Ernst Alexander Homén
Ernst Alexander Homén (14. syyskuuta 1851 Pieksämäki – 12. joulukuuta 1926 Helsinki) oli Suomen neurologian perustaja. Homén syntyi vanhaan pappissukuun, ja hänen isänsä oli Pieksämäen kirkkoherra. Myös hänen äitinsä oli pappissuvusta.[1][2]
Homén kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1869 ja kouluttautui sitten patologiksi mutta kiinnostui jo varhaisvaiheessa neuropatologiasta.[2] Tutkimustyöstä hän innostui jo opiskeluaikanaan, jolloin hän oli Jakob August Estlanderin ja Otto Edvard August Hjeltin oppilas. Hän tutki tuolloin uutta leikkausmenetelmää, jonka avulla voitiin tehdä keuhkoleikkaus, jolla keuhkojen märkäpesäkkeet eivät päässeet leviämään. Antibiootteja ei tuolloin vielä tunnettu.[1]
Homén teki väitöskirjansa vuonna 1879. Hän oli silloin vielä kandidaatti, mutta hänen väitöstään pidettiin niin ansiokkaana, että hänet nimitettiin kirurgisen patologian dosentiksi, vaikka tohtorinarvoa ei ollut myönnetty. Hän halusi jatkaa opintoja, mikä oli tuolloin mahdollista ainoastaan ulkomailla.[1]
Ensiksi Homén suuntasi Saksaan, Leipzigin. Siellä hän opiskeli kokeellista patologiaa ja suuntasi sitten Berliiniin. Berliinissä hän innostui tutkimaan bakteeritulehdusten keskushermostoon tekemiä muutoksia, mistä tulikin hänelle elinikäinen kiinnostuksen kohde. Asiaan piti syventyä tarkemmin Pariisissa merkittävän ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot’n johdolla vuosina 1882–1883 ja 1886. Pariisissa Homén tutustui myös Albert Edelfeltiin, joka mainitsee Homénin kirjeissään.[1][3]
Homén nimitettiin 1886 Helsingin yliopiston patologisen anatomian professoriksi. Hän muutti patologian laitoksen yhteydessä olleen vuodeosaston erityisesti neurologisille potilaille tarkoitetuksi tutkimus- ja hoitoyksiköksi. Neurologisia potilaita oli aikaisemmin hoidettu myös sisätautien ja psykiatrian poliklinikoilla. Homénin aikana niin sanotulla Uudella Klinikalla sijainneesta "Neuropatologisesta potilasosastosta" tuli Suomessa alan tärkein koulutuspaikka.[4]
1880-luvun lopulla Homén löysi erään perheen jäseniltä oudon sairauden, jonka oireet eivät sopineet yhteenkään ennestään tunnettuun. Perheen kuudesta lapsesta kolmella oli esiintynyt neurologisia oireita 12-, 20- ja 21-vuotiaasta alkaen. Aluksi potilaat olivat valittaneet väsymistä, minkä jälkeen oli alkanut muistin heikkeneminen ja etenevä dementoituminen. Liikkuminen oli alkanut vaikeutua ja muistuttaa päihtyneen liikehdintää. 4–5 vuoden kuluessa potilaat olivat puhekyvyttömiä ja vuoteenomia. Kaksi potilaista kuoli, ja tehtyään ruumiinavauksen Homén havaitsi potilaiden aivojen kutistuneen. Sairauteen liittyi myös maksakirroosi. Homén julkaisi sairaudesta vuonna 1892 perusteellisen kuvauksen, jossa totesi, että ei saanut sen syytä selville. Hän epäili sen aiheuttajaksi synnynnäistä syfilistä mutta totesi sen olevan arvailua. Asia tuli uudelleen esille 20 vuotta myöhemmin brittiläisen Samuel Alexander Kinnier Wilsonin tutkimuksissa, ja hän perusti tutkimuksensa Homénin havaintoihin.[4]
Lääketieteen ohella Homén oli kiinnostunut myös yhteiskunnallisista asioista. Hänet valittiin vuonna 1890 perustetun henkivakuutusyhtiö Suomen ylilääkäriksi. Hän oli myös perustamassa ensimmäistä lapsille tarkoitettua tuberkuloosiparantolaa Tenholaan. Tämä tapahtui vuonna 1901, jolloin Suomessa ei ollut vielä ainuttakaan varsinaista tuberkuloosiparantolaa. Hän kannusti lääketieteellisen tiedekunnan opettajia pitämään luennot suomeksi, ja hänen johdollaan pidettiin ensimmäinen suomenkielinen lääketieteen tohtoriväitös. Kun hän jäi eläkkeelle, hänelle myönnettiin yhteiskunnallisista ansioistaan lääkärille harvinainen valtioneuvoksen arvo.[1]
Homén piti tiiviisti yllä yhteyksiään ulkomaisiin neurologeihin osallistumalla alansa kokouksiin. Hän sai vuonna 1900 kunnian pitää opettajansa Jean-Martin Charcot´n muistopuheen kansainvälisessä lääkärikokouksessa Pariisin Societé de Neurologie -seurassa. Hän perusti tieteellisen julkaisusarjan Arbeiten aus dem Pathologischen Institut der Universität Helsinki, joka oli pitkään lajityypissään Pohjoismaiden ainoa julkaisusarja. Oslon yliopisto nimitti hänet kunniatohtorikseen vuonna 1911. Homén jäi eläkkeelle vuonna 1917.[1]
Opettajana ja luennoitsijana Homén oli pidetty ja innostava. Hänellä oli usein tapana ennen luentojen alkua ilmoittaa opiskelijoilleen, että hänet pitää keskeyttää, jos hän innostuu rönsyilemään aiheestaan liikaa. Hän oli haluttu opinnäytetöiden ohjaajaksi. Hän ohjasi myös Christian Sibeliusta tämän tehdessä tohtorinväitöskirjaa. Hänen muita tunnettuja oppilaitaan olivat muun muassa sisätautiopin professori William Kerppola ja hygienian professori Taavetti Laitinen.[1]
Avioliiton Homén solmi vuonna 1896 Magda Buxhoevedenin kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi poikaa.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Homén, Ernst Alexander
- ↑ a b Homén, Ernst Alexander Ylioppilasmatrikkeli
- ↑ Homén, Ernst Alexander Svenska litteratursällskapet
- ↑ a b Matti Haltia: Homénin vai Wilsonin tauti? Duodecim
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ignatius, J. (2004): Homén, Ernst Alexander (1851–1926) patologisen anatomian professori, bakteriologian ja neurobiologian uranuurtaja, valtioneuvos. Suomen kansallisbiografia 4.
- Haltia, M. (1992): E.A. Homén ja hepatolentikulaarisen degeneraation keksiminen. Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja.
| ||||||||||||||||||
