Erikinpoikien uskonliike
Erikinpoikien uskonliike eli Kälviän separatismi oli Kokkolan seudulla vaikuttanut separatistinen ja radikaalipietistinen liike, jota johtivat veljekset Jaakko ja Erik Erikinpoika.[1] Erikinpoikien liikkeen keskus oli Penttilän tila Kälviällä ja heidän kannattajansa olivat lähinnä Kälviällä ja lähiympäristössä.[2][3]
Erikinpoikien uskonliike oli aikansa esiintymä uskonnollisesta yksilöllisyydestä. Eriksoninpoikien uskonliikkeeseen liittyi useita Kokkolan ja Pedersören alueen ihmisiä. Eräs innokkaimpia oli entinen nimismies Elias Cygnel. Eriksonin veljesten maanpaon jälkeen separitistiliikkeen johtajaksi nousi Gustaf Gisselkors, jolla oli suuri vaikutusvalta kirkolliseen elämässä.[4]
Myöhemmin liike asettui Tukholmaan Skevikin saarelle, jossa liikettä kutsuttiin skevikiläisiksi.
Opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erikinpojat olivat yhteydessä Tukholman radikaalipietistisiin piireihin ja tutkivat sieltä saamaansa kirjallisuutta. Erikinpoikien mukaan kirkko oli luopunut alkuperäisestä opistaan ja he leimasivat papiston hengellisesti kuolleeksi. Erikinpoikien mielestä koulusta ei ollut apua, sillä heidän mielestään todellinen usko perustui sisäiseen kokemukseen.[1]
Erikinpojat vaativat uskonnonvapautta ja uskoivat edessä olevan paremman ajan, tuhatvuotisen valtakunnan.[1] Mystisseparatistisen herätyksen kannattajina Erikinpojat suhtautuivat kirkkoon kriittisesti ja eristäytyivät siitä. Herätteinään heillä olivat muun muassa Gottfrid Arnoldin, Jakob Böhmen ja John Pordagen kirjoitukset, vaikkakin he säilyttivät joitakin luterilaisen kirkon oppeja.[3]
Kälviäläisten suurin auktoriteetti oli Jakob Böhme, jonka teosofian liike myös omaksui. 1720-luvulla tämä vieroitti Erikinpoikia entisestään luterilaisesta kirkosta ja kälviäläisten separatismi oli Oululaisia jyrkempää.[5]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liikkeen synty Kälviällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tukholmasta levinnyt böhmeläinen uskonnollisuus levisi Suomessa erityisesti Pohjanlahden kaupunkeihin. Kälviälle, Kokkolan kupeeseen syntyi suurta huomiota herättänyt uskonliike, jota johtivat kirkkoherran pojat Jaakko ja Erik Erikinpoika. Erikinpoikien ympärille muodostui vähitellen pieni seurakunta, johon kuului käsityöläisiä, opiskelijoita ja sotilaita.[1]
Oikeudenkäynti ja maastakarkotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erikinpoikia vastaan aloitettiin oikeudenkäynti, mikä johti lopulta maastakarkotukseen. Erikinpojat myivät omaisuutensa ja lähtivät ensin syksyllä 1733 Tukholmaan. Pääkaupungin radikaalien parissa he nousivat nopeasti keskeiseen asemaan ja saivat uusia kannattajia.[1] Veljesten poistuttua Suomesta uskonliikkeen huomattavimpia edustajia Pohjanmaalla oli siellä sotilaana toiminut Gustaf Gisselkors.
Euroopanmatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erikinpoikien useita kymmeniä jäseniä käsittänyt kannattajajoukko lähti kesällä 1734 purjehtimaan kohti Tanskaa. Joukossa oli myös Tukholman suomalaisen seurakunnan entinen kappalainen Johan Kranck, joka oli edellisenä talvena eronnut virastaan. Erikinpoikien etsimää uutta asuinsijaa ei kuitenkaan löytynyt, mikä johtui mm. siitä, etteivät he suostuneet vannomaan uskollisuudenvalaa.[1]
Paluu Ruotsiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erikinpojat palasivat vuonna 1745 takaisin Ruotsiin, missä heidän sallittiin asettua Tukholman saaristoon. Vähitellen Erikinpoikien seurakunta kuitenkin kuihtui, sillä uusia jäseniä ei enää tullut.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kakkuri, Teemu: Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon. Helsinki: Kirjapaja, 2014. ISBN 978-952-288-134-2.
- Mäkinen Anssi, Murtorinne Eino & Hanka Heikki: Kristinuskon historia 2000. Kristinusko Suomessa. Espoo: Weilin Göös, 2000. ISBN 951-35-6550-5.
- Näsman, Nils: Svenska Österbottens historia II. Det religiösa livet. Vaasa: Svenska Österbottens Landskapsförbund, 1979. ISBN 951-99097-7-X. (ruotsiksi)