Filippiinien–Yhdysvaltain sota

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Filippiinien–Yhdysvaltain sota
Päivämäärä:

18991902

Paikka:

Filippiinit

Lopputulos:

Yhdysvaltojen voitto.

Osapuolet

Yhdysvaltain vuosina 1896–1908 käytössä ollut 45-tähtinen lippu. Yhdysvallat

Filippiinit

Komentajat

Elwell Otis
Arthur MacArthur

Emilio Aguinaldo
Vincente Lukban
Miguel Malvar

Vahvuudet

40 000–74 000

80 000–100 000

Tappiot

1 500 taisteluissa
yhteensä 4 300

noin 20 000

noin 200 000 surmansa saanutta siviiliä

Filippiinien–Yhdysvaltain sota oli Espanjan vastaisen sodan jälkeen syttynyt sota Yhdysvaltojen ja itsenäiseksi Espanjasta julistautuneen Filippiinien välillä. Espanjan vastaisen sodan jäljiltä amerikkalaisjoukot hallitsivat pääkaupunki Manilaa filippiiniläisten hallitessa muuta maata. Filippiiniläisille oli luvattu itsenäisyys, jota amerikkalaiset eivät kuitenkaan nyt aikoneet luovuttaa. Yhteenotot osapuolten välillä alkoivat helmikuussa 1899 ja filippiiniläiset turvautuivat pian sissisotaan paremmin aseistautuneita amerikkalaisia vastaan. Amerikkalaiset julistivat kapinaksi kutsumansa sodan virallisesti loppuneeksi vuonna 1902, mutta todellisuudessa vastarinta jatkui vielä vuosia tämän jälkeen. Filippiinit itsenäistyi lopullisesti vasta vuonna 1946.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filippiiniläisiä Katipunan-liikkeen taistelijoita vuodelta 1898.

Espanjalaiset olivat saapuneet Filippiineille 1500-luvulla ja he olivat tehneet alueesta siirtomaansa.[1] Filippiineillä esiintyi siirtomaahallinnon vastustusta jo siirtomaa-ajan alusta lähtien.[2] Vuonna 1892 joukko filippiiniläisiä oli perustanut järjestön nimeltä Katipunan, jonka tarkoituksena oli savuttaa itsenäinen Filippiinien valtio tarvittaessa vaikka väkivalloin. Järjestön kapina Espanjaa vastaan vuonna 1896 tunnetaan filippiiniläisessä historiankirjoituksessa nimellä Filippiinien vallankumous. Ensimmäinen kapinayritys epäonnistui, mutta Katipunan jäsen Emilio Aguinaldon johtamilla joukoilla oli enemmän menestystä espanjalaisten joutuessat sotimaan samaan aikaan kapinallisia vastaan Kuubassa. Aguinaldo syrjäytti Katipunanin perustajan Andrés Bonifacion vuonna 1897 nousten liikkeen johtoon ja vallankumoushallituksen presidentiksi. Samalla liikkeen vaatimukset vähenivät. Nyt vaadittiin itsenäisyyden sijaan vain jesuiittojen lähtöä maasta. Kun Espanja oli nyt ajatunut sotaan myös Yhdysvaltoja vastaan haluttiin nopea ratkaisu Filippiineillä. He suostuivat Katipunanin vaatimuksiin, mikäli Aguinaldo suostuisi lähtemään maasta.[3]

Aguinaldo lähti Espanjan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti laivalla Hongkongiin joulukuussa 1897. Hongkongiissa häneen ottivat yhteyttä amerikkalaiset, jotka haluisivat yhteistyötä filippiiniläisten kanssa sodassaan Espanjaa vastaan. Amerikkalainen laivaston komentaja George Dewey lupasi Filippiineille itsenäisyyden, jos filippiiniläiset auttaisivat amerikkalaisjolukkoja. Aguinaldo palasikin Filippiineille toukokuussa 1898 johtaakseen sotaa espanjalaisia vastaan. Kesäkuussa samana vuonna hän julisti Filippiinit itsenäiseksi jja syyskuussa laadittiin maan perustuslaki. Espanja solmi rauhan Yhdysvaltojen kanssa elokuussa 1898 sillä ehdolla, ettei sen tarvitsisi antautua entisille siirtomailleen.[3] Filippiineillä espanjalainen kuvernööri Fermín Jáudenes olikin tehnyt amerikkalaisten kanssa sopimuksen, jolla he järjestivät muodollisen näytöstaistelun joukkojensa välillä, minkä jälkeen Manila antautui filippiiniläisten kapinallisten sijaan amerikkalaisjoukoille 13. elokuuta.[4]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikkalaissotilaita ja M1897-tykki Manilan seuduilla vuoden 1899 paikkeilla.
"Tappakaa kaikki yli kymmenenvuotiaat", kenraali Jacob Smithin julmuuksia piirroksessa New York Journal-American -lehdestä vuodelta 1902.

Filippiiniläiset hallitsivat nyt suurinta osaa Filippiineistä, mutta pääkaupunki Manila oli amerikkalaisjoukkojen käsissä.[4] Amerikkalaiset eivät aikoneet aikaisemmista lupauksistaan huolimatta poistua ja sota osapuolten välillä tuli näin väistämättömäksi. Amerikkalaiset olivat varautuneet sodan syttymiseen etukätyeen ja Manilaan oli lähetetty lisäjoukkoja syksyn 1898 aikana.[5] Sota osapuolten välillä alkoi laukaustenvaihdolla Manilassa 4. helmikuuta 1899.[4] Amerikkalaisia joukkoja oli sodan alkaessa noin 40 000 ja huipussaan 74 000. Heistä noin 60 % oli varsinaisia sotilaita. Filippiiniläisten riveissä oli 80 000–100 000 miestä ja kymmeniätuhansia heitä eri tavoin auttaneita.[6]

Amerikkalaisilla oli selvästi filippiiniläisiä parempi aseistus ja filippiiniläiset turvautuivatkin pian sissisotaan amerikkalaisia vastaan.[5] Aguinaldon johtamat joukot vetäytyivät vuorille amerikkalaisjoukkojen vallatessa Luzonin tasangon vuoden loppuun mennessä.[4] Amerikkalaisia johtanut kenraali Elwell Otis vakuutteli julkisuudessa amerikkalaisjoukkojen kukistavan filippiiniläiset nopeasti ja kutsui sotaa vähättelevästi kapinaksi.[5] Häntä komentajana seurasi kenraali Arthur MacArthur joulukuussa 1900.[6] Filippiinien viidakot osoittautuivat amerikkalaisille vieraaksi taisteluympäristöksi. Aguinaldon joukot nauttivat myös laajaa suosiota tavallisen kansan keskuudessa.[5] Amerikkalaiset turvautuivat kiivaan sissisodan edessä julmuuksiin. Kenraali J. Franklin Bell alkoi perustaa keskitysleirejä siviileille näiden erottamiseksi kapinallisista.[6] Amerikkalainen kenraali Jacob F. Smith joutui puolestaan lopulta sotaoikeuteen saakka hänen aloitettuaan säälimättömän kostohyökkäyksen Samarin saarella vuonna 1901 sissien surmattua amerikkalaisia. Sotaoikeuden myötä hänet pakotettiin eläkkeelle.[4] Yhdysvalloissa tuolloin oppositiossa ollut demokraattinen puolue syytti kilpailijaansa republikaanipuoluetta imperialismista.[5]

Aguinaldo jäi amerikkalaisjoukkojen vangiksi vuonna 1901 ja hän allekirjoitti antautumismääräyksen.Sota Filippiineillä loppui virallisesti vuonna 1902.[5] Todellisuudessa taistelut jatkuivat vielä antautumismääräyksen jälkeenkin. Simeón Ola johti sissejä vuoteen 1903 saakka ja Macario Sakay johti omia joukkojaan Batangasissa Manilan eteläpuolella vuoteen 1906 saakka.[4] Mindanaolla taistelut hellittivät vasta viuonna 1916.[5]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antautuvia filippiiniläisiä vuonna 1900.

Sodan jäljiltä noin 20 000 filippiiniläistä sotilasta oli saanut surmansa. Heidän lisäkseen noin 200 000 filippiiniläistä kuoli taisteluissa, tai esimerkiksi nälkään ja tauteihin. Amerikkalaisia kuoli suorissa yhteenotoissa 1 500, mutta esimerkiksi tautien takia heidän kokonaistappionsa olivat 4 300.[4]

Yhdysvallat alkoi vuodesta 1901 amerikkalaistaa Filippiinejä. Englannista tehtiin virallinen kieli ja maan koulujärjestelmä rakennettiin amerikkalaisen mallin mukaan.Amerikkalaiset olviat myös perustaneet Filippiinien liittämistä Yhdysvaltoihin kannattaneen Liittopuolueen (Partido Federal, myöhemmin Kansallinen edistyspuolue) ja Kansallispuolue (Partido Nacionalista) kiellettiin. Sen toiminta sallittiin jälleen vuonna 1907, jolloin se voitti vaalit ja hallitsi maan politiikkaa vuoteen 1946 saakka.[5]

Amerikkalaiset lupailivat itsenäisyyttä Filippiineille ensimmäisen kerran vuonna 1916 ja vuonna 1933 solmittiin Tydings–McDuffie-sopimus, jonka mukaan Filippiinit itsenäistyisivät kymmenen vuoden ylimenokauden jälkeen. Hieman myöhemmin itsenäistymispäiväksi suunniteltiin heinäkuun neljättä 1946.[7] Japani miehitti Filippiinit toisen maailmansodan aikana ja he julistivat kanssaan yhteistyötä tehneen hallituksen itsenäiseksi vuonna 1943.[8] Amerikkalaiset palasivat Filippiineille vuonna 1944 ja maa saavutti lopulta itsenäisyytensä 4. heinäkuuta 1946. Nykyisin Filippiinien itsenäisyyspäivää vietetään tosin 12. kesäkuuta voden 1898 itsenäisyysjulistuksen mukaan.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marja-Leena Heikkilä Horn ja Jukka O. Miettinen: Kaakkois-Aasia - Historia ja kulttuurit. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Horn ja Miettinen 2000, s. 412
  2. Horn ja Miettinen 2000, s. 415
  3. a b Horn ja Miettinen 2000, s. 418-420
  4. a b c d e f g Philippine-American War Encyclopaedia Britannica. Viitattu 3.6.2018. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h Horn ja Miettinen 2000, s. 420-421
  6. a b c Timothy K. Deady: Lessons from a Successful Counterinsurgency: The Philippines, 1899-1902 (pdf) (s. 55-56) United States Army War College. Viitattu 3.6.2018. (englanniksi)
  7. Horn ja Miettinen 2000, s. 422-423
  8. Horn ja Miettinen 2000, s. 424
  9. Horn ja Miettinen 2000, s. 426