu oli nykyistä hoikkarakenteisempi, elegantimpi ja lyhytkarvaisempi.[5]
Luonne ja käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fonninkoira on älykäs, omanarvontuntoinen ja sitkeä.[3][4] Se on omistajalleen uskollinen: se muodostaa erittäin vahvan siteen häneen ja on valmis antamaan henkensä hänen puolesta. Se on lisäksi vartioviettinen ja erittäin reviiritietoinen, ja sitä kuvaillaan vieraita kohtaan vihamieliseksi ja jopa aggressiiviseksi - tämä kuitenkin tarkoittaa lähinnä omaisuuden puolustamiseen liittyviä tilanteita, sillä kotialueensa ulkopuolella se ei osoita aggressiota.[3] Se ei ole koskaan aggressiivinen vartioimiaan eläimiä kohtaan, mutta kykenee tehokkaasti suojelemaan niitä petoeläimiltä - kuten ketuilta ja katukoirilta.[4] Se aistii herkästi vieraiden läsnäolon ja sopeutuu työskentelemään myös kylmällä säällä.[5] Rotu ei sovi kelle tahansa, vaan ihmiselle joka tietää kuinka käsitellä sitä ja kuinka ansaita sen kunnioitus.[3]
Perinteinen fonninkoira ei päästänyt ketään vartioimansa lauman lähelle, ja sen vuoksi sen käsittely vaati silmukan käyttöä. Jos joku halusi vierailla lammastilalla, hänen piti soittaa sinne etukäteen ja ilmoittaa tulostaan, jotta koirat ehdittiin sitoa kiinni. Mikäli vieras koira lähestyi lampaita, se tuli usein tapetuksi. Rotu kykeni jopa suistamaan miehen alas hevosen selästä, ja yhden yksilön tiedetään onnistuneen viemään kiväärin karjaa ryöstelleen pakolaisen hartioilta. Fonninkoira kiinnitettiin usein onttoon puuhun, jonka juurelta se kykeni sekä suojelemaan lampaita että vartioimaan puuhun ripustettuja tai säkkiin suljettuja maataloustyökaluja ja maitotuotteita. Joillain maatiloilla se päästettiin irti ketjusta ainoastaan öisin. Irti ollessaan se oli usein säyseä, mutta kiinni kytkettynä vaarallinen.[5]
Alkuperäiset rodunedustajat miellettiin lahjakkaammiksi kuin nykyajan yksilöt, ja nykyiset koirat eivät enää pure vieraita ihmisiä tai toisia koiria, vaan ennemmin piiloutuvat. Lisäksi siinä missä ennen vanhaan fonninkoira pysytteli pensaaseen kiinni jääneen lampaan luona paimenen tuloon asti, nykyisin se saattaa tilaisuuden tullen syödä lampaan. Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut: vielä nykyisinkin koirat sidotaan usein kiinni.[5]
Sardinialaiset käyttävät koiria lampaiden paimennukseen ja ohjailuun erittäin harvoin. Vaikka fonninkoiralla on hyvä suhde laumaan ja se sopeutuu maalaisympäristöön, se toimii käytännössä ainoastaan eläinten vartijana. Joidenkin yksilöiden tiedetään soveltuneen myös kettujen metsästykseen.[5] Jos rotua ei käytä työkoirana, tulee sille tarjota riittävästi muuta fyysistä aktiviteettia.[3][4]
Pennut kasvatetaan ilman ihmiskontaktia, ja niitä pidetään maassa olevissa kuopissa, jotka on peitetty oksilla. Ne ruokitaan lampaan maidolla, jonka ne juovat itse suoraan lampaan utareesta. Täten ne kokevat eläimen "emokseen", jota tulee suojella hinnalla millä hyvänsä, sekä oppivat tuntemaan sen tuoksun. Oikein koulutettuna yksi ainoa yksilö riittää johtamaan ja vartioimaan kokonaista laumaa.[4]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fonninkoira on sardinialainen laumanvartija, nimensä mukaisesti kotoisin Fonnin pikkukaupungista Nuoron maakunnasta.[4] Se on alkuperältään muinainen, ja sitä on esiintynyt vuosisatojen ajan kotisaarensa kaikissa osissa.[1] Sen tai sen kantarodun sanotaan olevan yhtä vanha kuin Sardinian sivilisaation, ja arkeologisten löydösten perusteella sitä on esiintynyt saarella jo neoliittisella kaudella (noin 6000 eaa).[3] Brindlen värimuunnoksen uskotaan olevan muita vanhempi, ns. alkuperäinen väri.[4]
Suosituimman teorian mukaan nykyinen rotu polveutuu roomalaisen konsulin Marcus Pomponius Mathon 200-luvulla eaa. saarelle tuomista molossikoirista ja paikallisista vinttikoirista. On kuitenkin olemassa myös toinen, Sassarin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan teoria, jonka mukaan roomalaisten mukana tulleet koirat olivat sardinialaisten kapinallisten jäljittämiseen käytettyjä ajokoiria, ja nämä puolestaan risteytyivät paikallisten, nuragien metsästys- ja sotakoiriksi kasvattamien molossikoirien kanssa.[4][5] Varsinaisen kantarodun uskotaan olleen nuragien aikakaudella vaikuttanut keskikokoinen vinttikoiratyyppinen (tai itämainen paariatyyppinen) paikallinen kyläkoira, joka oli kehittynyt luonnonvalinnan kautta. Tätä kantamuotoa käytettiin vahti- ja metsästyskoirana, sekä mahdollisesti myös paimenkoirana. Muualta tulleet valloittajat - kuten roomalaiset - toivat saarelle omia koiriaan, jotka sekoittuivat kantarotuun.[5]
700-luvulta eaa peräisin olevassa San Giovanni Suergiun Craminalanasta löydetyssä graffitissa on kuvattu kookas töpöhäntäinen koira. Graffitin löysi antiikin asiantuntija A. Tararnelli vuonna 1905 erään haudan arkkitraavista, ja sitä säilytetään nykyisin Sant'Antiocon arkeologisessa museossa. Todiste vinttikoiran ja molossikoiran olemassaolosta Sardiniassa jo ennen roomalaisten saapumista löytyy vuosina 1891 ja 1892 Santa Gillan laguunista löydetyistä terrakottahahmoista, jotka ajoittuvat foinikialaisten ja karthagolaisten aikakaudelle. Lisäksi muinaiset kallolöydökset vastaavat pään koolta ja muodolta sekä kulma- ja etuhampaiden muodolta nykyisen rodun ominaisuuksia.[4]
Suullisen perimätiedon mukaan muinaisina aikoina Sardiniassa oli kaksi keskenään hyvin samantyyppistä koiraa: yksi oli levittäytynyt sisämaahan ja toinen Campidanon tasangolle Cagliarissa sekä rannikkoalueelle. Ensiksi mainittu oli pienempi ja pidempikarvainen kuin jälkimmäinen, joka oli usein väriltään brindle. Nykyisen rodun uskotaan olevan näiden kahden eri koiran välisen risteytyksen tulos. Toisen teorian mukaan fonninkoira syntyi kahden harvinaisen rodun risteytyksestä, bonorvankoiran (joka on joidenkin mukaan sama rotu kuin nykyinen sardiniandoggi) ja paikallisen vinttikoiran.[4]
Rotu mainitaan ensimmäisen kerran isä Francesco Cettin teoksessa Storia naturale della Sardegna vuodelta 1774[5], tosin vielä tuolloin nimellä can sardo[4]. Hän kuvaili sitä kookkaaksi, nopeaksi ja voimakkaaksi vinttikoiran ja mastiffin välimuodoksi. Baldassare Lucianon kirjoittama Cenni sulla Sardegna vuodelta 1841 kuvailee rotua seuraavasti: "Kylässä ne vartioivat taloja, laitumella ne vartioivat laumoja kettujen hyökkäyksiltä ja lammastarhassa ne on sidottu ketjuihin pelottelemaan varkaita. Ne ovat lainsuojattomien seuralaisia, ne vartioivat heitä, ne auttavat heitä yhteenotoissa heittäytymällä vihollisten kimppuun vaikka nämä olisivat aseistettuja ja hevosen selässä, ottaen nämä kiinni ja aiheuttaen näille vakavia vammoja kaulaan mikäli niiden hyökkäystä ei onnistuta torjumaan..." Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Grazia Deledda mainitsee fonninkoiran kahdessa romaanissaan, Cenere (1904) ja Kuin ruo'ot tuulessa (Canne al vento, 1913).[5] Lisäksi rotu on mainittu Emanuele Domenechin teoksessa Pastori e banditi, Salvatore Saban historiallisessa Sardinian oppaassa ja jesuiitta Antonio Brescianon teoksessa Costumi e usi della isola di Sardegna (1861). Myös Goffredo Canalis (1833-1856), Alberto Della Marmora ja Francesco Corona (1896), Sebastiano Satta, Antioco Casula, Antonio Mereu sekä Gabriele D'Annunzio ovat kirjoittaneet siitä.[4]
Kirjallisuudessa kerrotaan rodulle menneinä aikoina tyypillisestä koulutusmetodista, jossa ihmistä muistuttaneelle mallinukelle sidottiin kaulaan verellä täytetty eläimen virtsarakko - tarkoituksena että koira oppisi puremaan kurkun aluetta. Tämän seurauksena rodusta tuli aggressiivinen erityisesti ihmisiä kohtaan.[5]
Alkuperäiset sukulinjat ovat saaneet nimensä perheiltä, jotka ovat kasvattaneet rotua sukupolvien ajan. Varsinkin kaksi perhettä, Loddo ("Addai") ja Coccolone ("Cussuggia"), ovat valinneet merkittävimmät jalostuslinjat joista nykyiset yksilöt polveutuvat. Kauneimpina pidettiin Aggiustru- ja Biaceddu -linjojen koiria, ja muita keskeisiä linjoja olivat mm. Maggios, Manias, Othale, Tracathu ja Vracone. Valitettavasti monet näiden linjojen yksilöitä omistaneet ihmiset lopettivat narttunsa, jotteivät muut saaneet omistukseensa heidän arvokkaan rotunsa edustajia.[4]
Erinomainen hajuaisti, tarkka kuulo ja "raivokkuus" tekivät fonninkoirasta hyvän sotakoiran.[4] Niinpä vuonna 1912 Italian armeija käytti sitä Libyan sodassa[5], estämään senusikapinallisten italialaisia leirejä vastaan kohdistamat hyökkäykset[4]. Kersantti Antonio Coinu oli syntyperältään fonnilainen, ja hän oli yksi vapaaehtoisista jotka lähetettiin kotiin hankkimaan uusia sotakoiria. Myös Sassarin prikaati käytti rotua ensimmäisen maailmansodan aikana ja Guardia di Finanza Tripolitaniassa vuonna 1932. Aselevon jälkeen paenneet saksalaissotilaat varastivat joitain yksilöitä ja käyttivät niitä myöhemmin snautserin elvyttämiseen. Lisäksi Italian poliisin alainen Baschi blu massateurasti suuren määrän rodunedustajia 1970-luvulla.[4]
Vaikka ENCI hyväksyi fonninkoiran virallisesti viimein vuonna 2013[1], on lyhytkarvainen muunnos ehtinyt jo harvinaistua huolestuttavan paljon[4]. Rotu ei ole kuitenkaan toistaiseksi virallisesti täysin hyväksytty, vaan se on kirjattu "avoimeen rekisteriin".[3]
Etymologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Cane di Fonni tunnetaan myös nimillä mastino fonnese ("fonnilainen mastiffi") ja pastore fonnese ("fonnilainen paimenkoira"), ja varsinkin iäkkäämmän väestön keskuudessa nimellä cani sardu antigu ("vanha sardinialainen koira"); Fonnin kaupungissa nimitys on ane ‘e accappiu ("ketju- tai vahtikoira"). Paimentolaisten keskuudessa sitä kutsutaan termillä cani fonnesu antigu ("vanha fonnilainen koira") ja metsästäjien keskuudessa termillä spinone fonnese.[4]
Terveys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rotu on vahva paitsi fyysisesti, myös terveydeltään. Eläinlääkärien tekemien testien mukaan vain harvalla yksilöllä on todettu leishmania ja yhdelläkään ei ole todettu muita sairauksia.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 3 4 5 Canalis, Gian Piero. Atlante delle razze di Cani: Cane Fonnese. Agraria. Haettu 15.7.2026.
- ↑ Razas nacionales de la Alianza Canina Latina y otras razas no reconocidas por la FCI. Real Sociedad Canina de España. Viitattu 24.4.2025.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Cane Fonnese. Ente Nazionale Cinofilia Italiana. Haettu 22.8.2026.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Rotumääritelmä. ENCI, 2013. Haettu 22.8.2026.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Meneghetti, Vittorino. I cani da pastore, s. 125-126, 128-132. Associazione Culturale Antichi Mestieri Pastorali, 2015. ISBN 978-1-326-15716-6
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ENCI:n virallinen rotumääritelmä (it)
- Pastore fonnese -kuvia (Arkistoitu – Internet Archive)
- Pastore fonnese Libyan kampanjan aikana (Arkistoitu – Internet Archive)
- Artikkeli (it)
- Artikkeli (it)
- Pastore fonnese -kuvia ja rotumääritelmä (it)
- Pastore fonnese