Eräkirjallisuus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eräkirjallisuus on tieto- tai kaunokirjallisuutta, jossa kuvataan erämaissa metsästämistä, kalastusta, vaeltelua tai senkaltaista toimintaa. Eräkirjallisuudessa voi olla matkakirjallisuudenkin piirteitä. Eräkirjallisuuden keskeinen funktio on kulttuurin ja luonnon vuoropuhelun elämyksellinen vahvistaminen.[1]

Tunnettuja suomeksi käännettyjä englanninkielisiä eräkirjoja ovat esimerkiksi Henry David Thoreaun Elämää metsässä (1854) ja Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat (1935). Suomalainen eräkirjallisuus liittyy valtaosin Lappiin. Suomalaisia eräkirjoja ovat esimerkiksi Juhani Ahon Lohilastuja ja kalakaskuja (1921), monet A. E. Järvisen 1920-luvulta lähtien julkaisemat kirjat, Antti Tuurin Perhokalastuksen alkeet (1978), Yrjö Kokon Laulujoutsen (1950), Valter Keltikankaan Seitsemän tuntia erämaata (1977), Raimo O. Kojon Pohjoiset erämaat (1977), Veikko Huovisen toimittama Pohjoiset erätarinat (1968), Seppo Saraspään Pystykorva kerrostalossa: eränovelleja (1995) ja Mauri Paasilinnan Lapinhullu ja muita tarinoita (1997).[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuusoppi: aapisesta äänirunoon, s. 217–218. Avain, 2016. ISBN 978-952-304-107-3.