Fennoskandian mannerjäätikkö

Mannerjäätiköiden yhtyminen muodosti jäätikköalueen suurimman laajuuden Veiksel-jääkauden kylmimpänä aikana.

Fennoskandian mannerjäätikkö (lyhennys FIS) tai Skandinavian mannerjäätikkö (SIS) oli Veiksel-jääkaudella (noin 115 000–11 000 vuotta sitten) yleensä joko vain Skandinavian tai laajemmin Fennoskandian peittänyt mannerjäätikkö, jonka alkuperäinen synnyinseutu oli Skandeilla . Laajimmillaan jäätikkö oli noin 20 000–18 000 vuotta sitten, jolloin se peitti alleen Fennoskandian ja Baltian maiden lisäksi osia Koillis-Venäjää, Puolaa, Saksaa ja Tanskaa. Laajimmillaan jäätikkö levittäytyi Barentsinmerelle, jossa se yhtyi Barentsinmeren mannerjäätikköön (BSIS), ja Pohjanmerelle, jossa se yhtyi Britannian–Irlannin mannerjäätikköön (BIIS) Doggerlandissa.

Nimityksistä

Skandinaavisissa maissa on englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetty mannerjäätiköstä yleisesti nimitystä Skandinavian mannerjäätikkö (engl. Scandinavian Ice Sheet), mutta sen rinnalla esiintyy myös nimitys Fennoskandian mannerjäätikkö (engl. Fennoscandian Ice Sheet). Jäätikön alkuperä on Skandeilla eikä se aina ole ulottunut Suomen (lat. fenno eli suomi) ylle. Laajimmillaan se ylitti idässä ja etelässä kaikki Suomen rajat, joten kumpaakin nimitystä tultaneen käyttämään jatkossakin. Kumpikin nimitys on 2000-luvulla ollut lähes yhtä yleinen. Anglikaanisessa kirjallisuudessa käytetään lisäksi nimitystä Veikselin mannerjäätikkö (engl. Weichselian Ice Sheet). Paikallisesti on jäätiköstä kuitenkin käytetty arkisempia nimityksiä kuten esimerkiksi Suomessa vain mannerjäätikkö ja Ruotsissa ”inlandsisen”, jonka vastine on myös norjalaisilla käytössä. Näillä on tarkoitettu vain Veiksel-jääkauden viimeistä ja laajinta jäätiköitymistä, jonka jälkeen jääkausi päättyi.

Ilmastoteoriassa jääkausia kutsutaan glasiaaleiksi (suom. jäätiköityminen), jääkausien välisiä ajanjaksoja interglasiaaleiksi. Jääkauden sisällä ilmastovaihteluja ilmaistaan nimityksillä stadiaali, joka on kylmemmän jakson nimitys, ja interstadiaali, joka on suhteellisesti lämpimämmän jakson nimitys.

Yleistä

Suurin ongelma muinaisten jäätiköiden tai mannerjäätiköiden kehityksen selvittämisessä on se, että virratessaan uusille alueille jäätiköt tuhoavat suuren osan edellisten jäätiköitymisten todisteista. Jäljelle jää toki runsaasti viimeisen jäätiköitymisen jälkiä, mutta edellisistä jäätiköitymisistä löytyy vain osittaisia jälkiä ja aivan vanhimmista jää harvoin mitään käyttökelpoista. Näin on käynyt etenkin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Kestävimpiä todisteita ovat kalliopintoihin jääneet naarmut ja uurteet. Osa uurteista on voitu kytkeä vanhoihin jäätiköitymisiin, mutta niiden tarkka ajoittaminen on ollut mahdotonta. Löydettyjen todisteiden sijoittamisessa aikajanalle vaikeuttaa ajoitusmenetelmien rajallisuus ja epätarkkuus.

Maantieteellisesti rajattujen jääkausien olosuhteet ovat olleet riippuvaisia koko maapallon lämpötiloista ja siksi jääkausien kehityksen pääpiirteitä voidaan seurata karkealla tasolla globaalisten menetelmien avulla. Jääkauden kulloinenkin tila voidaan esimerkiksi lukea Keski-Euroopan suoturpeiden jäännöksistä, järvisedimenteistä, valtamerenpohjan sedimenteistä, ja esimerkiksi Grönlannin mannerjäätikön kairausnäytteistä. Niistä tehtyjä tulkintoja on sovellettu arvioitaessa esimerkiksi paikallisten ajoitettujen moreenikerrostumien syntysyitä tai tulkittaessa jäätiköiden virtausliikkeitä eri etäisyyksille muodostuneiden reunamoreenien avulla. Uusia ajoitusmenetelmiä otetaan edelleen käyttöön, mikä tarkentaa entisestään jääkauden tapahtumien aikajanaa. Veiksel-jääkauden eri vaiheet tulkitaan ja ajoitetaan karkeasti eri kohteiden kairausnäytteistä, joita verrataan usein merenpohjan kairausnäytteiden kausimerkintöihin MIS 5–MIS 2 (lyhennys engl. Marine Isotope Stage). Samalla on tärkeää erotella muihin jääkausiin liittyviä jälkiä Veiksel-jääkauden jäljistä. Viimeisen miljoonan vuoden aikana on Fennoskandiassa esiintynyt neljä suurta jääkautta, joista Veiksel-jääkausi on viimeisin.

Viimeisestä jäätiköitymisestä tiedetään, että se alkoi lyhyellä kylmyysjaksolla noin 130 000–115 000 vuotta sitten vallinneen suotuisan ja lämpimän Eem-interglasiaalin (MIS 5e) jälkeen. Kylmyysjakso käynnisti Veiksel-jääkauden varhaisvaiheen, jossa oli kaksi jäätiköitymisvaihetta ja niiden välinen 5 000 vuoden pituinen Brörup-interstadiaali. Tämä Varhais-Veiksel-vaihe alkoi 115 000 vuotta sitten ja se päättyi 85 000 vuotta sitten. Sen jälkeen kehittyi 10 000 vuotta kestänyt Odderade-interstadiaali ennen kuin Keski-Veiksel-jäätiköitymisvaihe alkoi noin 75 000 vuotta sitten. Tätä 50 000 vuotta kestänyttä jääkauden vaihetta seurasi kylmin Myöhäis-Veiksel-jäätiköityminen 25 000 vuotta sitten. Se loppui nopeaan ilmaston lämpenemiseen, joka päätti jääkauden noin 11 000 vuotta sitten. Mannerjäätikön viimeiset rippeet sulivat pois Ruotsista joskus noin 10 000 vuotta sitten. Jääkaudelta ovat jäljellä enää Grönlannin ja Etelämantereen mannerjäätiköt. Mannerjäätiköiksi lasketaan pinta-alaltaan yli 50 000 neliökilometrin jäätiköt, jotka vastaavat pinta-alaltaan halkaisijaltaan 250 kilometristä ympyrää tai sivultaan 220 kilometristä neliötä. Norjassa ja Ruotsissa nykyään esiintyvät jäätiköt eivät ole pinta-alan perusteella enää mannerjäätiköitä.

Maailman jäätiköt sitoivat itseensä valtavan määrän vettä, joka alensi valtamerien vedenpintaa kymmeniä metrejä. Enimmillään vedenpinta oli noin 120 metriä alempana kuin se on ollut 1900-luvulla. Monet matalat merialueet kuivuivat jääkauden aikana kasvattaen esimerkiksi Euroopassa mantereiden pinta-aloja. Esimerkiksi jäättömänä aikana Itämeren allas kuivui sarjaksi järviä ja Pohjanmeren eteläosissa paljastui merenpohja mammuttiaroksi tai tundraksi. Pohjanmerellä maatunutta aluetta kutsutaan yleisesti nimellä Doggerland.

Jäätiköitymisen eri vaiheita

Jäätiköityminen alkoi Skandeilla eli Kölivuoristossa, kun ilmaston viiletessä Atlantilta vuoristoon kulkeutuneesta kosteasta ilmasta satoi maahan enemmän lunta kuin sieltä kesäisin suli pois. Vuoristolaaksot täyttyivät jäätiköistä ja vaikka ne virtasivat alas alankojen laaksoihin, kertyi sateista lisää lunta ja jäätiköt alkoivat levittäytyä lisää. Korkealle vuoristoon muodostuneen laajan jäätikön päälle kehittyi korkeapainealue, joka ylläpiti jäätikköä ja samalla levitti ympäristöön jäähtynyttä ilmaa. Yhdessä ilmaston kylmenemisen kanssa tilanne alkoi ruokkia itseään ja jäätikkö pystyi leviämään myös Skandien länsi- ja itäpuolelle.

Aikaisemmin ajateltiin, että suuret jäätiköt reagoivat ilmaston muutoksiin hitaasti ja että jäätiköitymiset ja jäätiköiden sulaminen kestivät pitkiä aikoja. Nykyään on tultu siihen tulokseen, että jäätiköityminen voi tapahtua tuhansissa vuosissa ja että jäätikön kasvamiseen Skandien vuoristojäätiköstä Venäjän-Karjalaan ulottuvaksi suurjäätiköksi voi viedä niinkin vähän aikaa kuin 10 000 vuotta.

Varhais-Veikselin jäätiköityminen

Varhais-Veikselin jäätiköityminen jaetaan kahteen vaiheeseen: ensimmäiseen Herning-jäätiköitymiseen (MIS 5d, 115 000–105 000 vuotta sitten) ja toiseen Rederstall-jäätiköitymiseen (MIS 5b, 100 000–85 000 vuotta sitten). Niiden väliin sijoitetaan noin viisi tuhatta vuotta kestänyt Brörup-interstadiaali (MIS 5c, 105 000–100 000 vuotta sitten).

Ensimmäisestä jäätiköitymisestä jääneiden todisteiden avulla on voitu summittaisesti piirtää jäätikön laajimman vaiheen reunan kulku. Jäätikkö lepäsi vahvasti Skandeilla, mutta se ei ylettynyt yhtenäisenä jäätikkönä Norjan rannikolle asti. Vuonoissa virtaavat kapeat jäätiköt ylettyivät kuitenkin Pohjanmereen asti. Yhtenäinen jäätikkö ulottui Etelä-Norjasta Pohjois-Ruotsiin. Se peitti Ruotsista koko Norlannin, Pohjanlahden ja Suomesta Länsi-Lapin. Jäätikön reuna kiersi Lapista etelään päin jättäen Selkämeren alueet vapaiksi jäästä. Jään reuna oikaisi Selkämereltä lounaaseen Etelä-Norjaan. Siitä, miten laaja oli samanaikainen Barentsinmeren mannerjäätikkö, ei ole tässä tietoa.

Brörup-interstadiaalin aikana laaja jäätikkö suli lähes kokonaan pois. Arvellaan, että jäljelle jäi samantapaisia jäätiköitä, mitä on Norjassa ja Ruotsissa esiintynyt lähes nykyaikaan asti.

Toinen jäätiköityminen kesti pitempään ja sen aikana jäätikön pinta-ala kasvoi huomattavasti suuremmaksi. Jäätikön reuna ulottui nyt Norjassa Pohjanmeren rannikolle asti. Se peitti Skandeilla saman alueen kuin ensimmäisen jäätiköitymisen aikana, mutta nyt se oli levinnyt Lappiin ja sieltä Barentsinmerelle. Usein esitetään, että Kuolaan olisi muodostunut jäätikkö, joka olisi yhtynyt lounaassa Fennoskandian jäätikköön. Fennoskandian jäätikön reuna seurasi etelä-lounas -suuntaista linjaa, joka kulki Vienanmeren Kantalahdelta Pohjanmaan yli Ahvenanmaalle. Sieltä jäätikön reuna oikaisi länteen päin Keski-Ruotsin yli Oslon seuduille.

Barentsinmeren mannerjäätikön suurin laajuus on tiedossa, mutta sen kehittyminen vaiheita ei tiedetä. Laajimmillaan jäätikkö peitti noin 90 000–80 000 vuotta sitten matalan Barentsinmeren ja siinä sijaitsevat Huippuvuoret, Frans Josefin maa, Novaja Zemlja ja Severnaja Zemlja. Mannerjäätikkö peitti myös Arkangelin alueen, Objoen jokilaakson alavat seudut, Taimyrin niemimaan ja Keski-Siperian ylängön Tunguskan puoleisen osan. Barentsinmeren jäätikkö kasvoi yhteen Fennoskandian jäätikön kanssa muodostaen varsin suuren mannerjäätikön. Laskelmien mukaan Fennoskandian jäätikkö oli 2,5 kilometriä paksu ja Barentsinmeren jäätikkö yli 3 kilometriä paksu. Jäätiköt yhtyivät Kuolassa, mutta jäätikkö oli laskelmien mukaan siellä vain muutama sata metriä paksu. Arkangelin alueelta ei ole säilynyt moreenireunoja, koska myöhemmät jäätiköitymiset tuhosivat ne. On siis epävarmaa, missä jäätikön reuna kulki Arkangelissa ja kuuluiko Kuola jäätikön peittämään alueeseen. Se patosi taakseen Siperiasta ja Venäjältä virtaavien jokien vesiä valtaviksi jäätikköjärviksi. Vienanmeren jääjärvi laski Laatokan kautta Itämeren altaaseen ja Objoen jokilaaksoon muodostunut jäätikköjärvi laski Araljärven kautta Kaspianmereen ja edelleen Mustamereen.

Varhais-Veikselin jäätiköityminen keskeytyi Odderade-interstadiaaliin (MIS 5a, 85 000–75 000 vuotta sitten), jossa ilmaston lämpeneminen sulatti aiemmin muodostunutta mannerjäätikköä suuresti. Interstadiaalin aikana jäätikkö suli asteittain ja hajosi lopulta useaksi pienemmäksi jäätiköksi. Jäätiköitä jäi Skandeilla jäljelle ainakin Etelä-Norjaan ja Pohjois-Ruotsiin. Myös Kuolaan jäi jäljelle pienialainen jäätikkö.

Keski-Veikselin jäätiköityminen

Odderade-interstadiaalin jälkeen ilmasto kylmeni uudelleen ja alkoi Keski-Veikselin jäätiköityminen, joka sijoittuu ilmastokausiin MIS 4 ja MIS 3 (75 000–25 000 vuotta sitten ). Keski-Veikselin jäätiköityminen ei ollut tasaista. Se alkoi kylmenemisellä, joka veti lämpötiloissaan vertoja jääkauden loppuajan kylmimmälle maksimivaiheelle 20 000 vuotta sitten. Jäätiköt alkoivat taas kasvaa ja erilliset vuoristojäätiköt kasvoivat yhteen Skandien pituiseksi jäätiköksi. Tämän pitkän jäätiköitymisen seurauksena jäätikkö levisi Skandien ulkopuolelle ja muodosti entistä laajemman yhtenäisen jäätikön. Tämä tapahtui heti Keski-Veikselin aluksi niin sanotussa Schalkholz-stadiaalissa (75 000–60 000 vuotta sitten). Stadiaalin lopulla jäätikkö peitti alleen Norjan, Ruotsin ja Suomen, Viron ja osa Latviasta, Venäjän-Karjalan ja Kuolan, koko Itämeren nykyiset vesialueet ja osan Tanskan salmien saarista. Mannerjäätikön ulkopuolelle jäivät esimerkiksi Laatokka ja Vienanmeri, mutta nyt oli Norjan rannikko peittynyt kokonaan jäätikön alle. Barentsinmeri ja sitä ympäröivät saaret muodostivat oman mannerjäätikön, joka levisi lopuksi Fennoskandian jäätikköön kiinni. Barentsinmeren jäätikön itäiset alueet olivat aiempaa pienemmät ja esimerkiksi Keski-Siperian ylängölle muodostunut erillinen mannerjäätikkö ei enää yhtynyt siihen. Syy Fennoskandian jäätikön suurempaan kokoon arvellaan johtuneen kosteiden sateiden eteläisemmästä reitistä, jonka takia sateita ei enää riittänyt aiemmalla tavalla Barentsinmeren jäätikölle. Vienanmeren jäätikköjärvi oli kuitenkin aiempaa suurempi. Myös Objokilaakson jäätikköjärvi oli aiempaa suurempi ja sen laskujokena oli todennäköisesti nykyinen Jäämereen virtaava Hatanga.

Ilmasto lämpeni lyhyeksi noin 2 000–5 000 vuoden ajaksi, jonka ilmastovaihetta kutsutaan Oerel-interstadiaaliksi. Interstadiaalin tarkemmasta ajoituksesta ollaan edelleen erimielisiä, mutta se tapahtui noin 65 000–58 000 vuotta sitten. Interstadiaalin aikana jäätikön reuna vetäytyi pois ainakin Itä-Suomesta. Oerelin jälkeen ilmastossa tapahtui pitkäjänteinen viilentyminen (MIS 3, 57 000–29 000 vuotta sitten ). Se tapahtui kuitenkin lämpökausien ja kylmien kausien vuorotellessa niin, että vaikka ilmasto välillä lämpeni, oli seuraava kylmäkausi aina edellisiä kylmempi. Nämä tunnetaan ilmastollisina vaiheina Ebersdorf-stadiaalina, Glinde-interstadiaalina, Moershoofd-kompleksina, Hengelo-interstadiaalina ja Denekamp-interstadiaalina. Tänä aikana jäätiköt sijaitsivat Skandeilla ja ne peittivät siellä laajimmillaan Skandinaviasta Norjan ja Ruotsin. Jäätikkö oli Lapissa levinnyt myös Suomen itärajalle (Soklin kaivos) noin 35 000 vuotta sitten . Kaikki nämä alueet vapautuivat jäätiköstä seuraavan kerran jääkauden lopulla. Jäätiköityminen on maailmalla täytynyt Fennoskandian tapaan olla nopeaa, sillä valtameren pinta laski vielä 50% eli 40 metriä lisää seuraavan 15 000 vuoden aikana . Jäätikölle satoi jatkuvasti uutta lunta ja koska sulaminen väheni merkittävästi, kasvatti se jäätikön paksuutta. Arvellaan, että se on ollut yleensä 2–3 kilometriä ja enimmillään yli kolme kilometriä paksu. Massiivinen jäätikkö valui hitaasti kohti reunojaan ja se alkoi peittää ympäristöstään yhä suuremman alueen allensa. Pohjoisessa se levisi Jäämerelle. Siellä oli merenpinnan aleneminen paljastanut matalikoita kuivaksi maaksi ja Barentsinmeren alueelle oli taas muodostunut suuri Barentsinmeren mannerjäätikkö. Mannerjäätiköt kasvoivat täällä toisiinsa kiinni. Idässä jäätikön kielekkeet yltivät Vienanmerelle, Ääniselle ja Laatokalle. Kaakossa ne ylittivät Suomenlahden ja levisivät Novgorodiin ja Baltian maihin. Etelässä Itämeren jäätikkövirta ja Keski-Ruotsin virtauskieleke ylettyivät yhdessä Puolaan, Saksaan ja Tanskaan. Pohjanmeren suunnalla jäätiköt törmäsivät Doggerlandilla Britannia–Irlannin mannerjäätikköön. Ilmasto oli lopulta kylmimmillään noin 22 000–18 000 vuotta sitten (katso alla, MIS 2).

Myöhäis-Veikselin jäätiköitymisen päättyminen

Viimeinen kylmyysvaihe oli käynnistynyt jo Keski-Veikselin aikana (MIS 3-vaihe, noin 30 000 vs alkaen), muuta se jatkoi syvenemistään Myöhäis-Veikselin alkuaikana (alkaen 25 000 vs). Kylmyyskauden huippukohtaa kesti vielä noin 20 000 vs asti, jolloin Fennoskandian mannerjäätikön ympäristössä alkoi ilmasto hitaasti lämmetä. Lämpeneminen oli alkanut Amerikassa jo aikaisemmin, sillä valtamerien vedenpinta oli alkanut kohota siellä sulaneesta jäästä. Täällä jäätiköt laajenivat vielä ja ne saavuttivat niin kutsutun LGM-vaiheen (engl. Last Glacial Maximum) vasta 20 000 vs. Sillä tarkoitetaan piiriä, minkä jäätikkö jätti maastoon ollessaan laajimmillaan. Se tunnistetaan yleensä puskumoreeneista, muista reunamoreenimuodostumista tai pelkästä pohjamoreenista, jota jäätikkö jätti jälkeensä. Piirin moreenimuodostumia ajoitettaessa on havaittu, että ne ovat syntyneet hieman eri aikoihin, mutta kaikki ajoitukset mahtuvat kuitenkin 3 000 vuoden pituisen ajanjakson sisälle.

LGM-vaiheessa mannerjäätikön jäänjakajan linja kulki Etelä-Norjasta Merenkurkulle ja siitä Pohjanlahden yli Suomen Keski-Lappiin. Jäänjakajan eteläpuolelle virtasi nopealiikkeinen Norjanhaudan jäätikkövirta ja sen itäpuolella virtasi hitaampi Keski-Ruotsin virtauskieleke. Näiden väliin tunkeutui väliaikaisesti myös Kattegatin jäätikkövirta. Mannerjäätikön keskeltä alkoi Itämeren altaassa etelään päin virrannut nopealiikkeinen Itämeren jäätikkövirta, jonka jäätiköt ylettyivät lopulta Valko-Venäjälle, Puolaan, Saksaan ja Tanskaan asti. Osa sen kaakkoon päin virtaavasta jäästä ylitti Suomen ja se hajosi erillisiksi kielekkeiksi vasta Baltian maissa. Suomen itäpuolella virtasi nopealiikkeinen Karjalan jäätikkövirta, joka kiersi kaakossa muut virtauskielekkeet niiden itäpuolelta kulkien Laatokan ja Novgorodin kautta Valko-Venäjän pohjoisosiin. Se alkupää sijaitsi Vienanmeren jäätikkövirran eteläpuolella. Tämän virtaussuunta oli itäinen ja se joutui aluksi Vienanmeren altaaseen. Sieltä se haarautui koilliseen, jossa kohtasi Vienankurkussa Barentsinmeren mannerjäätikön, itään päin, jossa se ennätti Vienanjoen jokilaaksossa pitkälle, ja kaakkoon päin, jossa se pyrki Vienanjoen sivuhaarojen jokilaaksoihin. Vaikuttaa siltä, että Kuolan niemimaalla on sijainnut oma kalottialueensa, josta on lähtenyt pieniä virtauskielekkeitä eri ilmansuuntiin.

Pohjoisessa sijainneen Barentsinmeren mannerjäätikkö kosketti Fennoskandian jäätikköä itäiseltä Vienanmereltä läntiseen Pohjois-Norjan mannerjalustalle asti ulottuvalla reuna-alueella. Jäätiköiden välinen raja on seurannut Pohjois-Norjan rannikon edustaa merenpuolella. Pohjois-Norjan ja Venäjän Kuolan rannikon jäätikkövirrat purkautuivat Atlantille Karhusaaren painanteen jäätikkövirran mukana (Bear Island Trough Ice Stream ). Tämä on ollut Barentsinmeren suurimpia jäätikkövirtoja ja Fennoskandian jäätikkövirrat muodostivat sen virtausmäärissä hyvin pientä osaa. Keski-Norjan länsirannikko sijaitsee hyvin lähellä sen mannerjalustan reunaa. Tämän vuoksi rannikkoseutu on ollut lähes koko jääkauden paljaana ja se on peittynyt jäätiköillä vain valtamerien vedenpinnan ollessa alhaalla ja kun mannerjäätikkö on ollut hyvin laaja. Merenpohjalle jalustan rinteille on tämän takia kertynyt pohjamoreenia useiden jääkausien ajan valtavia määriä. Niistä on kertynyt erityisesti aktiivisten jäätikkövirtojen eteen valtaviksi keiloiksi, jotka ovat valuneet jalustan rinteitä alas usean kilometrin syvyyteen. Karhusaaren painanteen ja Norjanhaudan jäätikkövirtojen välissä on toiminut ajoittain aktiivisia ja kapeita mutta nopealiikkeisiä jäätikkövirtoja. Lofoottien eteläpuolen vuonosta virtasi lounaaseen päin Vestfjordenin jäätikkövirta, johon yhtyi idästä Trænadjupetin jäätikkövirta. Sen eteläpuolella sijaitsi pitkä Sklinnadjupetin jäätikkövirta sekä pienet Haltenin jäätikkövirta ja Frøybankholan jäätikkövirta. Vielä ennen Norjanhaudan jäätikkövirtaa tulevat Suladjupetin jäätikkövirta, Onadjupetin jäätikkövirta ja Breisunddjupetin jäätikkövirta. Kolmen viimeisen jäätikkövirran keilat kasaantuivat Storegganille, missä tapahtui valtava vyörymä jääkauden jo loputtua.

Maailman mittakaavassa ilmaston lämpeneminen käynnistyi noin 25 000 vs (MIS 2-vaihe). Sekä Doggerlandilla että Barentsinmerellä mannerjäätiköt irtautuivat toisistaan ja kohoavan valtameren vesi pääsi leviämään jäätiköiden väliin. Merivesi rikkoi nopeasti ohuen mannerjäätikön reunaa kelluviksi jäävuoriksi, jotka ajautuivat Atlantille sulamaan. Muutamassa vuosituhannessa, noin 17 000 vs mennessä, mannerjäätikkö ulottui Atlantilla enää nykyisten mantereiden rannikoille ja se oli sulanut pois Tanskan Jyllannista. Itämerellä sen reuna oli siirtynyt nykyiselle etelärannikolle. Idässä Venäjällä oli sulaminen ollut alussa hitaampaa. Kun Pohjanmeri oli jäätöntä aluetta, alkoi vasta Itämerenallas vapautua jäätiköstä etelästä lukien samaan aikaan, kun Barentsinmeri oli pohjoisessa osittain jäätiköiden peitossa. Noin 15 000 vs mennessä olivat Itämeren eteläosat ja Barentsinmeri kokonaan sulana, mutta Vienanmeri oli vielä jäässä. Etelä-Ruotsi oli osittain sulanut, puolet Latviasta, mutta Viro, Venäjän-Karjala ja Kuola oli vielä jäätikkönä. Nuoremman dryaskauden aikana (12 700–11 600 vs) kulki mannerjäätikön reuna Norjan rannikkoalueelta keskimäärin 0–50 kilometrin päässä nykyiseltä rannikolta, ylitti Keski-Ruotsin suurten järvien alueen, seurasi Suomessa Salpausselkiä pitkin Venäjälle, kulki siellä Venäjän-Karjalan keskellä kohti pohjoista Vienanmeren länsirannikolle ja jätti Kuolan niemimaan jäättömäksi alueeksi. Jäätikön reuna vetäytyi dryaskauden jälkeen Etelä-Suomesta ja Venäjältä Suomen yli Pohjanlahdelle ja Lapissa Ruotsin puolelle noin 11 000 vs mennessä.

Viime jääkauden jälkivaihe

Muualta suuret mannerjäätiköt olivat sulaneet Grönlantia ja Etelämannerta lukuun ottamatta. Fennoskandian mannerjäätikön jäljelle jäänyt jäätikkö oli paksuudeltaan enää murto-osa aikaisemmasta maksimipaksuudestaan. Mannerjäätikön viimeiset rippeet sulivat Ruotsin Lapin Sarekvuorilla noin 9 700 vs . Tätä aikaa ei enää kutsuta jääkaudeksi vaan se luetaan nykyajan interstadiaaliin eli holoseenikauteen (viimeiset noin 11 000 vuotta sitten).

Katso myös

• Luettelo Fennoskandian mannerjäätikön virtauskielekkeistä ja jäätikkövirroista

Lähteet

• Helmens, Karin F.: The Last Interglacial-Glacial cycle (MIS 5-2) re-examined based on long proxy records from central and northern Europe. Technical Report, 2013. Tukholma: Tukholman yliopisto. SKB TR-13-02 / ID 1360839. ISSN 1404-0344. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 20.8.2021. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Mangerud, Jan & Svendsen, John: Glacial History of Norway, 2011