Tämä on lupaava artikkeli.

Erik Johan Längman

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Erik Johan Längman
Henkilötiedot
Syntynyt 24. toukokuuta 1799
Porvoo
Kuollut 16. lokakuuta 1863 (64 vuotta)
Helsinki

Erik Johan Längman (24. toukokuuta 1799 Porvoo16. lokakuuta 1863 Helsinki) oli suomalainen ruukinpatruuna, sahateollisuuden harjoittaja ja suurlahjoittaja.[1]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Längmanin vanhemmat olivat porvoolainen kauppias Abraham Eerik Längman ja Eva Sofia Juselius. Abraham Längman oli huonosti menestynyt pikkukauppias joka kuoli 1810 ollessaan Sysmän talvimarkkinoilla. Kuolinpesän varat ylittivät velat vain niukasti eikä Eva Längman voinut jatkaa kauppaliikettä. Velkojat myivät Längmanin kauppatalon huutokaupalla 1814.[2]

Kauppiaana Helsingissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erik Johan saattoi kuitenkin opiskella Porvoon pedagogion rehtorin Eric Wilhelm Winterin yksityisopetuksessa aina vuoteen 1813 saakka jolloin hän aloitti työn kauppias Adolf Fredrik Stjernbergin puotipoikana. Hän palveli täällä vuoteen 1820 jolloin hän siirtyi Helsinkiin kauppias Sven Anders Wathénin kirjanpitäjäksi. Tammikuussa 1824 Helsingin maistraatti myönsi Längmanille kauppiaan oikeudet. Längmanin sekatavaraliike sijaitsi Sederholmin talossa nykyisen Senaatintorin kulmassa ja siellä myytiin kaikkea elintarvikkeista ja kankaista rautatavaraan ja posliiniin saakka. Längman laajensi nopeasti liikettään velkarahan ja saksalaisten tavarantoimittajien myöntämien luottojen avulla. Hän alkoi myös harjoittaa transitokauppaa välittäen Pietarista ostettuja tuotteita Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Tätä liikennettä varten hän hankki kesällä 1825 pietarsaarelaiselta Petter Malmilta Express-nimisen sluupin. Längmanin liikkeen kannattavuus oli kuitenkin heikkoa ja hän kärsi luottotappiota asiakkaittensa konkurssien vuoksi. Hän myönsi muun muassa luottoa Arkangelista kotoisin olleille venäläisille kulkukauppiaille eikä onnistunut saamaan kuin pienen osan saatavistaan vaikka hän kävi niitä itse Arkangelissa saakka perimässä.[3]

Konkurssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1826 Längman myi Express-sluuppinsa ja osti tilalle 62 lästin vetoisen kaljaasi Flinckin Haminasta. Kaljaasi lähti marraskuussa 1826 täydessä lastissa Helsingistä kohti Lyypekkiä mutta se joutui syysmyrskyn kynsiin lähellä Gotlantia. Lähes koko lasti kärsi vesivaurioita ja laiva joutui suuntaamaan Kööpenhaminaan jossa se myytiin ja miehistö palasi Suomeen. Tämä haveri vaikeutti edelleen Längmanin liikkeen taloudellista tilannetta. Seuraavan vuoden keväällä hän osti kuitenkin yli 25 vuotta vanhan Freija-prikin Uudestakaarelpyystä ja jatkoi sillä Itämeren-liikenenttä. Syksyllä 1827 Längmanin taloudellinen asema alkoi olla niin heikko että hänen velkojansa alkoivat periä saataviaan oikeusteitse. Längman luovutti helmikuussa 1828 omaisuuttansa liikkensä kirjanpitäjänä toimineelle kirjanpitäjä Sibeliukselle ja valtuutti tämän jatkamaan liikkeen toimintaa vuokraa vastaan. Längman itse poistui Helsingistä juuri kun hänelle oltiin tuomassa haastetta oikeuteen. Längman oli jo aiemmin täyttänyt priki Freijan tavaralla ja lähettänyt laivan talvehtimaan Tallinnaan pois velkojien ulottuvilta. Längman kiersi ensin Pietarissa ja sitten Kööpenhaminassa sekä Bremenissä selvittämässä velkojaan ja realisoimassa omaisuuttaan. Hän palasi Helsinkiin vasta heinäkuussa 1828 mutta hän siirtyi heti Sipooseen piileskelelssään velkojiaan. Längman joutui kuitenkin jättämään konkurssihakemuksen 1. syyskuuta 1828. Längmanin konkurssioikeudenkäynti alkoi huhtikuussa 1829 ja se päättyi vasta toukokuussa 1832, jolloin senaatin oikeusosasto vahvisti hovioikeuden päätöksen ja Längman velvoitettiin maksamaan yli 13 000 ruplaa velkojilleen.[3]

Ruukinjohtajaksi Varkauteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Längman onnistui kuitenkin pääsemään jaloilleen sekalaisilla liiketoimilla ja vuonna 1834 hän oli maksanut jo puolet veloistaan. Näihin aikoihin hän aloitti myös yhteistyön viipurilaisen kauppaneuvos Paul Wahlin kanssa. Joulukuussa 1834 Längmanin valtuuttama asiamies tullivartija Johan Fredric Lannér osti Ylitorniolta Portimokosken vesisahan ja samoihin aikoihin Längman ja Wahl hankkivat omistukseensa Varkauden ruukin ja siihen kuuluvan sahan. Längmanista tuli samalla Varkauden ruukinjohtaja ja hän aloitti toimessa maaliskuun alussa 1835. Ruukin yhteydessä oleva saha tuotti voittoa mutta kokonaisuutena ruukki ei ollut kannattava sillä raudantuotanto oli tappiollista. Längman kokeli Varkaudessa halkojen käyttöä masuunin polttoaineena puuhiilen sijasta mutta nämä kokeilut epäonnistuivat. Varkaudessa aloitettiin myös pienimuotoinen konepaja- ja valimotoiminta. Ruukki toimitti rautatavaraa muun muassa läheisille Taipaleen ja Konnuksen kanavatyömaille. Varkauden ruukin ongelmana oli kaiken aikaa ettei sen käyttämästä järvimalmista pystynyt valmistamaan seanaikaisilla keinolla kelvollista takkirautaa kohtuullisin kustannuksin. Tämä johti siihen että ruukin täytyi ostaa ulkopuolelta romurautaa, muun muassa kruunun varikoilta tykinkuulia.[4]

Sahateollisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodelta 1805 peräisin oleva metsälaki rajoitti monin tavoin sahojen perustamista ja laajentamista koska viranomaiset pelkäsivät metsien haaskaamista. Jokainen sahatavaraa myyntiin tuottava sahalaitos tarvitsi privilegion. Hakijalla tuli olla käytössään sahapaikka eikä rakennettava saha saanut häiritä muuta vesistön käyttöä ts. koko uomaa ei saanut padota vaan ns. kuninkaanväylä oli jätettävä vapaaksi eikä sahaa varten rakennettu pato saanut nostaa liikaa vesistön pintaa yläjuoksulla. Viranomaiset tekivät privilegion hakijan kustannuksella tulevan sahan tukkien hankinta-alueella katselmuksen jossa arvioitiin metsävarat ja niiden vuotuinen kasvu. Tämän arvioinnin ja sahan varaamien metsäalueiden koon perusteella laskettiin sitten sahalle vuotuinen sahauskiintiö jonka yläraja oli käytännössä 10 000 tukkia. Sahauskiintiö määräsi myös sahan verotuksen.[5]

Sahauskiintiöiden noudattamista ei kuitenkaan valvottu. Pieni kiintiö ja puunhankinta-alue oli sahalle verotuksellisesti edullista mutta toisaalta suurempien metsäalueiden varaaminen suojasi sahaa uusilta kilpailijoilta; nämä saattoivat varata vain ennestään vapaita metsäalueita. Längman pyrki 1830-luvulla kasvattamaan Varkauden ruukin sahan sahauskiintiötä ja hän kilpaili Pohjis-Savon vielä vapaista metsistä ensin pohjoiskarjalaisen Nils Ludvig Arppen kanssa ja sitten Kuopion seudulle suunniteltujen uusien sahojen kanssa. Längman ei onnistunut saamaan Varkauden sahalle lisäkiintiöitä mutta todellisuudessa Varkaudessa sahattiin vuodessa 15 – 20 000 tukkia. Sahauskiintiöllä oli kuitenkin merkitystä jos haluttiin laajentaa sahaa.[5]

Längmanin aikana Varkauden sahan tukkien hankinta laajeni Pohjois-Savoon Kuopion, Nilsiän ja Iisalmen seudulle. Längamn teki alueella metsien käyttöoikeudesta useampivuotisia vuokrasopimuksia ja tällä tavoin voitiin esimerkiksi tukkien hinta sopia pidemmäksi aikaa kerrallaan. Nämä vuokrasopimukset olivat yleensä 10–20 vuoden pituisia. Kun tukkien hankinta-alueet siirtyivät kauaksi metsätöiden arganisointi ja uittokuljetuksen järjestäminen siirtyi sahojen vastuulle kun se tähän asti oli ollut paljolti metsänomistajien hoidossa. Jo vuonna 1837 Varkauteen uitettiin tukkeja Iisalmesta saakka.[5]

Ylitorniolla sijainneen Längmanin omistaman Portimokosken sahan ongelmana oli valmiin sahatavaran pitkä ja hankala kuljetusmatka Tornion Röyttään jossa sahalla oli oma lastauspaikka. Saha hankki suurimman osan tukeistaan ilmaiseksi kruununmetsistä ja vasta 1830-luvun lopulla viranomaiset vaativat sahaa esittämään privilegiokirjansa ja kesän 1840 saha oli jopa sahauskiellossa. Längman ja sahan hoitajana toiminut Malm joutuivat oikeuteen liikasahauksesta ja sahan luvattomasta käyttöönotosta syytettyinä. Heidät tuomittiin 1842 Vaasan hovioikeudessa sakkorangaistukseen jälkimmäisestä asiasta. Saman vuoden joulukuussa Längman myi osuutensa huonosti tuottaneesta sahasta.[5]

Keväällä 1840 Lars Gabriel von Haartman nimitettiin senaatin valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi. Suomen sahateollisuus ja sahatavaran vienti oli kasvanut voimakkaasti 1830-luvulla ja nyt von Haartman pelkäsi sahateollisuuden tunkeutuvan myös syrjäseuduilla sijaitseviin kruunun metsiin. Hän halusi ottaa kruunun metsät valtion hallintaan ja tiukentaa sahojen toiminnan valvomista. Aikakauden sahayrittäjistä erityisesti Nils Ludvig Arppe ja Längman olivat von Haartmanin silmätikkuja. Längmania von Haartman kutsui jopa metsäpirulaiseksi ja Längmanin kohdalla tilannetta pahensi vielä hänen antamansa tuki von Haartmanin vastustajana tunnetulle J. V. Snellmanille. Von Haartmanin aloitteesta sahatavaralle asetettiin 1840-luvun alussa korkea vientitulli ja tämä aikaansai muutamia vuosia jatkuneen lamakauden alalla kunnes valtio joutui alentamaan tulleja sahateollisuuden tilan heikennyttyä liikaa. Haartmanin kautta metsäpolitiikassa kesti aina vuoteen 1859 saakka ja vasta tällöin alkoi sahaustoiminnan vapauttaminen rajoituksista.[6]

Ummeljoen sahan johtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1840-luvun alussa Längman ja Wahl kiinnittivät huomionsa Kymijoen rannalla sijainneeseen Ummeljoen vesisahaan jota hallinnoi haminalainen kauppaneuvos Christian Bruun. Ummeljoen saha sijaitsi lähellä rannikkoa ja sahalla oli neljä kaksoisraamisahaa joten sen tuotantoa oli mahdollista kasvattaa merkittävästi. Vuonna 1841 Varkauden ruukkiyhtiö hankki noin puolet sahan osakkeista ja samana vuonna Bruun luovutti sahan isännöinnin Längmanille ja Wahlille. Jo saman vuoden syksylle uitettiin Ummeljoelle ensimmäiset tukit Päijänteen alueelta josta Längman oli ostanut tukkeja jo parina edellisenä vuonna. Längman rakennutti Ummeljoelle myös 1842 uuden sahan joka toimi vanhan rinnalla. Tukkien hankinta-alue laajeni edelleen Keski-Suomeen ja muutaman vuoden kuluttua sahalle uitettiin tukkeja jo Saarijärveltä, Viitasaarelta ja Rautalammilta saakka. Längman loi uittoa varten oman urakoitsijaorganisaation ja hän rakennutti suurempiin koskiin myös uittorännejä. Tukit vedettiin varppaamalla järvien ja suvantojen yli puomien ympäröimissä lautoissa ja laskettiin sitten alas jokia irtouittona kunnes ne taas koottiin vastuupuomin avulla lautaksi seuraavan järven ylittämistä varten.[7]

Varkauden ruukkiyhtiö purettiin vuoden 1847 alussa ja Längmanille jäi vain Ilomantsissa sijainnut Käenkosken harkkohytti siihen liittyvine metsätiloineen. Längman vapautui 47 000 ruplan veloista ja vastuista ruukille ja hän lupasi myös hankkia Varkauden ruukille harmaan takkiraudan valmistukseen sopivaa järvimalmia Juurusvedeltä ja Riistavedeltä tekemistään valtauksista. Malmi osoittautui kuitenkin myöhemmin huonolaatuisksi ja Wahl ja Längman käräjöivät asiasta. Lopullisesti asia sovittiin 1856 kun Längman luopui sahaosuuksistaan.[7]

Längman sahateollisuuden harjoittajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Längman alkoi rakentaa Keski-Suomeen Muurameen uutta sahaa jonka rakennustyöt valmistuivat 1850. Saha sai privilegionsa ja aloitti toimintansa vasta 1852. Längman hankki itselleen myös Pietarsaaressa Ähtäväjoen varrella sijainneen Långforsin vanhan sahan jonka hän rakensi uudestaan 1849. Längman aloitti tukkien hankinnan Ähtärin, Soinin ja Kivijärven alueella ja 1850-luvun alkuvuosina sahalle uitettiin keskimäärin 10 000 tukkia vuodessa. Viimeksi Längman hankki puolet Savossa toimivasta Juantehtaan sahasta vuonna 1851 Nils Ludvig Arppen kanssa tehdyllä vaihtokaupalla jossa Arppe sai Käenkosken harkkohytin ja sen metsätilat.[8]

Längman tutustui J. V. Snellmaniin tämän asuessa Kuopiossa 1840-luvulla. Snellman julkaisi Saima- ja Litteraturblad-lehdissään artikkeleita jossa hän kannatti metsäpolitiikan liberalisointia ja sahaustoiminnan vapauttamista. Heinäkuussa 1847 ruukinhoitajan tehtävästä vapautunut Längman lähti pitkälle ulkomaanmatkalle Snellmanin kanssa. He matkustivat Tallinnan, Riian ja Memelin kautta Saksaan jossa tutustuttiin muun muassa Neustadt Eberswalden metsäopistoon Brandenburgissa sekä Dresdenin lähellä Tharandin maanviljelys- ja metsänhoitoakatemiaan. Saksissa miesten tiet erosivat kun Längman suuntasi Töplitzin kylpylään Böömissä kun taas Snellman jatkoi matkaa Saksan halki Pariisiin. He tapasivat taas uudestaan syyskuussa Lontoossa. Lontoossa Längman perehtyi Englannin puutavaramarkkinoiden toimintaan ja tapasi sikäläisiä puutavara-agentteja. Hän vieraili myös Sheffieldin rauta- ja terästeollisuuskaupungissa. Längman ja Snellman palasivat Suomeen lokakuussa 1847.[8]

Längman alkoi käydä vuodesta 1849 säännöllisesti hoidossa Helsingin Kaivopuiston kylpylässä. Alkusyynä oli edellisenä vuonna Ummeljoen sahalla sattunut välikohtaus jossa Längman joutui käsikähmään erään sahan työntekijän kanssa ja loukkasi päänsä. Myös vuosikausia jatkunut rasittava matkustelu oli heikentänyt Längmanin terveyttä. Myöhempinä vuosina hän kävi kylpylähoidossa ulkomailla muun muassa kesällä 1859 Itävallassa Bad Gasteinin kylpylässä ja kesällä 1860 Salinin kylpylässä Sveitsin Juravuoristossa.[8]

Vuonna 1851 Längman teki uuden matkan Englantiin. Hän vieraili Lontoon maailmannäyttelyssä ja tutustui paikan päällä englantilaisiin puutavaramarkkinoihin. Matkan seurauksena Ummeljoen vientisahatavaran lajittelussa alettiin kiinnittää huomiota laatuun ja vientiin lähtevä puutavara lajiteltiin laatuluokkiin. Tämän ansiosta Ummeljoen saha sai pian sahatavarastaan paremman hinnan kuin muut Suomen vientisahat. Längman oli jo muutamia vuosia aiemmin perustanut Ummeljoen sahalle oman vientisataman ja lautatarhan Haminan Saviniemeen.[9]

Sahoista luopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krimin sodan puhkeaminen merkitsi vaikeuksia sahateollisuudelle koska sahatavaran vienti länteen pysähtyi useaksi vuodeksi. Suomen rannikolla kierrellyt englantilais-ranskalainen laivasto-osasto tuhosi myös satamiin kerättyjä sahatavaravarastoja.[10]

Sodan jälkeen viranomaisten tempoilevaan metsäpolitiikkaan kyllästynyt Längman luopui kaikista sahoistaan vuoden 1856 aikana. Hänelle jäi vain Ummeljoen ja Muuramen sahoille tehty vuoteen 1869 ulottuva tukkien leveranssisopimus. Marraskuussa 1857 hän jätti senaatille anomuksen höyrysahan perustamisesta Kokemäenjoen suuhun Isokatavan saarelle mutta tämä hakemus hylättiin. Längman asui Ummeljoella vuoden 1858 loppuun ja tänä aikana hän pyrki saamaan hoidettuaan vielä vastuullaan olleet sahatavaran laivaussopimukset. Längman sai sahojensa myynnistä noin 100 000 ruplan myyntitulot ja hän lainasi sitten näitä rahoja suomalaisille elinkeinonharjoittajille.[10]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisinä elinvuosinaan Längman oli vielä mukana kahdessa huono-onnisessa liikeyrityksessä. Hän oli perustamassa Etelä-Ruotsin Malmöön keinovilla- eli shoddytehdasta joka valmisti villalumpuista shoddyn nimellä tunnettua uusiovillaa jota käytettiin halpojen kankaiden valmistukseen. Toinen kehnosti menestynyt hanke johon Längman sijoitti rahaa oli Hampus Julius Oldenburgin Porin Isosannan Sofiegarteniin perustama tulitikkutehdas. Längman kävi myös Englannissa oikeutta entistä puutavara-agenttiaan Henry Dressleriä vastaan. 1860-luvulla Längman oli vielä mukana oululaiskauppiaiden omistaman Simon Kalliokosken vesisahan osakkaana. Tausta-ajatuksena hankkeessa oli päästä perustamaan suurta höyrysahaa Simojoen suulle. Maaliskuussa 1863 hän edesauttoi Kymijoen sahausyhtiöitä sopimaan yhteisuiton käytöstä.[11]

Längman saapui syksyllä 1863 Viipurista Helsinkiin samaan aikaan kun siellä olivat alkamassa vuoden 1863 säätyvaltiopäivät. Pitkään terveysongelmista kärsinyt Längman kuoli 16. lokakuuta sairaskohtaukseen huonessaan Kleineh-hotellissa. Viime aikoina erityisesti Malmöön keinovillatehtaaseen ja Porin tulitikkutehtaaseen liittyneet ongelmat olivat rasittaneet Längmanin voimia. Hän oli joutunut myös Ummeljoelta lähtönsä jälkeen viettämään useita vuosia kiertävää elämää asuen lyhyen aikaa useissa paikoissa Suomessa ja ulkomailla. Längman haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle 26. lokakuuta 1863.[11]

Längmanin testamentti ja rahastot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Längman oli jo elinaikanaan lahjoittanut rahaa muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, Jyväskylän suomenkieliselle yläalkeiskoululle sekä erilaisiin hyväntekeväisyystarkoituksiin.[12]

Längman jakoi joulukuussa 1859 tekemässään testamentissa omaisuutensa niin että kolmasosa siitä tuli käyttää ”Suomenmaan kaikkien säätyjen ja kansanluokkien eduksi" ja kaksi kolmasosaa "Ruotsinmaan kaikkien säätyjen ja kansanuokkain eduksi". Kumpaakin maata varten perustettiin A-rahasto editämään taloudellista ja sosiaalista toimintaa sekä B-rahasto editämään tieteitä, taiteita ja kirjallisuutta. Ruotsin puolella oli lisäksi C-rahasto jonka tehtäväksi Längman määritteli Ruotsin riikinrahan kurssin vahvistamisen. Längmanin omaisuuden arvoksi arvioitiin perunkirjoituksessa 1 282 000 markkaa[13] ja pesänselvittäjät onnistuivat realisoimaan tästä noin 900 000 markkaa 1870-lukuun mennessä.

Suomen rahastot asetettiin Suomen Pankin hallinnoitaviksi 1877, ja rahastoista alettiin jakaa apurahoja 1880-luvulla suomalaisille tieteen ja taiteen alan järjestöille. Längmanin kirjallisuuspalkintoja alettiin jakaa vuodesta 1891 alkaen. Rahastot olivat merkittäviä suomalaisen tieteen ja taiteen rahoittajia ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta sittemmin ne kärsivät pahoin molempien maailmansotien aikaisesta inflaatiosta.[12] Puutteenalaisten auttamiseksi tarkoitettu A-rahasto otettiin käyttöön 1950.[14] Rahasto siirrettiin 24.5.1985 annetun lain nojalla Suomen Kulttuurirahaston haltuun[15].

Ruotsin puolen B-rahastosta muodostetiin 1918 Tukholmassa toimiva Längmanin kulttuurirahasto, joka alkoi jakaa apurahoja 1919. C-rahasto lakkautettiin 1951 kun se liitetiin Längmanin kulttuurirahastoon. A-rahastosta muodostettiin 1959 Längmanin yrittäjärahasto joka toimii Luulajassa. Tämä rahasto tukee erityisesti Norrbottenin läänin yrittäjätoimintaa.[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yrjänä, Jouni: Metsäpirulainen : Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa. väitöskirja. Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, historian laitos, 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.9.2009).
  • Blomstedt, Yrjö: Suurlahjoittaja Erik Johan Längman ja hänen sukunsa. Genos, 1953, nro 24, s. 1-8. Artikkelin verkkoversio Viitattu 8.9.2009.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Erik Johan Längman Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Yrjänä 2009, luku III
  3. a b Yrjänä 2009, luku IV
  4. Yrjänä 2009, luku V
  5. a b c d Yrjänä 2009, luvut VI, VII
  6. Yrjänä 2009, luvut VI, VII
  7. a b Yrjänä 2009, luvut VIII, IX
  8. a b c Yrjänä 2009, luku X
  9. Yrjänä 2009, luku X
  10. a b Yrjänä 2009, luku XII
  11. a b Yrjänä 2009, luvut XIII, XIV
  12. a b c Yrjänä 2009, luku XV
  13. Kotimaalta – Testamentti. Otawa, 23.10.1863, nro 43, s. 7. Viipuri: Historiallinen sanomalehtikirjasto.
  14. Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 5, p. 990 artikkeli Längman, Erik Johan
  15. Suomen Kulttuurirahasto, Nimikkorahastot

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aho, Antti: Längmanin talosta Kestilään eli sahan ruokatupaan. Warkauden Lehti, 24.9.2008. Artikkelin verkkoversio Viitattu 25.11.2009.