Espoon historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Espoon vaakuna sisältää historiallista symboliikkaa. Hevosenkenkä viittaa talonpoikien kyyditysvelvollisuuteen ja vaakunan kruunu edustaa kuninkaankartanoa.

Espoon historia alkoi jo kivikaudella, jolloin asutus sijoittui merenpinnan korkeuden vuoksi pohjoiseen Nuuksion alueelle. Nykyisen Uudenmaan ja myös Espoon alueelle muutti 1100- ja 1200-luvuilta eteenpäin ristiretkien jälkeen ruotsalaisia siirtolaisia. Alueella oli kuitenkin ilmeisimmin ollut jo aiemmin suomenkielisiä asukkaita. Espoossa oli keskiajalla pieniä kyliä, ja alueen halki kulki ajan merkittävin liikenneväylä, Suuri Rantatie.

1400-luvulla Espoonjoen mukaan nimetystä Espoosta tuli itsenäinen seurakunta. 1500-luvulla Espooseen syntyi useita suurtiloja, kun alueen maita jaettiin läänityksinä sodissa kunnostautuneille aatelisille. 1700-luvun alussa suuri Pohjan sota ja isoviha kurittivat myös Espoota, joka osin tyhjeni. Espoo alkoi kuitenkin vaurastua uudelleen muun Helsingin seudun tavoin, kun Helsingin edustalle ryhdyttiin rakentamaan Sveaborgin merilinnoitusta.

Kun autonomisen Suomen pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin myös Espoon alue hyötyi. Maaseutumaisessa Espoossa asui tuolloin noin 4000 asukasta, joista suurin osa oli ruotsinkielisiä. Suomen 1918 sisällissodan aikana Espoo jäi punaisten alueelle, ja Leppävaaran alueella käytiin yksi sodan ratkaisutaisteluista punaisten ja Hangossa maihin nousseiden saksalaisten joukkojen välillä.

Kauniainen erotettiin Espoosta virallisesti 1920. Alueen väestö kasvoi voimakkaasti sotien jälkeen, kun sinne muutti ihmisiä erityisesti Neuvostoliitolle menetetyiltä alueilta. Espoo kehittyi maatalousvaltaisesta maalaiskunnasta nopeasti kauppa-, palvelu- ja teollisuuskaupungiksi ja väestönkasvu kiihtyi edelleen Tapiolan ja Otaniemen rakentamisen myötä. Vuonna 1963 65 000 asukkaan maalaiskunnasta tuli kauppala, ja kaupungiksi Espoo tuli vuonna 1972.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espoo asutettiin jo kivikauden aikaan noin 8000 vuotta sitten. Koska suurin osa Espoosta oli vielä merenpinnan alapuolella, asutus keskittyi Pohjois-Espoon Nuuksion alueelle. Veden läheisyys tarjosi hyvät olosuhteet ja mahdollisuuden harjoittaa pyyntiä. Kivikauden ihmiset valitsivat usein asuinpaikoikseen etelään viettäviä rinteitä ja rantoja, sillä ne suojasivat kylmältä tuulelta. Ihmiset eivät asuneet vielä kiinteästi, vaan liikkuivat vuodenaikojen mukaan riistan perässä. Tärkeitä riistaeläimiä olivat hirvet, hylkeet, karhut ja linnut. Myös kalastus oli tärkeä keino hankkia ravintoa.[1]

Pronssikautisia asuinpaikkoja tunnetaan Espoosta hyvin vähän, mutta tuon ajan hautoja Espoossa on yli 70. Haudat sijaitsevat pääasiallisesti Etelä-Espoossa, joka oli tuolloin jo saaristoa. Varhaismetallikautisia asuinpaikkoja kuitenkin tunnetaan joitakin ja esimerkiksi Mikkelästä on löydetty asuinpaikan jäänteet.[2]

Rautakautisia löytöjä Espoosta tunnetaan melko vähän. Ilmaston tiedetään kylmentyneen rautakaudella.[1] Espoosta löytyneet rautakautiset esineet ovat luultavasti peräisin savolais-karjalaisista muinaispuvuista, ja alueen naisilla on ollut samanlaisia koruja kuin Mikkelin seudulla.[3] Espoolaisessa paikannimistössä on jälkiä alueen varhaisesta asutuksesta. Tästä esimerkkinä se, että Soukan alkuperäinen nimi on ollut Soukko.[4]

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Todennäköisesti Espoossa oli jo suomenkielistä asutusta ennen ruotsalaisten tuloa. Siitepölyanalyysin avulla on voitu osoittaa, että Espoossa viljeltiin peltoja jo 1000-luvulla.[1] Suurin osa Espoon alkuperäisistä kylistä ovat olleet paikannimien valossa hämäläisten perustamia. Viimeistään 1100-luvulla hämäläistaloja oli Kaukjärven eli nykyisen Pitkäjärven rannalla Kauklahdessa, Karvasmäellä, Bembölessä, Haapalahdessa ja Finnevikissä.[5]

Uudellemaalle muutti 1100- tai 1200-luvulta alkaen siirtolaisia Ruotsista.[1] Ensimmäiset ruotsalaiset tulivat alueelle todennäköisesti nykyisen Kirkkonummen kautta ensiksi Esbobyn tienoille, josta he jatkoivat koilliseen Kauklahteen, Bemböleen ja Vanhakartanoon. Myöhemmässä vaiheessa siirtolaisia saattoivat tulla Espooseen myös suoraan Ruotsista, todennäköisesti Sveanmaalta. Espoon ruotsinkielinen nimistö on tältä ajalta. Siirtolaiset ruotsalaistivat hämäläisten suomenkieliset nimet; esimerkiksi Kaukalahti muuttui Köklaxiksi ja Karvasmäki Kasvasbackaksi. Nykyiset suomenkieliset nimet saattoivat tässä prosessissa myös muuttua alkuperäisistä. Esimerkiksi paikannimi Välli muuttui siirtolaisten suussa ruotsinkieliseen muotoon Vällskog, josta paikan nykyinen suomenkielinen nimi Velskola juontaa juurensa.[5]

Espoossa oli keskiajalla noin 70 kylätonttia. Kylien jäänteiden läheisyydestä on löydetty muinaispeltoja ja useita kulkuväyliä.[1] Espaby (jonka paikalle Espoon kartano myöhemmin perustettiin) oli todennäköisesti alueen vanhin ruotsinkielinen kylä. Espoon nimi viitannee joennimeen Espoonjoki (ruots. Esboån, alkujaan Espå / Espåå), jonka puolestaan arvellaan saaneen nimensä jokea reunustaneista haavoista (ruotsin kielen haavikkoa tarkoittava sana on äspe). Nimi mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1431. Alun perin nykyinen Gumbölenjoki oli nimetty Espoonjoeksi joen varrella sijainneen kylän mukaan. Kun sitten Södrikin kylän liepeille rakennettiin kirkko, Espoonjoeksi nimettiin Kirkkojärvestä Kauklahteen virtaava joki.[6]

1400-luvulla Espoosta tuli itsenäinen seurakunta. Aiemmin Espoo oli ollut Kirkkonummen alainen kappeliseurakunta. Espoon keskiaikainen kivikirkko rakennettiin 1480-luvulla talonpoikien aloitteesta. Vielä 1670-luvulle asti Espoon itäosat kuuluivat Helsingin pitäjään, minkä jälkeen ne liitettiin virallisesti osaksi Espoon seurakuntaa ja Raaseporin linnalääniä.[1]

Espoossa on säilynyt monin paikoin Kuninkaantien keskiaikainen linjaus. Turun ja Viipurin välillä kulkevaa Kuninkaantietä voidaan pitää Suomen tärkeimpänä historiallisena maantienä ja se on ilmeisesti syntynyt jo 1340- tai 1350-luvulla.[7]

Gräsan kartano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espoon vanhin rälssitila, Gräsan kartano, sai rälssioikeudet ilmeisesti 1400-luvun lopulla.[8][9] Gräsa on asutuksena Espoon vanhimpia ja koko Etelä-Espoon vanhin, sillä se on syntynyt mahdollisesti jo 1300-luvun alussa ruotsalaisen asutuksen levittäytyessä kohti sisämaata. Asutus sijaitsi alusta asti nykyisen Olarin kirkon kohdalla Gräsanojan molemmilla puolilla. Alueen suomenkielisten paikannimien puute kertoo siitä, että asutus on ollut alun perin juuri ruotsalaista.[8]

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luvulla Espoo muuttui monien suurtilojen pitäjäksi. Ruotsin valtakunnan 1500-luvun lopulla käymä sota Venäjää vastaan houkutteli tilallisia perustamaan ratsutiloja verohelpotusten toivossa. Ratsutilallisten tehtävänä oli ylläpitää ratsumiestä valtakunnan käymissä sodissa. 1600-luvulla kruunun maita lahjoitettiin sodissa kunnostautuneille aatelisille ja Espoossa muutaman vuosikymmenen kuluessa maat oli jaettu seitsemälle aatelisperheelle.[1]

1700-luvun alkupuoliskolla suuri Pohjan sota ja isoviha köyhdyttivät väestöä. Tänä aikana monet Espoon säätyläiset muuttivat Ruotsiin. Sveaborgin rakentaminen Helsingin edustalle vilkastutti Espoon liikennettä ja monet upseerit ostivat Espoosta itselleen huviloita. Linnoituksen rakentamista varten kuljetettiin Helsinkiin tiiltä espoolaisista ruukeista. Samalla vuosisadalla maatalouden uutuudet kuten peruna ja hedelmät levisivät kartanoista myös talonpojille.[1]

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eteläistä Espoota kartassa vuodelta 1870.

Vuonna 1809 Suomi siirtyi Venäjän vallan alle Suomen sodan päätyttyä. Kun Helsingistä tuli autonomisen Suomen pääkaupunki vuonna 1812, Espoon liikenne vilkastui jälleen huomattavasti. Monet virkamiehet ja porvarit ostivat itselleen kesähuviloita Espoosta.[1] Heistä tunnetuimpia oli senaattori Carl Johan Walleen, joka hankki Espoosta itselleen Träskändan kartanon vuonna 1820. Walleen myi kartanon myöhemmin tytärpuolelleen Aurora Demidoville tämän jäätyä leskeksi vuonna 1840.[10]

1800-luvulla espoolaisten tärkein elinkeino oli maatalous. Espoo oli tuolloin noin 4000 asukkaan maalaispitäjä, joka koostui 60 pienestä kylästä. Vuosisadan puolivälissä jopa 90% väestöstä oli ruotsinkielisiä. Pitäjän ensimmäinen kunnallinen kansakoulu perustettiin vuonna 1873. Teollistumisen aikana Espoohon nousi paljon tiilitehtaita.[1]

Myös keisari Aleksanteri III:n tiedetään vierailleen Espoossa kesällä 1889. Keisari Aleksanteri ja keisarinna Maria Feodorovna viettivät purjehduslomaa kahden huvijahdin ja yhden sota-aluksen kanssa ja vierailivat Soukassa yhdessä Kreikan kuningatar Olga Konstantinovnan kanssa. Vierailun kunniaksi rantakallioon hakattiin muistokirjoitus, joka on vieläkin nähtävissä.[11]

1900-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan alussa Espoo oli tilanomistajien hallitsema maalaispitäjä. Vuonna 1910 Espoon väestöstä 71,6 % oli ruotsinkielisiä ja 28,3 % suomenkielisiä.[12] Väestöstä suurin osa oli maataloustyöntekijöitä, mutta Espoossa oli tuolloin myös vauraita talonpoikaistiloja, kartanoita ja Helsingin porvariston uusia kesähuviloita. Maatilojen työvoimana oli vuosipalkollisia ja vuokratyöntekijöitä, joiden toimeentulo oli usein heikkoa ja epävarmaa.[13]

Vuonna 1903 avattiin Espoon läpi kulkeva rautatieyhteys Helsingistä Karjaalle, mikä yhdisti Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Turkuun. Rautatie toi Espooseen mukanaan teollisuutta ja uutta työväestöä. Rautatieasemien ympäristö kehittyi nopeasti, ja esimerkiksi Kauklahteen ja Keraan perustettiin tehtaita, sahoja ja varastoja. Teollisuuden kasvun vuoksi lähes täysin ruotsinkielinen kunta alkoi hiljalleen muuttua kaksikieliseksi.[13]

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Krepost Sveaborg
Venäjän keisari Nikolai II.
Saksan ylintä sotilasjohtoa ensimmäisessä maailmasodassa: Paul von Hindenburg, keisari Vilhelm II ja Erich Ludendorff.

Ensimmäinen maailmansota kosketti Venäjää ja Suomea, kun Saksan keisarikunta julisti sodan Venäjälle 1. elokuuta 1914.[14] Sotaan Saksaa vastaan ryhdyttiin Venäjällä valmistautumaan heti. Sodan alkaessa Venäjän Itämeren laivaston päävoimat oli keskitetty Helsingin edustalle Viaporin suojaan.[15] Venäjän sotilasjohdossa pelättiin, että saksalaiset hyökkäisivät Etelä-Suomen kautta Petrogradiin, minkä vuoksi suuriruhtinaskunnan pääkaupungin ympärille ryhdyttiin rakentamaan yli 20 kilometrin mittaista maalinnoitusketjua.[1][15][16] Vuosaaresta Westendiin ulottuvien linnoitusten rakentaminen alkoi vuonna 1915 ja kesti lähes kolme vuotta.[16]

Linnoitusketju koostui tuli- ja tähystysasemista, tykkipattereista, miehistön majoittumiseen tarkoitetuista suojahuoneista, yhdysteistä ja piikkilankaesteistä, jotka sijoitettiin hajautetusti vyöhykkeittäin Helsingin ympärille. Linnoitteiden hajauttaminen oli täysin uudenaikainen malli puolustusten rakentamiseen, ja sen tarkoituksena oli hajauttaa hyökkääjän tykistötuli ja tehdä se näin tehottomaksi. Puolustus perustui jalkaväen ja tykistön yhteistyöhön.[17]

Venäjän armeijan rakennushanke vaati valtavasti työvoimaa. Rakennustyömaata johdettiin Pietarin insinöörihallinnon alaisuudessa, mutta käytännön töitä johti Viaporin insinööriesikunta. Insinöörien paikallinen toimisto sijaitsi Leppävaarassa.[18] Vaikka armeija yritti pitää linnoitustöiden luonnetta salaisena viholliselta, niiden varustuksista löytyy kuvauksia saksalaisten tiedusteluraporteista.[17]

Työvoimasta valtaosa oli palkattuja suomalaisia miehiä ja naisia, mutta urakoita tilattiin myös rakennusliikkeiltä. Linnoitteiden rakentamiseen osallistui myös paljon venäläisiä sotilaita, mutta siitä huolimatta työmaalla kärsittiin työvoimapulasta. Rakennustyömaalle tuotiin elokuussa 1915 metsätöihin muutaman kuukauden ajaksi myös 2 000–3 000 kiinalaista siirtotyöläistä, joista osa teki pakkotyötä.[18][19] Työvoimapulan vuoksi turvauduttiin myös venäläisen sotalain sallimiin pakko-ottoihin. Espoolaisille kartanoille annettiin määräys lähettää mies ja hevonen linnoitustöihin. Linnoitustöihin osallistuneiden kokonaismäärää ei tiedetä, mutta pakkolunastuksin saatiin kasaan 4 000 miestä, joista 1 300 sijoitettiin heinäkuussa 1916 Leppävaaraan ja 1 500 Tapiolaan.[18]

Linnoitusten rakentaminen vaati suuria maa-alueita, sillä varsinaisten linnoitusten ympärille raivattiin laajat ampuma-alueet piikkilankaesteineen. Alueet pakkolunastettiin maanomistajilta. Myös linnoitustöiden rakennusmateriaaleja, kuten hirsipuuta, saatiin pakkolunastamalla metsäalueita metsänomistajilta. Maa- ja metsäalueiden lunastusten lisäksi armeija otti haltuunsa myös rakennuksia sotilaiden ja työläisten majoitusta varten.[18] Alueen rakennukset eivät riittäneet majoittamaan kaikkia työntekijöitä, minkä vuoksi Leppävaaraan pelloille perustettiin tuhansien työläisten suuri telttaleiri.[1][17]

Bergansin tilalla nykyisen Suur-Leppävaaran alueella asunut 16-vuotias Annukka Koskinen kirjoitti kesäkuussa 1916 pakkolunastuksista seuraavasti:[17]

»Kyllä se on totisesti hävytöntä. Viime vuonna [venäläiset] ottivat haltuunsa kolme suurta rakennusta, ja olisivat ottaneet viimeisenkin, jollei olisi valitettu kuvernöörin kansliaan. Kaiken kesää tehtiin vallituksia koko mäki täyteen. Puita kaadettiin ja toisia istutettiin. Tietäähän sen, että harva puu jäi eloon niistä istutetuista. – – Nyt keväällä [sotilaat] ovat harjoitellessaan ampuneet peltojamme. Toissapäivänä illalla tuli määräys, että seuraavan päivänä kello 12 täytyy talo, suuri liiteri ja sauna olla tyhjänä.»

Venäjän vallankumous vuonna 1917 lopetti työt linnoituksilla.[1][20] Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, eikä linnoituslaitteita koskaan tarvittu Pietarin puolustamiseen saksalaisilta. Linnoitukset näkivät ainoastaan yhden taistelun Suomen sisällissodan aikana, kun Espoon Leppävaarassa punaiset joukot taistelivat valkoisten tueksi tulleita saksalaisia vastaan 14. huhtikuuta 1918. Myöhemmin toisen maailmansodan aikaan linnoituksia käytettiin ammusvarastoina ja väestönsuojina.[20]

Sisällissota 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtatyhjiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia sotilaita Leppävaarassa vuonna 1918.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 Suomessa vallitsi valtatyhjiö. Keisarinvalta oli romahtanut, yhteiskuntajärjestys oli särkynyt ja poliisi oli hajotettu.[21][22] Järjestyksen ylläpitäminen siirtyi paikallistasolle, ja perustettiin kunnallisia miliisejä, kansalaiskaarteja, palokuntia ja järjestysmiehistöjä. Näitä järjestysjoukkoja ei alun perin perustettu sotilastarpeisiin, vaan paikalliseen järjestyksen säilyttämiseen. Toiminta perustui vapaaehtoisuuteen, ja niitä organisoitiin esimerkiksi lakkojen yhteydessä.[22]

Syksyllä 1917 järjestätymisen luonne muuttui sotilaalliseksi ja paikallisten työväenkaartien määrä alkoi lisääntyä nopeasti. Aseellisen järjestäytymisen taustalla vaikuttivat jyrkästi heikentynyt elintarviketilanne, pettymys sosiaalidemokraattien enemmistöaseman menetykseen vuoden 1917 vaaleissa, senaatin uudistushalukkuus, taistelu kunnallisvallasta ja pelko porvariston aseellisesta varustautumisesta.[22]

Espoon punakaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espoossa erityisesti Leppävaara oli rauhatonta aluetta. Albergan työväenyhdistys muodosti seudulle kymmenhenkisen ja aseistamattoman miliisin järjestyksen ylläpitämiseksi. Kesän ja alkusyksyn 1917 aikana porvarillisten järjestyskaartien ja työväen miliisin välillä oli paikallisia kiistoja. Marraskuun puolivälissä Espoon kaarteissa oli jo täydessä vauhdissa molemminpuolinen aseellinen järjestäytyminen.

Espoon valkokaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espoon Kauklahteen perustettiin heinäkuussa 1917 ensimmäinen vapaapalokunnan peitenimellä toiminut porvarillinen järjestyskaarti. Hieman myöhemmin myös Kiloon perustettiin vastaava järjestö, ja elo-syyskuussa nämä kaksi kaartia yhdistyivät.[23] Jäseniä oli tässä vaiheessa noin 160 henkeä.[24]

Sisällissodan alettua lähti Espoosta lukuisia valkoisia nuoria miehiä, jotka liittyivät Uudenmaan maaseudulla toimiviin suojeluskuntiin. Tärkein näistä oli Kirkkonummella toiminut Sigurdsin kaarti, jonka jäsenistä noin 40 oli espoolaisia.[25]

Punainen Espoo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan alkaessa tammikuun 1918 lopussa punaiset ottivat Espoon hallintaansa. Minkäänlaisia taisteluja Espoossa ei käyty punaisten ja valkoisten välillä vallankumouksen yhteydessä, sillä Espoo oli jo valmiiksi käytännössä punaisten hallinnassa.[24] Kunnallinen valta siirrettiin kunnanvaltuustolta ja kunnallislautakunnalta sosialidemokraattiselle kunnallisjärjestölle. Punaisten valtaannousu oli veretön. Punaiset turvasivat asemansa lähettämällä partioita kiertämään ympäri Espoota takavarikoimassa taloista aseita.[26]

Suomen kansanvaltuuskunnan määräyksestä Espooseen perustettiin oma vallankumousoikeus, jonka tuomarina toimi Kauklahtelainen työmies Aleksi Aronen. Oikeuden istunnot pidetiin Villa Odenwallin huvilassa Kauniaisissa. Rangaistukset olivat yleensä vankeustuomioita tai sakkoja. Lisäksi ainakin Leppävaaran punakaartissa toimi tuomioistuimena oma toverioikeus. Punakaartin Uudenmaan pääesikunta oli kieltänyt ulkona liikkumisen iltayhdeksän jälkeen. Työväentaloilla järjestettiin kokouksia, joissa kerättiin listoilla avustuksia punakaarteille. Elintarvikkeita ja aseita etsineet nuorista miehistä koostuneet partiot saattoivat ottaa oikeuden omaan käsiinsä tyypillisen punaisen terrorin muodossa.[27] Punaiset tappoivat kevätkuukausien aikana Espoossa yhdeksän henkilöä, joista kuusi oli siviilejä. Väkivallanteoista levisi huhuja, jotka lietsoivat ihmisissä pelkoa. Monet kokivat punaisten kunnallishallinnon hirmuvallaksi.[28]

Sisällissodan aikana monet porvarilliset espoolaiset, joita punaiset vallanpitäjät pitivät uhkana, saattoivat paeta naapurikuntiin, piilomökeille saaristoon tai Pohjois-Espoon metsiin. Esimerkiksi Espoon kunnanvaltuuston puheenjohtaja Hans Heimbürger pakeni tammikuussa perheensä kanssa Inkoon Degeröhön. Tiettävästi kaksi espoolaista piileskeli punaista hallintoa luolissa.[25]

Leppävaaran taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Leppävaaran taistelu

Saksan strategiana oli ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa yrittää houkutella suomalaiset sotilaalliseen liittoon Venäjää vastaan. Kun Saksan ja bolševikkien väliset rauhanneuvottelut kariutuivat väliaikaisesti helmikuussa 1918, Saksan johdossa linjattiin 13. helmikuuta, että Suomeen tuli lähettää sotilasretkikunta. Kenraali Erich Ludendorff antoi Suomen valtuutettuna toimineelle Edvard Hjeltille kehotuksen tehdä kiireellinen avunpyyntö Saksalle. Vaasan senaatin edustajat antoivat Berliinissä muodollisen avunpyynnön heti seuraavana päivänä.[29]

Brest-Litovskin rauhan solmimisen jälkeen Saksa ei luopunut pyrkimyksistään Suomen suhteen, sillä keisarikunta halusi turvata taloudelliset etunsa ja raaka-aineiden saannin idästä luomalla Venäjän ja itsensä väliin joukon ystävällismielisiä puskurivaltioita.[29]

Kenraalimajuri kreivi Rüdiger von der Goltzin komentama 9 000 miehen vahvuinen Saksan Itämeren-divisioona suoritti maihinnousun Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Seuraavan viikon aikana saksalaiset etenivät junarataa ja rantateitä pitkin kohti Helsinkiä kukistaen punaisen vastarinnan Tammisaaressa, Karjaalla ja muissa radanvarren paikkakunnissa helposti. Saksalaisten polkupyöräjääkärikomppaniasta ja karabinieerieskadroonasta koostuva tiedustelujoukko saapui Espooseen aamulla 10. huhtikuuta ja valloitti Espoon rautatieaseman lyhyen ammuskelun jälkeen puolenpäivän aikaan. Leppävaarasta länteen ajanut punaisten panssarijuna otti yhteen saksalaisten kanssa, ja tulta vaihdettiin Tuomarilan ja Kauniaisten seudulla, minkä jälkeen juna perääntyi takaisin kohti Leppävaaraa.[29] Samoihin aikoihin Turuntietä pitkin kohti Helsinkiä edennyt saksalainen osasto kohtasi punaisia Karvasmäen kohdalla, ja ammuskelussa punaiset menettivät yhden hevosen.[30]

Saksalaisten komentaja von der Goltz saapui aamupäivällä 10. huhtikuuta Inkoosta Kirkkonummelle esikuntansa kanssa.

Punaisten neuvottelijat ehdottivat aselepoa, mutta von der Goltz suostui vain kello neljään asti kestävään tulitaukoon. Hänen vaatimuksenaan oli punaisten antautuminen ennen sitä, muuten saksalaiset kävisivät hyökkäykseen. Tulitauko hyödytti myös saksalaisia, sillä he tarvitsivat muutamia tunteja aikaa joukkojensa järjestelyyn.[31]

Kun punaiset eivät antautuneet, saksalaiset aloittivat hyökkäyksen kello 16.00 aikaan ampumalla tykistöllä vihollisen asemiin. Tarkoituksena oli ainoastaan heikentää puolustajia, sillä saksalaisten muutamat tykkipatterit eivät olisi riittäneet linnoitteiden tuhoamiseen. Rynnäkkö aloitettiin kello 16.30 ulaanien ja kaartinkarabinieerien johdolla.[32]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten pommituksen yhteydessä osuman sai yksi suomalainen kansakoulu, mutta muuten itse sodan aiheuttamat vauriot olivat Espoossa varsin pienet.[33] Sisällissodan päätyttyä useissa espoolaiskodeissa kuitenkin vallitsi puute. Sota oli katkaissut Suomen ulkomaankaupan suurilta osin, mikä pahensi elintarvikepulaa. Erityisesti leipäviljan sekä muiden välttämättömien elintarvikkeiden hinnat nousivat huomattavasti, minkä vuoksi tärkeimmille tuotteille oli asetettava rajahinnat. Mustan Tilanne helpottui vuoden 1919 aikana, mutta lopullisesti elintarvikesäännöstelystä luovuttiin vasta vuonna 1921.[34]

Sodan päättymisen jälkeen suojeluskunnat etsivät paenneita punaisia Espoon metsistä pitkään. Kesäkuussa 1918 suojeluskunnat anoivat Espoon kunnanvaltuustolta varoja matkustaakseen eri vankileireille antamaan asiantuntija-apua punaisten espoolaisten tuomitsemisessa. Espoon punakaartilaisia oli lähetetty 12 eri vankileirille.[35]

Vuoden 1918 torpparilain perusteella torpparit vapautettiin yksityisten isäntiensä vallasta, minkä jälkeen Suomessa toimeenpantiin tilattoman väestön laajamittainen asutustoiminta. Vuosien 1919 ja 1925 välisenä aikana Espoossa noin 150 torpparia ja mäkitupalaista lunasti maan itselleen valtion tarjoaman lainarahoituksen avulla. Uusien viljelystilojen pinta-alat jäivät kuitenkin pieneksi, minkä vuoksi välttämättömiä lisätuloja piti hankkia metsä- ja sekätöillä.[35]

Myöhempi kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1920 Espoo oli alle 9 000 asukkaan maalaiskunta, ja 70 prosenttia asukkaista oli ruotsinkielisiä.[36] 75 prosenttia koko väestöstä elätti itsensä maataloustyöllä. Kauniainen erotettiin Espoon kunnasta vuonna 1920, mutta Espoon ja Kauniaisten välinen raja vahvistettiin vasta 1940-luvun lopulla. Espoo alkoi kasvaa voimakkaasti 1940- ja 1950-luvuilla ihmisten muuttaessa alueelle erityisesti Neuvostoliitolle menetetyiltä alueilta.[1] Espoo kehittyi maatalousvaltaisesta maalaiskunnasta nopeasti kauppa-, palvelu- ja teollisuuskaupungiksi. Espoon sijainti Helsingin vieressä houkutteli pääkaupungissa työskenteleviä muuttamaan kasvavaan naapurikaupunkiin. Jo ennen toista maailmansotaa oli rantaradan asemien läheisyydessä useita esikaupunkialueita kuten Leppävaara ja Kilo sekä teollisuustaajamaksi muodostunut Kauklahti. Sen jälkeen kun uusi Jorvaksentie (nykyisen Länsiväylän edeltäjä) valmistui, alettiin myös sen läheisyyteen rakentaa pientaloja, varsinkin Westendiin. Sodan jälkeen Espooseen rakennettiin myös runsaasti rintamamiestaloja.

Muuttoliikkeen seurauksena suomesta tuli enemmistökieli Espoossa vuonna 1950. Tuolloin kunnan asukasluku oli 25 000.[1]

Tapiolan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tapiolan syntyvaiheet
Näkymä Tapiolasta vuodelta 1965.
Tapiolan Taskumattitalot rakennettiin 1959–1961. Kuva vuodelta 1967.

Suuri väestönkasvu alkoi kuitenkin varsinaisesti vasta 1950-luvun alussa, kun Asuntosäätiö alkoi rakentaa Tapiolaa ja samaan aikaan viereiseen Otaniemeen alettiin rakentaa Teknillisen korkeakoulun uutta kampusaluetta.

Kauppala ja kaupunki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1963 Espoosta tuli kauppala. Tuolloin asukkaita oli jo 65 000. Espoosta tuli kaupunki vajaat kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1972.[1] 1970-luvulla kaupunkiin rakennettiin Suvelan, Olarin, Matinkylän ja Kivenlahden asuinalueet. Keilaniemen tornitaloista ensimmäinen, Neste Oy:n pääkonttori valmistui vuonna 1976.[37]

Monet Suomen tärkeät kulkuväylät kulkevat Espoon halki. Suomen ensimmäinen moottoritie Turunväylä valmistui vuonna 1962. Myös Kehä I rakennettiin 1960-luvulla. Kehä II puolestaan otettiin käyttöön vuonna 2000.[1]

Tapiolan keskustan alkuperäisessä suunnitelmassa arkkitehti Aarne Ervi oli jättänyt keskusaltaan päätyyn paikan teatteritalolle, jota ei kuitenkaan rakennettu.[38] Päätös uuden kulttuurikeskuksen rakentamisesta tehtiin Espoon kaupunginvaltuuston juhlaistunnossa 1. tammikuuta 1972, kun Espoosta tuli kaupunki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistui suunnitellun rakennuksen ensimmäinen huoneohjelma, jossa määriteltiin sen tarpeet ja pinta-alat. Suunnittelua varten julistettiin arkkitehtuurikilpailu vuonna 1979. Kilpailuun osallistui noin 60 eri ehdotusta, joista valituksi tuli arkkitehti Arto Sipisen suunnittelema Kuunsilta. Kulttuurikeskuksen rakennustyöt aloitettiin vuonna 1986. Peruskivi muurattiin Jean Sibeliuksen päivänä 8. joulukuuta. Rakentamiseen käytettiin kvartsihiekkaharkkoja, travertiinilaattoja, lasia ja mosaiikkibetonia, ja sen kustannukset nousivat noin 130 miljoonaan markkaan.[38][39] Rakennus valmistui tammikuussa 1989.[39]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilupuiston metroasema rakenteilla helmikuussa 2016.

Vuosituhannen vaihteessa Espoo oli hieman yli 200 000:lla asukkaallaan valtakunnan toiseksi suurin kaupunki Helsingin jälkeen.

Länsimetroa alettiin rakentaa Espooseen vuonna 2010 ja sen ensimmäinen puolisko otettiin käyttöön 18. marraskuuta 2017.[40] Uudisrakentaminen on Espoossa edelleen hyvin vilkasta.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kouvola, Karolina; Sipponen, Leena; Henttonen, Maarit; Valoranta-Saltikoff, Sanna; Heikkilä, Toni; Laamanen, Jaana & Nikkanen, Konsta: Sisällissodan aikaan Espoossa. Espoon kaupunginmuseo, 2018. ISBN 978-951-857-782-2. (suomeksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Espoon historia Espoo.fi. Viitattu 6.12.2017.
  2. Espoo - Mickels (Mikkelä) Museovirasto. Viitattu 17.12.2017.
  3. Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 300-301. Gaudeamus, 2015..
  4. Terhi Ainiala, Minna Saarelma ja Paula Sjöblom: Nimistöntutkimuksen perusteet, s. 127. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008.
  5. a b Saulo Kepsu: Uuteen maahan - Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö, s. 40-42. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005.
  6. Kaija Mallat (toim.): Kylä-Espoo – Espoon vanha asutusnimistö ja kylämaisema. Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2008; s. 35-38. ISBN 978-951-857-381-7
  7. Suuri Rantatie - Kuninkaantie 1999. Tielaitos. Viitattu 17.12. 2017.
  8. a b Gräsan tarina Espoo.fi. Viitattu 28.11. 2020.
  9. Gräsan kartano revittiin maan tasalle 40 vuotta sitten: Kartanon navetassa rassataan nyt mopoja 26.10.2019. Helsingin Sanomat. Viitattu 29.11.2020.
  10. Aurora Karamzin ja Träskändan kartano – Osa 1 Espoon perinneseura. Viitattu 28.11.2020.
  11. Espoon Soukanniemen Amiraalihuvila myydään 6,7 miljoonalla markalla 13.1.1998. Helsingin Sanomat. Viitattu 28.11.2020.
  12. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 15
  13. a b Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 13
  14. Historical Events on August 1 On This Day. Viitattu 27.11.2020.
  15. a b Helsinkiä kiertää 1. maailmansodan linnoitusketju - katso kartta! Yle Tiede. Viitattu 20.12. 2017.
  16. a b Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 16
  17. a b c d Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 19
  18. a b c d Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 17
  19. Laine 1998 (Maalinnoitus Espoossa): s. 5–11
  20. a b Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 20
  21. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 9.
  22. a b c Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 44.
  23. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 56.
  24. a b Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 57.
  25. a b Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 58.
  26. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 45.
  27. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 46.
  28. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 47.
  29. a b c Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 67.
  30. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 68.
  31. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 71.
  32. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 72.
  33. Autonomiasta itsenäisyyteen Espoon perinneyhdistys Aurora. Viitattu 17.12.2017.
  34. Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 41.
  35. a b Kouvola, Sipponen, Henttonen, Valoranta-Saltikoff, Heikkilä, Laamanen & Nikkanen 2018, s. 42–43.
  36. Asutuksen ja väestön muutokset Espoon perinneyhdistys Aurora ry. Viitattu 20.12. 2017.
  37. 74 miljoonan euron kauppa – Fortumin pääkonttori "Raaden hammas" Espoossa vaihtoi omistajaa Yle Uutiset. Viitattu 20.12. 2017.
  38. a b Espoon kulttuurikeskus 1989 Arkkitehtitoimisto Sipinen Oy. Viitattu 28.11.2020.
  39. a b Espoon kulttuurikeskuksen historia ja arkkitehtuuri Espoo.fi. Viitattu 28.11.2020.
  40. Joko länsimetron kyytiin vihdoin pääsee? Yle seuraa tiedotustilaisuutta suorana kello 9 Yle Uutiset. Viitattu 10.11.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]