Fjodor Glinka
Fjodor Nikolajevitš Glinka (ven. Фёдор Никола́евич Гли́нка, 19. kesäkuuta (J: 8. kesäkuuta) 1786 Smolenskin läänin Duhovštšinan kihlakunnan Sutokin kylä – 23. helmikuuta (J: 11. helmikuuta) 1880 Tver) oli venäläinen runoilija.[1][2]
Fjodor Glinka oli kirjailija Sergei Glinkan veli. Hän valmistui ensimmäisestä kadettikorpuksesta vuonna 1802 ja osallistui vuoden 1812 isänmaalliseen sotaan, jota hän kuvaa teoksessa Pisma russkogo ofitsera (”Venäläisen upseerin kirjeitä”, 1815–1816). Glinka kuului dekabristien salaseuroihin ja toimi Venäjän kirjallisuuden ystävien vapaan yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1818–1825.[1] Vuoden 1825 dekabristikapinan jälkeen Glinka pidätettiin ja karkotettiin Petroskoihin, jossa hän työskenteli neuvonantajana Aunuksen läänihallinnossa. Työnsä ohella hän harrasti seudun maantiedettä, historiaa ja kansatiedettä. Glinka toi venäjän yleiskieleen käsitteen Karjala (ven. Karelija) sekä kirjoitti paikalliseen aineistoon perustuvat runoelmat Deva karelskih lesov (”Karjalan metsien neito”, 1828) ja Karelija (1829–1830).[2] A. J. Sjögrenin aloitteesta[3] hän käänsi venäjäksi ensimmäiset karjalaiset kansanrunot[2].
Vuodesta 1830 lähtien Glinka työskenteli Tverissä ja vuodesta 1832 Orjolissa saaden todellisen valtioneuvoksen arvon. Hän erosi valtion palveluksesta vuonna 1834. Myöhemmin hän asui Pietarissa, Moskovassa ja vuodesta 1862 Tverissä harrastaen arkeologiaa, runoutta ja muistelmien kirjoittamista.[2] Glinkan runot Troika (”Troikka”, 1824) ja Uznik (”Vanki”, 1831) tunnetaan lauluina. Hänen myöhäislyriikassaan on uskonnollisia ja mystisiä teemoja.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||
